Aamun lehdestä havaitsin mielenkiintoisen. Sinä päivänä juostaan Lontoon maraton! Sepä mielenkiintoista! Pitää katsoa.
Lehden reittikartan mukaan suunnittelin. Turhaa mennä Trafalgar Squarelle, reitin päätepisteeseen. Siellä on liikaa väkeä, eikä siellä saa mitään käsitystä tapahtumasta.
Maratonjuoksun kulminaatiopiste on jossain kolmenkymmenen kilometrin vaiheilla. Jostain luin, että kertovat sen kilometrin tarkkuudella. Moiseen tarkkuuteen en pyri.
Lontoon metron kartasta arvioin parhaaksi mennä maanalaisella asemalle: Embankment. Siitä läksin kuljeksimaan tulevien juoksijain suuntaa vastaan. Waterloo Bridgen luona pikkupojat kauppasivat ohjelmaa. Hintaa kysyessäni vastasivat murteella. Varma en ollut, mutta kun sanoi vain yhden sanan, joka korvaani kuulosti: peint, annoin punnan kolikon, siihen tyytyi. Maksoinko liikaa? Myöhemmin englanninkielinen herrasmies kysyi: mistä sait? --- Sillan luona.
Tuli ensimmäiset maratoonarit reippaasti juosten. Kärkipää oli harvalukuinen. Kolme peninkulmaa karsii tehokkaasti.
Tuli ensimmäinen nainen. Hämmästyin kun tuli lähellä miesjuoksijoiden kärkeä. Hämmästyttävän lähellä, harvalukuisessa joukossa. Juoksi erinomaisella askeleella. Nimeen törmäsin ensimmäisen kerran: Ingrid Kristensen, norjalainen. (sukunimen kirjoituksesta en ole varma). Saavutti erinomaisen ajan. Lopputuloksissa ei ollut niin korkealla kuin siinä paikassa, loppumatkalla luultavasti muutamat miehet ohittivat. Hän voitti myöhemmin arvokilpailuja.
Ohjelman mukaan Suomesta oli ilmoittautunut seitsemäntoista. Kaksikymmentätuhatta ihmistä on käsittämättömän paljon vaeltaessaan loputtomalta näyttävänä virtana. Kilpakuntoiset suomalaiset juoksivat ilmeisesti pääjoukossa, josta en heitä näkyviini tavoittanut.
Siellä yli neljätuntisten harvassa joukossa vaelsi hiljalleen pitkä mies perinteisessä sinivalkoisessa verryttelypuvussa. Huusin: --- Hyvä Suomi! Ainoa minua ymmärtävä heilautti kättään laajassa kaaressa.
Katsoin vain, en ajatellut. Joukossa hölkkäsi naamioituneita. Pukeutuneenna turkkiin eläimeksi ja joku kahdesta muodostetusta kuin hevoseksi. No eiväthän semmoiset voi juosta pitkälti! Järjestettyä näytelmää viihdykkeeksi.
Se ei ollut pelkkää näytelmää, juoksivat varmasti koko matkan. Joukko komeavartaloisia norjalaisia nuorukaisia juoksi ryhmänä. Rakentaneet vanerista kehikon, jonka sisällä juoksivat tarkassa tahdissa. Kannattelivat kehikkoa käsillään. Kehikon etuosassa oli hahmo, josta sen voi tunnistaa viikinkilaivaksi. Mahtavat suosionosoitukset!
Paikka taisi olla Marble Arth, jossa satuin kulkemaan, kun norjalaiset nousivat metroasemalta. "Viikinkilaiva" oli paloiteltu. Kukin kantoi siitä yhtä kappaletta. Minnekähän menivät seuraavaksi?
Alkupään juoksijat eivät väsy. Ensimmäiset väsähtäneet joutuivat hiljentämään kävelyksi. Katsojat kannustivat: Go head! Go head! Go head!
Juoksija yritti piristyä epätoivoisena. Huonolla menestyksellä. Huutajia oli pitkin matkaa sankoin joukoin. Yleisö eli mukana.
