Päivätty: erkki 12/12 -87.
Merkinnän perustella voi päätellä rustatun kirjoittajapiirissä ja antanut sen luettavaksi.
Tällä kertaa pakisen ruuasta. Ja vähän ruuanlaitosta, syömisestä.
Kertoi metsänhoitaja Sjöman:
" --- Yliopistoaikana kesätöissä asuimme toverini Kukkosen kanssa pienviljelijä Matilaisen kamarissa. Olimme sopineet talonväen kanssa, että saame heiltä keittoruuan, omia eväitä oli leipää ja voita. Sellainen oli tapa siihen maailmanaikaan.
Joka päivä olimme metsässä. Emäntä toi meille ruokaa aamulla ja illalla. Ruokalista oli fantastinen. Aamulla oli mannaryynivelliä ja illalla rusinasoppaa. Toisena päivänä aamulla rusinasoppaa ja illalla mannaryynivelliä. Semmoista vaihtelua. Nautimme tätä kahden kuukauden ajan.
Harjoitteluajan päätyttyä halusimme maksaa täysihoitomme. Silloin menimme ensimmäisen kerran talonväen puolelle, siihen asti majailimme kamarissa. Talonväki oli syömässä. Heillä oli pöydässä muun muassa ruispuuroa. Kysyin:
--- Miksei meille tuota annettu? Aina vaan velliä ja rusinasoppaa.
Katsoivat meitä pitkään silmät pyöreinä. Viimein isäntä sai sanotuksi:
--- Syöpkö ne herrattii puuroo?
Palattuamme niin sanotusti sivistyksen pariin, Kukkonen haki Raamatun, asetti kaksi sormeaan määrätyllä tavalla ja vannoi olevansa ikuisesti syömättä rusinasoppaa ja mannaryynivelliä. Minä en mitään vannonut. Silti en kymmeneen vuoteen syönyt moisia herkkuja."
Sjömanin kertomuksesta on aikaa noin neljäkymmentä vuotta. Että minä sen nyt muistan niin hyvin, on mielenkiintoinen juttu. Olen herkkä assosiaatioille. Oma ruuanlaittoni toi mieleeni sen tarinan.
Tänään keitin riisipuuroa. Hyvää puuroa saa hitaasti hauduttamalla. Kaksi kahvikupillista riisiä noin litraan vettä. Kaksi pientä mitallista suolaa. Kiehautin, katkaisin virran ja panin kannen päälle. sitten läksin parturiin kävellen, noin puoli tuntia yhteen suuntaan. Palattuani lisäsin rasvaista maitoa, vähän vanilliinisokeria, jatkoin keittämistä.
Toiseen kattilaan laitoin pienen pussillisen luumuja noin litraan vettä. Reilusti sokeria ja keitin kunnes luumut turposivat ja liemi tuli ruskeaksi. Lisäsin kolme desilitraa vahvaa mustaherukkamehua, odotin keiton kiehuvan ja suurustin kahdella kukkuraisella ruokalusikallisella perunajauhoja.
Puuroa lautaselle, päälle luumusoppaa ja hyvänlainen loraus vispikermaa. Söin kaksi annosta ja tunsin aterioineeni ruhtinaallisesti.
Loikoilin hetken sängyn päällä. Pomppasin äkkiä ylös ja söin kolmannen annoksen.
Täydellinen päivä! Parturissa nautin kauniin naisen hellistä käsistä.
perjantai 22. helmikuuta 2019
torstai 21. helmikuuta 2019
Hurskastelijat
Suomi on pullollaan vouhottavia hurskastelijoita. Itselläni on "toinen jalka haudassa ja toinen haudan partaalla". Ilmaisu tallentui mieleeni lapsuudessa. Sitä toisti Isoäiti yhtä mittaa. Nyt olen siinä vaiheessa maallisella matkallani. Vaivaisella vaelluksellani. Laitoshoito vaanii, joskaan ei aivan nurkan takana.
Säilytän toimeliaisuuttani mahdollisimman pitkään, jos suinkin voin siihen vaikuttaa. Joka tapauksessa tunnen helpottavana, kun säilyin näinkin pitkään. Jotkut sanovat: "korkea ikä". Tuota en joka hetki edes muista.
Kaikkien puolueiden poliitikot liittyivät kauhistelevien kuoroon. Veisaavat hurskastelevaa virttä. Laativat hallitukselle välikysymyksiä.
Vanhana sosialidemokraattina olen pettynyt. Sosialidemokraattinen ajatusmaailma pesiytyi minuun seitsemän vuotta sitten.
Kansakoulu kamraatti Pauli Tolonen sanoi, joskus 70 - luvulla:
--- Minä ihmettelen, ,miksi sinä et ole kommunisti, vaikka olet vielä huonommista oloista kuin minä?"
Sitä pohdin joskus itsekin. Tyhjentävää vastausta en keksinyt. Sodan jälkeen tuntemani kommunistit olivat rääväsuita räksyttäjiä. Ehkä osaltaan vaikutti valehtelu, jota kuului Neuvostoliitosta. Nykyisin käyttävät määritelmää: valeuutiset. Sitä käyttää ahkeraan muuan "iso mies".
Lähettivät "valeuutisia". Huomattavat tekniikan ja tieteen kehittäjät kerrottiin olevan venäläisiä. Osasin lukea varhain ja lukemisen ymmärtäminen kehittyi. Silloin en kuitenkaan ymmärtänyt ristiriitaa, että eihän väitetyt venäläiset keksijät voineet olla kommunisteja?
Kuopiolaisessa lehdessä: Kansan Sana oli kerrassaan jumalallinen "tieto": "Neuvostoliitossa on keksitty "ikuisen elämän lääke". Sitä käytetään ensiksi Staliniin, "ihmiskunnan suureen hyväntekijään".
Siniharmailla silmilläni näin sosialidemokratian hyvänä ja oikeudenmukaisena. Sosialidemokratian edustajat koin rehellisinä.
Silmistäni poistui kaihi vähitellen. Demarit eivät ole "pekkaa pahempia". Itsekkäitä pyrkyreitä, kuten muuan pyrkyri on sanonut: "Halusin luoda uraa politiikan alalla." Yhteisten asioiden hoitamista. Mahdollisuuksien taidetta. Uran luomisesta en muista suoraan sanotun, ennen kuin sain tuon silmiini mediasta.
Demareita oli lukuisissa hallituksissa ja ylpeilevät saavutuksilla. Arvokastakin on saavutettu, mutta on hurskastelua unohtaa seikat, joista nyt muita arvostelevat.
Joroisissa asuessani lähipiirini demarivaikuttajat kampesivat minua politiikan aktiiviksi.
Oli niin ällikällä lyöty ja äkkinäinen, etten osannut edes kieltäytyä, kun vuosikokouksessa joku ehdotti minua uudeksi puheenjohtajaksi. En halunnut, enkä ollut pätevä, eikä asiasta kukaan maininnut etukäteen.
