Syksyisenä iltana juoksin kuntolenkillä kotiin päin. Risteävän tilustien kohdalla pysähdyin kuuntelemaan koiran haukkua. Kuulosti tulevan kohti. Koira kuului kauempana, kun jänis tuli. Seisoin hievahtamatta. Sain katsoa näytelmää. Jänis loikki aivan jalkojeni juureen, täpäröi siinä ja jatkoi matkaa pitkin tietä, jota kuljin. Lenkkeilin paikallistiellä. Jänis lähti suuntaan, jonne olin menossa. Palasi takaisin vierelleni, mistä oli lähtenyt. Ei välittänyt minusta. Viivytteli muutamia sekunteja. kuulosteli ja äkkiä loikkasi ojassa kasvaneen pajupehkon yli yhdellä loikalla. Painui metsään. Sitten tuli koira. Koira haisteli ja läksi laukkaamaan jäniksen harhauttamana eteen päin. Koira jatkoi ajoaan vieläkin vaikka jänis oli kääntynyt ja jäljet eivät jatkuneet. Kesti kotvan. Koira palasi, pyöri ja nuuski hetken. Meni menojaan tietä myöten.
Jänis toimi järkevän tuntuisesti, sanoisinko, älykkäästi. Näytti tietävän, miten koira toimii ja kaukanako se on. Kuin olisi katsonut sekuntikellosta. Jäniksen väri oli epämääräisen vaalea. Ei harmaa. Pensaissa oli vielä vihreät lehdet.
