Nuorella iällä näin kirjassa kuvan. Turbaanipäinen noita istuu maassa jalat ristissä soittamassa huilua. Iltahämärä. Huilumiehen edessä korissa kohottautuu osa käärmettä. Minulle se oli mysteeri. Annettu ymmärtää, että käärme tottelee huilumiestä. Miten huilisti sen tekee? Ihmettelin muiden tavoin. Sen verran oli vihiä, että käärmettä säilytettiin viileässä ja tuotiin soittoa kuuntelemaan viileän illan hämärässä.
Asevelvollisena Lapin leirillä jotain harjoitusta. Elokuinen ilta oli viileä. Istuin kaivamassani poterossa. Sen verran syvä, että pää suojautui kokonaan. Turhan päiväistä vetelehtimistä käskyn mukaan. Tuli vieras. Salaa hiipien. Sääret sen verran haralla, että saappaan varsien väliin mahtui käärme. Samalla tavalla yläosa koholla, kuin huilistin käärmeellä. Pää oli parinkymmenen sentin päässä suutani, kaksihaarainen kieli uhkaavana, väittäisin, että sihisi vihaisesti. Tyhmähän olin. Kuullut poikasena kauhu juttuja käärmeen vihasta. Talloin sen pyssyn perällä littanaksi.
Minua oppineempi mies äskettäin arveli ratkaisseensa. Käärme liikkuu huilun liikkeiden mukaan. Väärin. Viime kesän helteisenä päivänä tavattu käärme sisätilasta. Joku arveli sen tulleen hakemaan viileyttä. Väärin.
Dokumentissa toimittaja haastatteli eläinten kesyttäjää, nuori nainen. Toimittajan viimeinen kysymys: - Miten sinä ohjaat käärmettä? - Minä lämmitän sen tien. Sillä hetkellä selvisi minullekin.
Lapissa elokuun lopun ilta on melko viileä. Isossa teltassa oli kymmenen sotilasta. Sotilaiden rauha häiriintyi. Nostivat hirmuisen mekkalan. - Ja perkeleen Piippo ei soita enää huilua. Käärmeet tulee telttaan. Piipolla oli puinen huilu, soitteli sitä ulkona, mutta viileänä iltana musisoi teltassa.
Minusta poterossani levisi lämpöä lähistölle. Käärme aisti sen. Pääsi tulemaan huomaamatta. Hengitykseni lämmitti poteroa. Käärme tuli lämpöä kohti. Pääsi melkein suuhuni. Ei se tullut minua syömään, ei edes puremaan. Sitä olisi pitänyt tarkkailla. Villin luontokappaleen käyttäytymistä.