Eteni äänestykseen, jota en uskonut unissanikaan "voittavani".
Jos minulla olisi ollut ymmärrystä, olisin voinut kumota äänestyksen tuloksen. Se ratkaisi "edukseni" kolme alaikäistä, jotka tietenkin äänestivät minua.
Senkin tajusin vasta liian myöhään, vaikka olin kyllä lukenut TUL:n säännöt. "Äänioikeutettuja ovat 17 vuotta täyttäneet liiton jäsenet". Viisitoista vuotisten silmissä olin kunnioitettu. Seuran ainoa näkyvä urheilija.
Demareiden mandaatilla edustin seuraani piirin vuosikokouksessa. Ymmärrykseni ei riittänyt vaikuttamiseen muuten kuin osallistumalla äänestykseen vuosikokouksessa. Semmoinen typeryys vallitsi demareissa, että piti tunnustaa puolta kahdesta "leiristä". Olin "enemmistön", "voittajan puolella. Junttakokous oli vuosikokousta edeltävänä päivänä.
Työssäni viihdyin huonosti. Tein hiukan tyhmän radikaalin ratkaisun. Meni Helsinkiin hankkimaan uutta ammattia. Herättänyt ihmetystä. Luulleet minun menneen "Kuukilaisten" politrukiksi.
Epämiellyttävä junttakokous ja demareiden riitely oli tavallaan onneksi. En sopinut poliitikoksi. En sopinut myöskään yrittäjäksi. Pehmeän luonteeni takia. Liian kiltti, kun pitäisi olla "Paksu nahka ja rennot lihakset".
Demarit pääsevät (joutuvat) "tulilinjalle". Seuraan mielenkiinnolla ja saatan panna muistiin.
Demareiden riitely sai minut jättämään äänestämättä eduskuntavaaleissa. Kuinka ollakaan huomasin "erkki-ilmiön". Suuri määrä "erkkejä" pysyi poissa uurnilta ja demareiden edustuspaikat romahti.
Säilytän toimeliaisuuttani mahdollisimman pitkään, jos suinkin voin siihen vaikuttaa. Joka tapauksessa tunnen helpottavana, kun säilyin näinkin pitkään. Jotkut sanovat: "korkea ikä". Tuota en joka hetki edes muista.
Kaikkien puolueiden poliitikot liittyivät kauhistelevien kuoroon. Veisaavat hurskastelevaa virttä. Laativat hallitukselle välikysymyksiä.
Vanhana sosialidemokraattina olen pettynyt. Sosialidemokraattinen ajatusmaailma pesiytyi minuun seitsemän vuotta sitten.
Kansakoulu kamraatti Pauli Tolonen sanoi, joskus 70 - luvulla:
--- Minä ihmettelen, ,miksi sinä et ole kommunisti, vaikka olet vielä huonommista oloista kuin minä?"
Sitä pohdin joskus itsekin. Tyhjentävää vastausta en keksinyt. Sodan jälkeen tuntemani kommunistit olivat rääväsuita räksyttäjiä. Ehkä osaltaan vaikutti valehtelu, jota kuului Neuvostoliitosta. Nykyisin käyttävät määritelmää: valeuutiset. Sitä käyttää ahkeraan muuan "iso mies".
Lähettivät "valeuutisia". Huomattavat tekniikan ja tieteen kehittäjät kerrottiin olevan venäläisiä. Osasin lukea varhain ja lukemisen ymmärtäminen kehittyi. Silloin en kuitenkaan ymmärtänyt ristiriitaa, että eihän väitetyt venäläiset keksijät voineet olla kommunisteja?
Kuopiolaisessa lehdessä: Kansan Sana oli kerrassaan jumalallinen "tieto": "Neuvostoliitossa on keksitty "ikuisen elämän lääke". Sitä käytetään ensiksi Staliniin, "ihmiskunnan suureen hyväntekijään".
Siniharmailla silmilläni näin sosialidemokratian hyvänä ja oikeudenmukaisena. Sosialidemokratian edustajat koin rehellisinä.
Silmistäni poistui kaihi vähitellen. Demarit eivät ole "pekkaa pahempia". Itsekkäitä pyrkyreitä, kuten muuan pyrkyri on sanonut: "Halusin luoda uraa politiikan alalla." Yhteisten asioiden hoitamista. Mahdollisuuksien taidetta. Uran luomisesta en muista suoraan sanotun, ennen kuin sain tuon silmiini mediasta.
Demareita oli lukuisissa hallituksissa ja ylpeilevät saavutuksilla. Arvokastakin on saavutettu, mutta on hurskastelua unohtaa seikat, joista nyt muita arvostelevat.
Joroisissa asuessani lähipiirini demarivaikuttajat kampesivat minua politiikan aktiiviksi.
Oli niin ällikällä lyöty ja äkkinäinen, etten osannut edes kieltäytyä, kun vuosikokouksessa joku ehdotti minua uudeksi puheenjohtajaksi. En halunnut, enkä ollut pätevä, eikä asiasta kukaan maininnut etukäteen.
Eteni äänestykseen, jota en uskonut unissanikaan "voittavani".
Jos minulla olisi ollut ymmärrystä, olisin voinut kumota äänestyksen tuloksen. Se ratkaisi "edukseni" kolme alaikäistä, jotka tietenkin äänestivät minua.
Senkin tajusin vasta liian myöhään, vaikka olin kyllä lukenut TUL:n säännöt. "Äänioikeutettuja ovat 17 vuotta täyttäneet liiton jäsenet". Viisitoista vuotisten silmissä olin kunnioitettu. Seuran ainoa näkyvä urheilija.
Demareiden mandaatilla edustin seuraani piirin vuosikokouksessa. Ymmärrykseni ei riittänyt vaikuttamiseen muuten kuin osallistumalla äänestykseen vuosikokouksessa. Semmoinen typeryys vallitsi demareissa, että piti tunnustaa puolta kahdesta "leiristä". Olin "enemmistön", "voittajan puolella. Junttakokous oli vuosikokousta edeltävänä päivänä.
Työssäni viihdyin huonosti. Tein hiukan tyhmän radikaalin ratkaisun. Meni Helsinkiin hankkimaan uutta ammattia. Herättänyt ihmetystä. Luulleet minun menneen "Kuukilaisten" politrukiksi.
Epämiellyttävä junttakokous ja demareiden riitely oli tavallaan onneksi. En sopinut poliitikoksi. En sopinut myöskään yrittäjäksi. Pehmeän luonteeni takia. Liian kiltti, kun pitäisi olla "Paksu nahka ja rennot lihakset".
Demarit pääsevät (joutuvat) "tulilinjalle". Seuraan mielenkiinnolla ja saatan panna muistiin.
