Korkean elintason maassa Suonenjoella en voi enää peseytyä, saunaan en pysty, enkä jokeen. Olin ihastunut, kun on erinomainen suihkuhuone, mutta asian osaiset eivät laita viemäriä kuntoon. Osat ovat olleet paikallaan jo viikkoja, mutta kukaan ei tullut panemaan kuntoon. 17 vuotta asunut omassani ja maksanut, mitä on laskutettu.
Semmoinenkin käsite on, kuin vanhusten kunnioitus. En minä sitä ole odottanutkaan.
Hyvää Juhannusta!
Entisellä koululla oli verstas alakerrassa asunto. Keittiö oli katonharjan kohdalla ja siinä päätyikkuna. Luonteva paikka ruokapöydälle. Lähellä nurkkaa kasvanut kookas koivu. Alin oksa osoitti nurkkaa kohti. Se oli jostain syystä kuivunut, koivu oli terve. Kun oksa oli kuivunut, niin se ei ollut laho, vaan luja, taipumaton. Oksa kesti mainiosti kookkaan istujan. Sen oli täytynyt tulla sellaisella hetkellä jolloin istuin liikkumatta. Huonolaatuinen videokamera oli alakerrassa. Optimistinen ajatus oli kuolleena syntynyt. Kokemuksesta tiedän villieläimen pakenevan heti pienimmänkin liikkeen havaittuaan. Ei tämä silmieni liikahduksesta karannut. Kun siirsin katseeni kohti, niin kukas siinä istuikaan?! En sentään parahtanut ääneen? -
- Tuo ei oo huuhkaja! Mikähän se on? On iso pöllö!. Kirjastakaan en löytänyt. Kaikissa näkyi tunturipöllö kokonaan valkeana, Tässä oli kauttaaltaan valkean kera harmaita pilkkuja. Arvioin kumpaakin väriä suunnilleen saman verran. Harmaat pilkut toivat mieleeni Naisen hameen, kauniin vaalean harmaan. Kaihini leikattiin myöhemmin. Kaihistani huolimatta se näytti varsin kauniilta. Hetken aikaa sitten havaitsin sellaisen pöllön ulkomaisessa luonto-ohjelmassa. Sama koko, sama väritys.
Minulle varmistui Äyskoskella luontokuvaajan valokuvassa, tunturipöllö. Valokuvan pöllö on alapuolelta valkea, selkäpuolelle on harmaata. Valokuvan harmaa väri näkyy muistissani kymmenien vuosien takaakin silloin näkemäni kaltaisena.
Semmoinen on tullut tajuntaani, että joissakin lajeissa nuoret yksilöt ovat väriltään poikkeavia. Myös sekin, että kaikki epätavalliset ovat harhautuneet poikkeavalle reitille, "eksyneet".
Mikä selitys lienee sille, että harvoin nähtävä pöllö tuli vaelluksessaan Pielavedelle Ohemäen kupeeseen? Jos se ei ole seutukunnalla liikkunut karhu, niin se oli lähipiirissäni sillä hetkellä ravinto. Parin kymmenen hehtaarin metsikön omisti naishenkilö perintömaanaan. Osa oli hyvää metsää, mutta pieni alue louhikkoa, isoja irtokiviä, joiden päälle kasvanut vankka rahkasammal. Karhulle tyypillistä. Puita eivät ottaneet vuosikymmeniin. Pienet elävät saivat valloittaa koko tontin, hiiriä, myyriä, sammakoita, lumikot vierailivat ja poikivat tontillani, jättivät talvisin runsaasti jälkiä.
Pöllö tykästyi, jäi yön yli. Istahti lautaisen roskalaatikon reunalle. Ei siellä ollut hyvää. Kyllähän sellainen kutkuttaa. Seuraavana päivänä menin metsikköön kelvoton videokamera mukanani. Lapsellista ajatella, eihän semmoisella pöllöä kuvata.
Arka kai on selkälokkikin. Tuli pyytämään. Voi kuvitella lokin nälkää. Järvissä kuusikymmentä senttiä jäätä, ja pienet purot tyhjiä. Siitä kirjoitin tälle palstalle, miten keskustelimme, Lokki ja Erkki.