Pakettiauton takaovi oli avoinna. Kynnyksellä istui juoksija, nuori mies. Kasvot vääntyneenä tuskalliseen irvistykseen. Jalka krampanneena koukistukseen. Yritti hieroskella reittään. Sairaanhoitaja istui rauhallisena vieressä. Pientä nähtävää riitti.
Leino runoilee: "paha ei ole kenkään ihminen..." Usein kuulen sanottavan: "ei pahoja ihmisiä ole, ihminen on luonnostaan hyvä". Pahoja ihmisiä on! Pahojen ihmisten takia maailmassa kärsitään. Jättimäiset koneet kylvävät pommeja. Pienempiä pommeja kantavat naiset ja nuoret miehet. Laukovat niitä ihmisten joukkoon. Kumpi on terroristi, vai molemmat? Pienten pommien kantajat, vai ne jättiläiskoneet, jotka kylvävät suurempaa tuhoa?
Tämän vuotiselle Lontoon maratonille tarvitsevat massiivisia turvatoimia. Seurasin tapahtumaa
v 1984. Sellaista ei enää ole. Ihmiset eivät viisastu. Silloin kuljeksin väylän varrella ainakin kahden kilometrin matkalla, ehkä enemmänkin. En nähnyt ainuttakaan poliisia. Reitin varrella oli vain ystävällisiä ihmisiä.
Viimeisenä näkymänä jäi mieleeni valtava määrä tyhjiä muovisia juomamukeja, kuin lumiauran sivuun työntämä valli.
Meikäläisen kielitaitoa etevämmät pitävät pilkkanaan ja turhana opiskella. Pielaveden kansalaisopistolla englannin kurssi alkoi liian aikaisin. Opettajat vetivät sivutoimisina ja vaativat kurssin alkavaksi pian koulun päättymisen jälkeen. Omaa vapaa-aikaansa halusivat. Meikäläisten aika ei merkinnyt mitään. Vaivautuneina katsoivat pitkään, kun kävin ovella vilkaisemassa ja menin töihini.
Pienikin oppiminen hyödyttää. Työkaveri Pekka Inkinen oli lajien harrastaja. Kertoi suunniteltavasta Aikidon kurssista. Sanoi ettei Suomessa ole vielä saatavissa oppikirjaa. Pyysi tuomaan sellaisen, Lontoossa varmaan on.
Päättelin; varmin alue on Oxfod Streat.
Kirjakauppoja oli. Pieniä. Eihän niissä. Muutamissa kävin.
Löytyi. Tavaratalon kokoinen. Kaupan nimi: Marcel. Kirjoja. Kaiken maailman keittokirjoja. Minä etsin urheilua. Sitä oli paljon. Löytyi Aikidon opas. Engliskan kielinen. Pakattu läpinäkyvään muoviin, suojaan turistien sormeiluilta.
Utelias. Minua nauratti: Victoria Prinsipalin body. Markkinatalous hyödyntää kaiken.
TV-sarja liittyi myös tähän. Huoneeseen mentyäni avasin telkkarin. Kuului tunnistettava melodia.
Ahaa! Pitääpä katsoa Dallas!
Dallasin katsominen juontuu siitä, kun videopiirissä Ensiso Pietikäinen käski ottamaan oppia lähikuviin Dallasista. Varoitti ottamasta siitä muuta opiksi. Sarjasta kohisivat, mutta ennen Ension kehotusta en katsonut. Seurasin sitä hatarasti.
Olin selvillä henkilöistä ja juonen kulusta. Ymmärränköhän? Yksinkertaista kieltä ymmärsin sen verran, että tajusin tapahtumat. Ymmärsin senkin, kun mies kertoi halunneensa ottaa Christofferin nimiinsä, mutta epäröi. Puhuivat Christofferin sairaudesta. Siihen päättyi kielen osaamiseni.
Semmoinen kiinnosti, että koskahan tuo tulee Suomessa? Seurasin tiiviisti. Melko tarkasti vuoden kuluttua se jakso tuli Suomessa.