Demareiden riitely sai minut jättämään äänestämättä eduskuntavaaleissa. Kuinka ollakaan huomasin "erkki-ilmiön". Suuri määrä "erkkejä" pysyi poissa uurnilta ja demareiden edustuspaikat romahti.
maanantai 11. helmikuuta 2019
SELLAISTA SE ON OLLUT
Katsastustoiminta Suomessa saavutti sadan vuoden. Järjestivät sen kunniaksi kirjoituskilpailun. Kirjoitukset julkaistu kirjana. Kirjaa kaupittelivat, mutta en sitä ostanut, minulle riitti askartelu kirjoittamisen parissa. Yllä olevalla otsikolla panin menemään. Kopsaan sen tähän jälkipolvien nähtäväksi.
Ajeltiin Lappeenrannan kaupungissa Kylmäperän autokoulun kuorma-autolla tavanmukaisella kouluajolla. Olin asevelvollisuutta suorittamassa keväällä v 1953 ja ruokailutauon vapaat käytin hyödyksi.
Ajo-opettaja käski pysähtymään Alkom kohdalla, osti likööripullon. Jatketiin ajoa kasarmin suuntaan, kuten uskoin, mutta opettaja sanoikin:
- Pysäyttäkää ja nouskaa lavalle, tuossa kävelee tuttu mies.
Siirtyi itse kuskin paikalle ja tuttu mies istui vierelle. Näyttivät keskustelevan rauhallisesti keskenään. Minä vähän hermoilin; aika oli tipalla, piti joutua kasarmille. Vihdoin ajo-opetaja avasi oven, kurkisti lavalle:
- Nouskaa ruoteliin, tässä on katsastusmies!
Toinen jännityksen aihe! Vähemmästäkin ujo mies hermostuu. Lähdetiin ajamaan, sujuihan se kohtalaisesti, selvisin jopa katsastusmiehen ristiriitaisista peruutuskomennoista. Mutta yrittäessäni mäkilähtöä, lipsahti vaihde kolmoselle, moottori sammui. Opettaja huudahti:
- Älkää nyt hermostuko!
Olin kaksinkertaisesti hermostunut, mutta mäkilähtö ei tuottanut vaikeuksia, kunhan sain vaihteen ykköselle.
Ajoharjoittelua oli ollut suunnilleen puolet vaaditusta määrästä, enkä suinkaan olisi halunnut vielä ajotutkintoon, mutta opettaja pani minut tosiasioiden eteen. Mäkilähdön jälkeen ei ollut ongelmia. Katsastusmies kaivoi taskustaan pienen ruutuvihkon, kirjoitti siihen: ajokoe suoritettu, päivämäärä ja nimi alle.
Hermoilun aiheet ei suinkaan olleet ohi. Ruokatauko oli loppunut jo ajat sitten ja armeijassa ei silitetä myöhästelijöiden päätä, saattoi joutua jopa putkaan. Jostain syystä joustivat. Minun piti ruveta päivystäjäksi, kun päivystäjä oli joutunut sijaisekseni maastoharjoitukseen.
Suullisessa kuulustelussa oli katsastusmiehillä omia mielikysymyksiään, joilla kokeilivat eksyttää ajokokelaita. Autokoulussa kerrottiin tämän katsastusmiehen joskus kysyvän kuorma-auton tuulilasiin vaadittavista punaisista, tai keltaisista pyörylöistä, jotka kertoivat auton leveydestä ja akselipainosta. Ovelasti muotoiltuun kysymykseen oli helppo vastata, kun siitä oli varoitettu. Katsastusmies totesi:
- Nythän taisi sattuakin viisas mies!
* * * * *
Työpaikassani oli nuoria miehiä. Vanhimmalla oli ajokortti. Hän hankki luvan ja opetti nuorempia ajamaan firman autolla, jolla samalla ajoivat oikeitakin ajoja. Matti ajoi ensimmäisenä.
Naapurikaupungissa oli varakatsastusmies, muistaakseni entinen upseeri. Saivat vihiä, että häneltä hoituu homma sujuvasti, kun on viinapullo, joka pannaan hänen pöydälleen dokumenttien mukana. Virkamies napsi pullosta ja samalla täytti tehtäviään. Ajokoettakaan ei tarvittu. Kun kokelas sai valmiit paperit käteensä, sieppasi mukana ollut ajo-opettaja vasta vähän vajuneen pullon mukaansa, koska se oli tehnyt tehtävänsä.
Pentti ajoi seuraavana. "Opettaja" kai häpeili. Pentti sai mennä yksin tenttiin. Toimi opitulla tavalla. Pani pullon pöydälle. Kun virkamies täytteli papereita, Pentti kohteliaana kehotti maistamaan pullosta. Virkamies ei toista kertaa halunnut tulla huijatuksi, sanoi vain lyhyesti:
- Se on illan asia.
Sillä tavalla kortin saaneet nuorukaiset kuitenkin ajoivat autoja, omiaankin, ilman suuria kommelluksia.
Kyseisen "ajo-opettajan" vaimon oli aika suorittaa ajokoe, oli kaupunkiin jo tullut katsastuskonttori.
Siellä oli nuori katsastusmies, jota pelättiin. Rouva oli ollut lujilla. Rouva valitti minulle, että häneltä olisi vaadittu osata mäkilähtö ilman käsijarrua. Kysyi vielä, että onko se ollenkaan mahdollista? Onhan se mahdollista, mutta ymmärtääkseni sitä ei voitu vaatia ajokokelaalta.
* * * * *
Ajokortti piti uusia viiden vuoden välein. ensimmäisen jakson jälkeen oli aiheellista saada ammattiajokortti, ajoin silloin myymäläautoa. Siihen vaadittiin todistus autolla ajosta ja suullinen kuulustelu, jota varten täytyi perehtyä myös auton rakenteeseen.
Kuulusteluun ei tarvinnut mennä Kuopion katsastuskonttorille, vaan legendaarinen katsastusinsinööri Ville Karjalainen tuli Suonenjoelle paikalliseen autokouluun, jossa kanssani oli odottamassa nuori mies TVH:n paikallisesta tukikohdasta. Karjalainen tunnettiin suurena persoonana, mutta kuulustelu ei ollut pelottava, eikä jännittävä, enemmänkin epävirallisen tuntuinen, tilanteesta johtuen. Karjalainen ja autokoulun opettaja rouvineen saapuivat samalla autolla jostakin olivat varsin hyväntuulisia. Rouva meni valmistamaan vieraalle kahvitarjoilua, joka vei aikaa reilun puolituntisen.
Karjalainen kuulusteli meitä, niin kauan, kunnes hänet kutsuttiin kahville. Hän suuntasi kysymykset kummallekin vuorotellen, mutta minä jouduin vastaamaan kaverinkin puolesta, olin lukenut läksyni paremmin, kaikkiin kysymyksiin tuli aina vastaus. Molemmat hyväksyttiin, mutta kaveri sai kehotuksen lukea lisää.