Syksyisenä iltana juoksin kuntolenkillä kotiin päin. Risteävän tilustien kohdalla pysähdyin kuuntelemaan koiran haukkua. Kuulosti tulevan kohti. Koira kuului kauempana, kun jänis tuli. Seisoin hievahtamatta. Sain katsoa näytelmää. Jänis loikki aivan jalkojeni juureen, täpäröi siinä ja jatkoi matkaa pitkin tietä, jota kuljin. Lenkkeilin paikallistiellä. Jänis lähti suuntaan, jonne olin menossa. Palasi takaisin vierelleni, mistä oli lähtenyt. Ei välittänyt minusta. Viivytteli muutamia sekunteja. kuulosteli ja äkkiä loikkasi ojassa kasvaneen pajupehkon yli yhdellä loikalla. Painui metsään. Sitten tuli koira. Koira haisteli ja läksi laukkaamaan jäniksen harhauttamana eteen päin. Koira jatkoi ajoaan vieläkin vaikka jänis oli kääntynyt ja jäljet eivät jatkuneet. Kesti kotvan. Koira palasi, pyöri ja nuuski hetken. Meni menojaan tietä myöten.
Jänis toimi järkevän tuntuisesti, sanoisinko, älykkäästi. Näytti tietävän, miten koira toimii ja kaukanako se on. Kuin olisi katsonut sekuntikellosta. Jäniksen väri oli epämääräisen vaalea. Ei harmaa. Pensaissa oli vielä vihreät lehdet.
Riihen ovi oli eteläseinällä. Avonaisesta ovesta aurinko helotti lämmintä riihen lattialle. Siihen viiperti otus. Olin kuullut sanottavan, sisilisko. Siitä tiesin. Nelin kontin raahasin itseni otuksen lähelle. Ei näyttänyt minua pelkäävän. Uteliaisuus heräsi. Halusin tutustua. Otin peukalon ja etusormen väliin. Yritin nostaa. Säikähdin kovin. Otus katkesi kahtia. Yksi osa livisti pakoon. Toinen osa jäi villisti kiemurtelemaan lattialle. Se särkyi, tunsin syyllisyyttä.
Nuorella iällä näin kirjassa kuvan. Turbaanipäinen noita istuu maassa jalat ristissä soittamassa huilua. Iltahämärä. Huilumiehen edessä korissa kohottautuu osa käärmettä. Minulle se oli mysteeri. Annettu ymmärtää, että käärme tottelee huilumiestä. Miten huilisti sen tekee? Ihmettelin muiden tavoin. Sen verran oli vihiä, että käärmettä säilytettiin viileässä ja tuotiin soittoa kuuntelemaan viileän illan hämärässä.
Asevelvollisena Lapin leirillä jotain harjoitusta. Elokuinen ilta oli viileä. Istuin kaivamassani poterossa. Sen verran syvä, että pää suojautui kokonaan. Turhan päiväistä vetelehtimistä käskyn mukaan. Tuli vieras. Salaa hiipien. Sääret sen verran haralla, että saappaan varsien väliin mahtui käärme. Samalla tavalla yläosa koholla, kuin huilistin käärmeellä. Pää oli parinkymmenen sentin päässä suutani, kaksihaarainen kieli uhkaavana, väittäisin, että sihisi vihaisesti. Tyhmähän olin. Kuullut poikasena kauhu juttuja käärmeen vihasta. Talloin sen pyssyn perällä littanaksi.
Minua oppineempi mies äskettäin arveli ratkaisseensa. Käärme liikkuu huilun liikkeiden mukaan. Väärin. Viime kesän helteisenä päivänä tavattu käärme sisätilasta. Joku arveli sen tulleen hakemaan viileyttä. Väärin.
Dokumentissa toimittaja haastatteli eläinten kesyttäjää, nuori nainen. Toimittajan viimeinen kysymys: - Miten sinä ohjaat käärmettä? - Minä lämmitän sen tien. Sillä hetkellä selvisi minullekin.
Lapissa elokuun lopun ilta on melko viileä. Isossa teltassa oli kymmenen sotilasta. Sotilaiden rauha häiriintyi. Nostivat hirmuisen mekkalan. - Ja perkeleen Piippo ei soita enää huilua. Käärmeet tulee telttaan. Piipolla oli puinen huilu, soitteli sitä ulkona, mutta viileänä iltana musisoi teltassa.
Minusta poterossani levisi lämpöä lähistölle. Käärme aisti sen. Pääsi tulemaan huomaamatta. Hengitykseni lämmitti poteroa. Käärme tuli lämpöä kohti. Pääsi melkein suuhuni. Ei se tullut minua syömään, ei edes puremaan. Sitä olisi pitänyt tarkkailla. Villin luontokappaleen käyttäytymistä.