Pielavedellä Eljas Laukkanen, kaltaisiani "meidän herramme muurahaisia", tuli korkeaan ikään. Ei ehkä pääsyt ihan 90. Mieleeni jäänyt viimeksi 85. Onhan sitä jo siinäkin. Peilaan itseeni ja ymmärrän hyvin turhautumisensa avuttomuuten tunteeseen. Kun ei pysty! Niinpä! "Sama vika rahikaisella". Kädet ei tottele, jalat ei tottele, pää ei tottele.
Joku kertoi hänen viime hetkestään. Askarteli välineiden kanssa kamarissaan. Tuli paikalle vaimonsa. Eljas sai sanotuksi: "- Jos et kestä kahtoo, niin mäne toeseen huoneeseen - "
Turhaudun hyvinkin usein. - Onko elämällä tarkoitusta? Miksi pitäisi elää pitkään vajavaisuuden yhä lisääntyessä? Miksi minä elän? Kai siksi, kun en ole kuollut. Minun kantti ei kestä tehdä Eljaksen kaltaista ratkaisua.
Eikä minulla ole pyssyä!
Kompuroin totuuden äärellä. Lauantaiaamuna heräsin kovaan kipuun oikeassa jalassa. Olin tuskasta sekasin, en muista kaikkea siitä. Ilmeisesti kipu tuli juuri juuri ennen heräämistä. Niin kova kipu ei salli nukkua. Tokkurassa kamppailin. Tuntui etten pääse minnekään. Kun sain liikuteltua tuskallisesti jalkojani, tuntui ettei jalkani kestä nousta ylös. Vaivoin sain vasemman jalkani jotenkin seisaalleni. Oikea on sairaampi jalkani. Ylös noustua täysin turta. Kipu jäi pitkäksi aikaa. Polven koukistaminen koski.
Maanantaina menin uimahalliin. Toivoin lämmön ja rauhallisten uintiliikkeiden helpottavan. Saunassa ei ollut muita. Löylysanko oli liian täynnä minulle. Aioin nousta hissituolilla. Kannoin veiastiaa, kaaduin holtittomana. Näkyi vähän verta. vasempaan käteen peukalon hankuraan pieni vamma. En voinut uida, pääsin kotiin.
Pesukoneesta poistin vatteet. Panin sukkia pesuun. Sukkia voi ripustaa yhdellä kädellä.
Tuskia ei ole, mutta kipeytyminen tuntuu.
Joku sanoi: "kyllä se siitä". Enpä tiijjä. Kotiaskareet vähän hankaloitui.