Karjalaisesta liikkui paljon kaskuja. Eräs kertoi hänen joutuneen Liikkuvan Poliisin ratsiaan. Poliisit löysivät vian: takapuolen parkkivalot eivät palaneet. Karjalainen yritti selittää, ettei sellaista voinut ennakoida, vika voi tulla ajon aikanakin. Poliisit eivät sietäneet vastaväitteitä, vaan kirjoittivat sakkolapun. Karjalainen seurasi rauhallisesti niinkauan, että sai paperin käteensä, sen jälkeen esitteli itsensä, näytti todistuksensa ja ilmoitti tarkastavansa poliisiauton, löysi siitä vian ja määräsi ajokieltoon.
Tarinan kuulin useamman kerran, mahdollisesti se on niin sanottu lentävä tarina. Joka tapauksessa Ville Karjalainen oli Kuopion läänissä hyvin kuuluisa henkilö.
* * * * *
Mikkelin läänissä vaikutti Arovaara, pelottava katsastusmies hänkin. Pieksämäellä sain tehtäväkseni viedä katsastukseen rinkelitehtaan pienen pakettiauton. Katsastus tuli paikalle määräpäivinä. Katsastuspaikalla menin sisälle esittämään asiani. Arovaara katsoi ulos vastentahtoisena, siellä satoi vettä melkoisesti. Katsastus kuitenkin toimitettiin.
Rinkelitehtaan työntekijä osti ison erän homehtuneita rinkeliä. Työvuoron päätyttyä läksin viemään niitä isolla pakettiautolla. Rinkelien ostaja ajoi edellä moottoripyörällä osoittamassa tietä, en osannut muuten hänen kotiinsa Jäppilään. Muutamien kilometrien päässä Pieksämäeltä oli Arovaara kahden poliisimiehen kanssa tarkastamassa ajoneuvoja maantiellä.
Ajokistani löysi vian, jonka takia kielsi jatkamasta matkaa ja viemään heti korjaamolle. Pyörsin takaisin, samoin teki edelläni ajava moottoripyöräilijä. Pysäytin tietyssä tiehaarassa ja sovimme motoristin kanssa menevämme toista syrjäisempää tietä, rinkelilasti oli vastuksina.
Jälleen moottoripyöräilijä edellä ajaen pääsimme muutamia kilometrejä, kun jäljessämme oli katsastusmiehen auto. Kun pysäytin tien viereen, poliisit hyökkäsivät kimppuuni, alkaen kovistelemaan. Minulla oli työvaatteet, eikä rahapussi ja ajokortti olleet mukana. Kopeloivat vaatteitani, tiukaten: "mikäs mies tämä on?" Pakettiauto oli ostettu firmaan hiljattain ja sen kyljissä oli vielä räikeät Paasivaaran mainokset.
Kysyivät, "mitä kuormassa on"? Selitys ei tyydyttänyt heitä ollenkaan. Kun menin avaamaan takaovea, kielsivät jyrkästi, halusivat avata itse.
Mieltäni hieman kutkutti, kun näin poliisien ilmeen, heidän nähtyään kuorman sisällön, olivat kovasti pettyneitä. Jahkailivat hetken, tietämättä oikein mitä tekisivät. Kehotin rauhallisesti kirjoittamaan sakkolapun, että päästään lähtemään.
Viimein Arovaara otti tilanteen hallintaansa, eikä rangaistusta annettu, kun rikollinen osoittautui luultua vaarattomammaksi. Arovaara määräsi rekisterikilvet irrotettavaksi, otti ne haltuunsa. Kilvet sain takaisin, kun auto hinattiin korjattuna paikalle seuraavana katsastuspäivänä Pieksämäellä.
Arovaara sanoi tuiman näköisenä:
--- Muistakaa vastaisuudessa.
* * * * *
Auton katsastus ja katsastusmiehet koettiin pelottavina, katsastus oli aina jännittävä tapahtuma, eikä jokainen uskaltanut itse viedä autoaan. Iisalmessakin oli yksi, ehkä hiukan virkaintoinen, hänen maineensa kasvoi. Minuakin simputti kerran, ilman omaa syytäni.
Minin omistaja oli armeijassa, eikä isällään ollut korttia. Isäpappa pyysi naapuriaan kuskiksi katsastukseen Pielaveden kirkonkylään. Hankalaksi koettu katsastaja teki työnsä normaalisti; autossa oli viisi todellista korjauskohdetta. Isukki oli kuitenkin ennättänyt nauttia paikallisen A-kaupan ostoksista ja ryhtyi selittelemään. Siitä katsastaja kimpaantui ja poisti kilvet. Niiden takaisin saanti ei sujunut normaalisti.
Korjattaviksi määrätyt korjattiin asianmukaisesti, kuten tapanani oli joka kerta. Kun vein auton Iisalmeen katsastettavaksi, alkoi varsinainen rumba. Jouduin sijaiskärsijäksi koston uhrina. Tuli määräys hitsattavaksi vahvistusta heikentyneeksi sanottuun paikkaan. Toisella käyntikerralla etsittiin uusia vikoja. Pieni viiltymä uuden karheassa renkaassa toteamuksella: "tätä ei ole aikaisemmin huomattukaan". Sitten moottorin heiluminen. Uusittiin kaikki tukikumit. Ei kelvannut. Katsastaja käsitteli miniä kovakouraisesti. väitti, että vetoakseli pyörähtää navassa ja siitä johtuu moottorin raju heilahtaminen. Ujona en uskaltanut ärsyttää vastaväitteillä katsastajaa, mietin muita keinoja. Kokeilin toista miniä katsastajan tavalla. Se heilahti samalla lailla.
Kuorma-auton jousesta ja romuauton moottorin kumityynystä rakensin runkoon kiinnitetyn tuen, joka esti heilahduksen. Katsastaja rynkytti jälleen, mutta moottori ei heilahtanut. Seurasi sananvaihto:
- Mikä siinä oli vikana?
- Laitettiin ylimääräinen moottorin tuki.
- Jopa kumma! Se tuntui kuin olisi akseli pyörähtänyt puoli kierosta. No, joka tapauksessa asia kunnossa.
* * * * *
Siihen aikaan, kun autot katsastettiin ulkona, tai kadulla kuten Iisalmessa, ilmeni joskus ongelmia. Iisalmen katsastuspaikka oli autokoulun edessä. Se oli mahdollisimman huono paikka siihen tarkoitukseen; melko jyrkkää myötämäkeä ja sen lisäksi kalteva, jota vielä tehosti sään vaihtelut, lumi ja jäätikkö. Katsastus kerettiin siirtää tasaisemmalle kadulle, kunnes valmistui ensimmäinen varsinainen asema.
Joskus vaadittiin mahdottomia. Jarrujen kokeilu oli oma lukunsa, kun kokeiltiin, kuinka pyörät luistavat jarruttaessa. Käsijarrulla jarruttaessa Käsijarrulla jarrutettaessa vaadittava pyörien luisto on kova vaatimus. Eräs korjaaja ei saanut hyvällä tahdollakaan vaadittua pitoa. Keksi mennä katsastukseen sileillä renkailla, jolloin pyörät menivät helposti sujuna ja korjausmääräyksenä tuli vain renkaiden vaihto.
Esimerkiksi minin takapyörät eivät luistaneet jarruttaessa ollenkaan ja määrättiin takajarrut korjattavaksi. Korjaus ei onnistunut muuten kuin ottamalla takapyörien paineen alentajasta sisuskalut pois. Sehän oli virhe, mutta vastaan ei uskaltanut väittää. Varsinkaan sellaisen, joka asioi usein ja halusi säilyttää sovun. Vähän ajan kuluttua mittasivat takajarrujen tehoa momenttiavaimella ja silloin niissä oli liikaa tehoa. Yhteen autoon laitoin puretut osat takaisin, omistaja oli kehotuksestani säilyttänyt ne.
Monet yrittivät jujuttaa katsastajia. Itsenäisenä yrittäjänä en siihen syyllistynyt, mutta toisen palveluksessa joutui. Nuorempana asentajana Helsingissä sain työkseni rättisitikan, jonka etujarrut puoltivat. Uusien osien käyttö kiellettiin ehdottomasti. Putsailin öljyisiä jarruhihoja ja kävin välillä kokeilemassa sivukadulla. Eihän siitä kalua tullut. Tuumaili aikani ja keksin mennä rasvarin puolelle kysymään kyseisen auton rengaspaineen suositusta. Se oli 1,2 kiloa. Kapeisiin korkeaprofiilisiin renkaisiin panin 2,0 kiloa. Renkaiden kosketuspinta maahan oli niin pieni, että pyörät luistivat niin pienellä jarrutuksella, etteivät ennättäneet puoltamaan.
Käytettyyn kuorma-autoon piti saada määrätty kantavuus, se oli kaupan ehto. Katsastukseen piti viedä omapainosta vaakalappu. Siinä autossa oli liikaa painoa 300 kg. Minut panivat karsimaan. Piti leikata lavasta etusermi, joka on sinänsä tarpeellinen. Lisäksi poistettiin isot dieselauton akut. Lavalle pantiin pienemmän auton vararengas. Jotain muutakin pientä vähennettiin. Sen jälkeen käyttivät punnituksessa välillä sammuttamatta. Auto tuotiin verstaalle ja laitoin akut paikoilleen ja ei kun katsastukseen.
Harrastivat varmaan sitä enemmänkin, koska myöhemmin katsastuskonttorilta lähettivät epäilyttävissä tapauksissa tarkistuspunnitukseen ja mukaan konttorihenkilön todistajaksi.
Tiukan tuntuisesta virallisuudesta huolimatta, inhimillisiä ilmiöitäkin oli. Tarinat kertoivat rekisteriotteen väliin pantavasta setelistä, itselläni siitä ei ole varmaa tietoa. Kuitenkin olen nähnyt autoja, joiden katsastuksessa hyväksyntää olen ihmetellyt. Suunnilleen kymmenen vuoden takaa muistan kaksi pielaveteläisen nuorukaisen Pohjois-Suomesta ostamaa autoa, joissa oli melko tuoreet katsastusleimat. Niissä oli niin paljon korjattavaa, etten ryhtynyt koko hommaan, lasku olisi jäänyt pojilta maksamatta.
Kun olin antanut tuomioni auton kunnosta, kaveri kehaisi sen olevan viime kuussa katsastetun. Väitin häntä valehtelijaksi, jolloin hän todisti väitteensä näyttämällä rekisteriotetta, jossa oli päivämäärä, leima ja allekirjoitus. Sitä ei voi tietää, miten leima on hankittu ja kuka on allekirjoittanut sen, mutta sellaisiakin autoja on liikenteessä ollut.
Kun alkoivat rakentamaan kunnollisia katsastusasemia, olivat jotkut autonomistajat huolissaan katsastuksen vaikeutumisesta, kun katsastajat pääsevät esteettömästi näkemään joka paikkaan. Rauhoitin heitä esittämällä oman arvioni, ettei katsastajat tule hankalammiksi, kun ei tarvitse tehdä epävarmaa arviota ja työskentelyolosuhteet paranevat.
Kuljettajatutkinto sekä auton katsastus ovat jännittäviä tapahtumia ja tarinoita on monia, dramaattisempia ja huvittavampia kuin tässä kerrotut. Olen käyttänyt useita autoja katsastettavina, useimmin se on tapahtunut ilman dramatiikkaa, usein menee läpi kerralla, joskus korjataan mitä on tarpeen.
Kohta on taas Volvovanhukseni katsastusaika. Kuljettajakin on virallisesti vanha, mutta nykyään ei tarvitse jännittää; asemilla on ystävällisiä ihmisiä ja kuumaa kahvia.
Huonosti olen tuon kirjoittanut. Ei ole päiväystä. Ehkä silloin oli sydämen ja eturauhasen hässäkkä?
En korjailut.
Semmoisen havainnon tein, että tämmöinen jäljentäminen tuntuu vaikeammalta kuin alkuperäisen kyhääminen.
Julkaisen tämän tarkistamatta. Jaksamisestakin alkaa olla kyse.
Ajeltiin Lappeenrannan kaupungissa Kylmäperän autokoulun kuorma-autolla tavanmukaisella kouluajolla. Olin asevelvollisuutta suorittamassa keväällä v 1953 ja ruokailutauon vapaat käytin hyödyksi.
Ajo-opettaja käski pysähtymään Alkom kohdalla, osti likööripullon. Jatketiin ajoa kasarmin suuntaan, kuten uskoin, mutta opettaja sanoikin:
- Pysäyttäkää ja nouskaa lavalle, tuossa kävelee tuttu mies.
Siirtyi itse kuskin paikalle ja tuttu mies istui vierelle. Näyttivät keskustelevan rauhallisesti keskenään. Minä vähän hermoilin; aika oli tipalla, piti joutua kasarmille. Vihdoin ajo-opetaja avasi oven, kurkisti lavalle:
- Nouskaa ruoteliin, tässä on katsastusmies!
Toinen jännityksen aihe! Vähemmästäkin ujo mies hermostuu. Lähdetiin ajamaan, sujuihan se kohtalaisesti, selvisin jopa katsastusmiehen ristiriitaisista peruutuskomennoista. Mutta yrittäessäni mäkilähtöä, lipsahti vaihde kolmoselle, moottori sammui. Opettaja huudahti:
- Älkää nyt hermostuko!
Olin kaksinkertaisesti hermostunut, mutta mäkilähtö ei tuottanut vaikeuksia, kunhan sain vaihteen ykköselle.
Ajoharjoittelua oli ollut suunnilleen puolet vaaditusta määrästä, enkä suinkaan olisi halunnut vielä ajotutkintoon, mutta opettaja pani minut tosiasioiden eteen. Mäkilähdön jälkeen ei ollut ongelmia. Katsastusmies kaivoi taskustaan pienen ruutuvihkon, kirjoitti siihen: ajokoe suoritettu, päivämäärä ja nimi alle.
Hermoilun aiheet ei suinkaan olleet ohi. Ruokatauko oli loppunut jo ajat sitten ja armeijassa ei silitetä myöhästelijöiden päätä, saattoi joutua jopa putkaan. Jostain syystä joustivat. Minun piti ruveta päivystäjäksi, kun päivystäjä oli joutunut sijaisekseni maastoharjoitukseen.
Suullisessa kuulustelussa oli katsastusmiehillä omia mielikysymyksiään, joilla kokeilivat eksyttää ajokokelaita. Autokoulussa kerrottiin tämän katsastusmiehen joskus kysyvän kuorma-auton tuulilasiin vaadittavista punaisista, tai keltaisista pyörylöistä, jotka kertoivat auton leveydestä ja akselipainosta. Ovelasti muotoiltuun kysymykseen oli helppo vastata, kun siitä oli varoitettu. Katsastusmies totesi:
- Nythän taisi sattuakin viisas mies!
* * * * *
Työpaikassani oli nuoria miehiä. Vanhimmalla oli ajokortti. Hän hankki luvan ja opetti nuorempia ajamaan firman autolla, jolla samalla ajoivat oikeitakin ajoja. Matti ajoi ensimmäisenä.
Naapurikaupungissa oli varakatsastusmies, muistaakseni entinen upseeri. Saivat vihiä, että häneltä hoituu homma sujuvasti, kun on viinapullo, joka pannaan hänen pöydälleen dokumenttien mukana. Virkamies napsi pullosta ja samalla täytti tehtäviään. Ajokoettakaan ei tarvittu. Kun kokelas sai valmiit paperit käteensä, sieppasi mukana ollut ajo-opettaja vasta vähän vajuneen pullon mukaansa, koska se oli tehnyt tehtävänsä.
Pentti ajoi seuraavana. "Opettaja" kai häpeili. Pentti sai mennä yksin tenttiin. Toimi opitulla tavalla. Pani pullon pöydälle. Kun virkamies täytteli papereita, Pentti kohteliaana kehotti maistamaan pullosta. Virkamies ei toista kertaa halunnut tulla huijatuksi, sanoi vain lyhyesti:
- Se on illan asia.
Sillä tavalla kortin saaneet nuorukaiset kuitenkin ajoivat autoja, omiaankin, ilman suuria kommelluksia.
Kyseisen "ajo-opettajan" vaimon oli aika suorittaa ajokoe, oli kaupunkiin jo tullut katsastuskonttori.
Siellä oli nuori katsastusmies, jota pelättiin. Rouva oli ollut lujilla. Rouva valitti minulle, että häneltä olisi vaadittu osata mäkilähtö ilman käsijarrua. Kysyi vielä, että onko se ollenkaan mahdollista? Onhan se mahdollista, mutta ymmärtääkseni sitä ei voitu vaatia ajokokelaalta.
* * * * *
Ajokortti piti uusia viiden vuoden välein. ensimmäisen jakson jälkeen oli aiheellista saada ammattiajokortti, ajoin silloin myymäläautoa. Siihen vaadittiin todistus autolla ajosta ja suullinen kuulustelu, jota varten täytyi perehtyä myös auton rakenteeseen.
Kuulusteluun ei tarvinnut mennä Kuopion katsastuskonttorille, vaan legendaarinen katsastusinsinööri Ville Karjalainen tuli Suonenjoelle paikalliseen autokouluun, jossa kanssani oli odottamassa nuori mies TVH:n paikallisesta tukikohdasta. Karjalainen tunnettiin suurena persoonana, mutta kuulustelu ei ollut pelottava, eikä jännittävä, enemmänkin epävirallisen tuntuinen, tilanteesta johtuen. Karjalainen ja autokoulun opettaja rouvineen saapuivat samalla autolla jostakin olivat varsin hyväntuulisia. Rouva meni valmistamaan vieraalle kahvitarjoilua, joka vei aikaa reilun puolituntisen.
Karjalainen kuulusteli meitä, niin kauan, kunnes hänet kutsuttiin kahville. Hän suuntasi kysymykset kummallekin vuorotellen, mutta minä jouduin vastaamaan kaverinkin puolesta, olin lukenut läksyni paremmin, kaikkiin kysymyksiin tuli aina vastaus. Molemmat hyväksyttiin, mutta kaveri sai kehotuksen lukea lisää.
Karjalaisesta liikkui paljon kaskuja. Eräs kertoi hänen joutuneen Liikkuvan Poliisin ratsiaan. Poliisit löysivät vian: takapuolen parkkivalot eivät palaneet. Karjalainen yritti selittää, ettei sellaista voinut ennakoida, vika voi tulla ajon aikanakin. Poliisit eivät sietäneet vastaväitteitä, vaan kirjoittivat sakkolapun. Karjalainen seurasi rauhallisesti niinkauan, että sai paperin käteensä, sen jälkeen esitteli itsensä, näytti todistuksensa ja ilmoitti tarkastavansa poliisiauton, löysi siitä vian ja määräsi ajokieltoon.
Tarinan kuulin useamman kerran, mahdollisesti se on niin sanottu lentävä tarina. Joka tapauksessa Ville Karjalainen oli Kuopion läänissä hyvin kuuluisa henkilö.
* * * * *
Mikkelin läänissä vaikutti Arovaara, pelottava katsastusmies hänkin. Pieksämäellä sain tehtäväkseni viedä katsastukseen rinkelitehtaan pienen pakettiauton. Katsastus tuli paikalle määräpäivinä. Katsastuspaikalla menin sisälle esittämään asiani. Arovaara katsoi ulos vastentahtoisena, siellä satoi vettä melkoisesti. Katsastus kuitenkin toimitettiin.
Rinkelitehtaan työntekijä osti ison erän homehtuneita rinkeliä. Työvuoron päätyttyä läksin viemään niitä isolla pakettiautolla. Rinkelien ostaja ajoi edellä moottoripyörällä osoittamassa tietä, en osannut muuten hänen kotiinsa Jäppilään. Muutamien kilometrien päässä Pieksämäeltä oli Arovaara kahden poliisimiehen kanssa tarkastamassa ajoneuvoja maantiellä.
Ajokistani löysi vian, jonka takia kielsi jatkamasta matkaa ja viemään heti korjaamolle. Pyörsin takaisin, samoin teki edelläni ajava moottoripyöräilijä. Pysäytin tietyssä tiehaarassa ja sovimme motoristin kanssa menevämme toista syrjäisempää tietä, rinkelilasti oli vastuksina.
Jälleen moottoripyöräilijä edellä ajaen pääsimme muutamia kilometrejä, kun jäljessämme oli katsastusmiehen auto. Kun pysäytin tien viereen, poliisit hyökkäsivät kimppuuni, alkaen kovistelemaan. Minulla oli työvaatteet, eikä rahapussi ja ajokortti olleet mukana. Kopeloivat vaatteitani, tiukaten: "mikäs mies tämä on?" Pakettiauto oli ostettu firmaan hiljattain ja sen kyljissä oli vielä räikeät Paasivaaran mainokset.
Kysyivät, "mitä kuormassa on"? Selitys ei tyydyttänyt heitä ollenkaan. Kun menin avaamaan takaovea, kielsivät jyrkästi, halusivat avata itse.
Mieltäni hieman kutkutti, kun näin poliisien ilmeen, heidän nähtyään kuorman sisällön, olivat kovasti pettyneitä. Jahkailivat hetken, tietämättä oikein mitä tekisivät. Kehotin rauhallisesti kirjoittamaan sakkolapun, että päästään lähtemään.
Viimein Arovaara otti tilanteen hallintaansa, eikä rangaistusta annettu, kun rikollinen osoittautui luultua vaarattomammaksi. Arovaara määräsi rekisterikilvet irrotettavaksi, otti ne haltuunsa. Kilvet sain takaisin, kun auto hinattiin korjattuna paikalle seuraavana katsastuspäivänä Pieksämäellä.
Arovaara sanoi tuiman näköisenä:
--- Muistakaa vastaisuudessa.
* * * * *
Auton katsastus ja katsastusmiehet koettiin pelottavina, katsastus oli aina jännittävä tapahtuma, eikä jokainen uskaltanut itse viedä autoaan. Iisalmessakin oli yksi, ehkä hiukan virkaintoinen, hänen maineensa kasvoi. Minuakin simputti kerran, ilman omaa syytäni.
Minin omistaja oli armeijassa, eikä isällään ollut korttia. Isäpappa pyysi naapuriaan kuskiksi katsastukseen Pielaveden kirkonkylään. Hankalaksi koettu katsastaja teki työnsä normaalisti; autossa oli viisi todellista korjauskohdetta. Isukki oli kuitenkin ennättänyt nauttia paikallisen A-kaupan ostoksista ja ryhtyi selittelemään. Siitä katsastaja kimpaantui ja poisti kilvet. Niiden takaisin saanti ei sujunut normaalisti.
Korjattaviksi määrätyt korjattiin asianmukaisesti, kuten tapanani oli joka kerta. Kun vein auton Iisalmeen katsastettavaksi, alkoi varsinainen rumba. Jouduin sijaiskärsijäksi koston uhrina. Tuli määräys hitsattavaksi vahvistusta heikentyneeksi sanottuun paikkaan. Toisella käyntikerralla etsittiin uusia vikoja. Pieni viiltymä uuden karheassa renkaassa toteamuksella: "tätä ei ole aikaisemmin huomattukaan". Sitten moottorin heiluminen. Uusittiin kaikki tukikumit. Ei kelvannut. Katsastaja käsitteli miniä kovakouraisesti. väitti, että vetoakseli pyörähtää navassa ja siitä johtuu moottorin raju heilahtaminen. Ujona en uskaltanut ärsyttää vastaväitteillä katsastajaa, mietin muita keinoja. Kokeilin toista miniä katsastajan tavalla. Se heilahti samalla lailla.
Kuorma-auton jousesta ja romuauton moottorin kumityynystä rakensin runkoon kiinnitetyn tuen, joka esti heilahduksen. Katsastaja rynkytti jälleen, mutta moottori ei heilahtanut. Seurasi sananvaihto:
- Mikä siinä oli vikana?
- Laitettiin ylimääräinen moottorin tuki.
- Jopa kumma! Se tuntui kuin olisi akseli pyörähtänyt puoli kierosta. No, joka tapauksessa asia kunnossa.
* * * * *
Siihen aikaan, kun autot katsastettiin ulkona, tai kadulla kuten Iisalmessa, ilmeni joskus ongelmia. Iisalmen katsastuspaikka oli autokoulun edessä. Se oli mahdollisimman huono paikka siihen tarkoitukseen; melko jyrkkää myötämäkeä ja sen lisäksi kalteva, jota vielä tehosti sään vaihtelut, lumi ja jäätikkö. Katsastus kerettiin siirtää tasaisemmalle kadulle, kunnes valmistui ensimmäinen varsinainen asema.
Joskus vaadittiin mahdottomia. Jarrujen kokeilu oli oma lukunsa, kun kokeiltiin, kuinka pyörät luistavat jarruttaessa. Käsijarrulla jarruttaessa Käsijarrulla jarrutettaessa vaadittava pyörien luisto on kova vaatimus. Eräs korjaaja ei saanut hyvällä tahdollakaan vaadittua pitoa. Keksi mennä katsastukseen sileillä renkailla, jolloin pyörät menivät helposti sujuna ja korjausmääräyksenä tuli vain renkaiden vaihto.
Esimerkiksi minin takapyörät eivät luistaneet jarruttaessa ollenkaan ja määrättiin takajarrut korjattavaksi. Korjaus ei onnistunut muuten kuin ottamalla takapyörien paineen alentajasta sisuskalut pois. Sehän oli virhe, mutta vastaan ei uskaltanut väittää. Varsinkaan sellaisen, joka asioi usein ja halusi säilyttää sovun. Vähän ajan kuluttua mittasivat takajarrujen tehoa momenttiavaimella ja silloin niissä oli liikaa tehoa. Yhteen autoon laitoin puretut osat takaisin, omistaja oli kehotuksestani säilyttänyt ne.
Monet yrittivät jujuttaa katsastajia. Itsenäisenä yrittäjänä en siihen syyllistynyt, mutta toisen palveluksessa joutui. Nuorempana asentajana Helsingissä sain työkseni rättisitikan, jonka etujarrut puoltivat. Uusien osien käyttö kiellettiin ehdottomasti. Putsailin öljyisiä jarruhihoja ja kävin välillä kokeilemassa sivukadulla. Eihän siitä kalua tullut. Tuumaili aikani ja keksin mennä rasvarin puolelle kysymään kyseisen auton rengaspaineen suositusta. Se oli 1,2 kiloa. Kapeisiin korkeaprofiilisiin renkaisiin panin 2,0 kiloa. Renkaiden kosketuspinta maahan oli niin pieni, että pyörät luistivat niin pienellä jarrutuksella, etteivät ennättäneet puoltamaan.
Käytettyyn kuorma-autoon piti saada määrätty kantavuus, se oli kaupan ehto. Katsastukseen piti viedä omapainosta vaakalappu. Siinä autossa oli liikaa painoa 300 kg. Minut panivat karsimaan. Piti leikata lavasta etusermi, joka on sinänsä tarpeellinen. Lisäksi poistettiin isot dieselauton akut. Lavalle pantiin pienemmän auton vararengas. Jotain muutakin pientä vähennettiin. Sen jälkeen käyttivät punnituksessa välillä sammuttamatta. Auto tuotiin verstaalle ja laitoin akut paikoilleen ja ei kun katsastukseen.
Harrastivat varmaan sitä enemmänkin, koska myöhemmin katsastuskonttorilta lähettivät epäilyttävissä tapauksissa tarkistuspunnitukseen ja mukaan konttorihenkilön todistajaksi.
Tiukan tuntuisesta virallisuudesta huolimatta, inhimillisiä ilmiöitäkin oli. Tarinat kertoivat rekisteriotteen väliin pantavasta setelistä, itselläni siitä ei ole varmaa tietoa. Kuitenkin olen nähnyt autoja, joiden katsastuksessa hyväksyntää olen ihmetellyt. Suunnilleen kymmenen vuoden takaa muistan kaksi pielaveteläisen nuorukaisen Pohjois-Suomesta ostamaa autoa, joissa oli melko tuoreet katsastusleimat. Niissä oli niin paljon korjattavaa, etten ryhtynyt koko hommaan, lasku olisi jäänyt pojilta maksamatta.
Kun olin antanut tuomioni auton kunnosta, kaveri kehaisi sen olevan viime kuussa katsastetun. Väitin häntä valehtelijaksi, jolloin hän todisti väitteensä näyttämällä rekisteriotetta, jossa oli päivämäärä, leima ja allekirjoitus. Sitä ei voi tietää, miten leima on hankittu ja kuka on allekirjoittanut sen, mutta sellaisiakin autoja on liikenteessä ollut.
Kun alkoivat rakentamaan kunnollisia katsastusasemia, olivat jotkut autonomistajat huolissaan katsastuksen vaikeutumisesta, kun katsastajat pääsevät esteettömästi näkemään joka paikkaan. Rauhoitin heitä esittämällä oman arvioni, ettei katsastajat tule hankalammiksi, kun ei tarvitse tehdä epävarmaa arviota ja työskentelyolosuhteet paranevat.
Kuljettajatutkinto sekä auton katsastus ovat jännittäviä tapahtumia ja tarinoita on monia, dramaattisempia ja huvittavampia kuin tässä kerrotut. Olen käyttänyt useita autoja katsastettavina, useimmin se on tapahtunut ilman dramatiikkaa, usein menee läpi kerralla, joskus korjataan mitä on tarpeen.
Kohta on taas Volvovanhukseni katsastusaika. Kuljettajakin on virallisesti vanha, mutta nykyään ei tarvitse jännittää; asemilla on ystävällisiä ihmisiä ja kuumaa kahvia.
Huonosti olen tuon kirjoittanut. Ei ole päiväystä. Ehkä silloin oli sydämen ja eturauhasen hässäkkä?
En korjailut.
Semmoisen havainnon tein, että tämmöinen jäljentäminen tuntuu vaikeammalta kuin alkuperäisen kyhääminen.
Julkaisen tämän tarkistamatta. Jaksamisestakin alkaa olla kyse.
perjantai 1. helmikuuta 2019
Montako hoitajaa?
Kummaa porukkaa poliitikot! Hallituspuolueet vaihtuu. Kukaan ei muista (tunnusta) tehneensä huonoja päätöksiä, eikä epäselviä lakeja. Juupas, eipäs, juupas. En minä, mutta sinä! Minä olin aina oikeassa. Kansan asialla.
Vanhusten hoito on mahdottoman hyvällä tolalla, mutta vastapuolue sotkee. Jokainen puolue vannoi vanhusten puolesta toimivansa. Nykyiset hallituspuolueet, mutta varsinkin nykyiset oppositiopuolueet.
Vanhana sosialidemokraattina muistan demareiden vaikuttaneen vuorollaan monissa hallituksissa. Miksi vanhusasiat eivät hoituneet?
Tekopyhää vanhurskautta esittävät. Nolottaa tuommoiset poliitikot, jotka juoksevat kohinan perässä sopuleina. Demaripoliitikko keksi verrata mediaa noihin pikkuotuksiin.
Onko hoitajien lukumäärään laadittava laki ongelman ratkaisu? Hoidettavat ovat erilaisia. Kun laaditaan laki, Vaikuttaako se samalla tavalla jokaiseen laitokseen? Ainoa varma vaikutus mahdollistaa poliitikkojen käsien pesun. Saadaan pitää taukoa vouhotuksesta.
Ministeri mainitsi promillen. Opposition edustaja sanoi: "--Ihminen ei ole promille."
Pannaanpa vertailuun: Minä olen promille! Olenko vanhus? 87 v. Montako promilleja tarvitaan minun hoitoon? Jos olen vanhus? Toistaiseksi ei ole käytetty promillen promillia. Olisin helppo hoidettava laitoksessa!
Tulen pahaisesti toimeen kotonani ilman ulkopuolista apua. Toisessa ääripäässä ovat vuoteenomat ja pyörätuolilla liikkuvat.
Jos vähänkään on suhteellisuuden tajua, ymmärtää, ettei tasapuolista lakia pysty säätämään.
Eikä sitä ratkaise soppainen Sote.
Milloin kansanedustajat ja ministerit hoitavat tehtäviään? Tärkeintä heille näyttää olevan ruudussa keekoilu ja loputon vaalityö.
Vanhusten hoito on mahdottoman hyvällä tolalla, mutta vastapuolue sotkee. Jokainen puolue vannoi vanhusten puolesta toimivansa. Nykyiset hallituspuolueet, mutta varsinkin nykyiset oppositiopuolueet.
Vanhana sosialidemokraattina muistan demareiden vaikuttaneen vuorollaan monissa hallituksissa. Miksi vanhusasiat eivät hoituneet?
Tekopyhää vanhurskautta esittävät. Nolottaa tuommoiset poliitikot, jotka juoksevat kohinan perässä sopuleina. Demaripoliitikko keksi verrata mediaa noihin pikkuotuksiin.
Onko hoitajien lukumäärään laadittava laki ongelman ratkaisu? Hoidettavat ovat erilaisia. Kun laaditaan laki, Vaikuttaako se samalla tavalla jokaiseen laitokseen? Ainoa varma vaikutus mahdollistaa poliitikkojen käsien pesun. Saadaan pitää taukoa vouhotuksesta.
Ministeri mainitsi promillen. Opposition edustaja sanoi: "--Ihminen ei ole promille."
Pannaanpa vertailuun: Minä olen promille! Olenko vanhus? 87 v. Montako promilleja tarvitaan minun hoitoon? Jos olen vanhus? Toistaiseksi ei ole käytetty promillen promillia. Olisin helppo hoidettava laitoksessa!
Tulen pahaisesti toimeen kotonani ilman ulkopuolista apua. Toisessa ääripäässä ovat vuoteenomat ja pyörätuolilla liikkuvat.
Jos vähänkään on suhteellisuuden tajua, ymmärtää, ettei tasapuolista lakia pysty säätämään.
Eikä sitä ratkaise soppainen Sote.
Milloin kansanedustajat ja ministerit hoitavat tehtäviään? Tärkeintä heille näyttää olevan ruudussa keekoilu ja loputon vaalityö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)