Lukemattomia kertoja olen tuntenut olevani " näkymätön mies ".
Mitättömyyden tunne vaikutti päällimmäisenä pitkälle nuoruusvuosiin. Vasta seitsentoista vuotisena sain arvostusta, kun Toimelan pihassa korkeushyppykilpailussa sain tuloksen 154. Naurettava tuloshan tuommoinen on, mutta asiaa valaisee edellisenä syksynä käyty sananvaihto. Vauhkosen veljekset lienee jossain minusta maininneet. Veljesten kanssa oltiin tekemisissä.
Mikko Huuskonen kysyi:
--- Paljonko sinä out hypännä korkeutta?
---- Sataviiskymmentäviis.
Paikallinen urheilutähti Matti Huuskonen kuuli sivussa. Pilkallinen kommentti:
--- Seipään kanssako?
Toimelan pihassa ei ollut varsinaista hyppypaikkaa. Alastulolle kaivoivat lapiolla pehmennystä kenttään. Ponnistuspaikka savisen tallatun polun kohdalla sateesta liukas. Hyppäsin paljain jaloin, ponnistuskohtaan jäi pitkä jälki. Takin vuorikankaasta ompeli äiti lyhyet urheiluhousut. Amerikan paketissa tulleet olkaimelliset farkut käytin verryttelyhousujen asemasta. Sillä lailla.
Mistä kaikki alkoi?
v 1946 kuuntelimme Kivimäessä Heikki Pulkisella radiosta Oslon EM-kisoja. Suomalaisetkin pärjäsivät. Olin huono hiihtäjä, mutta nopea juoksuun lähtijä. Pakoon. Sanoivat koulussa:
--- Lähti lötimään!
Sain haukkumanimeksi eräänlaisena perintönä Korpelan Pekan vanhimman pojan mukaan. Ensimmäisenä koulupäivänä kotiin lähtiessä isot pojat seisoivat suksilla sauvoihin kainaloillaan nojaten:
--- Korven löeskä! korven löeskä!
Katsoin sinne päin ja huomasin tarkoitettavan minua. Siitä ja lötimään lähtemisestä muotoutui nasevasti: " Löti ". Kun ei ollut suksia, en osannut hiihtää. Kun onnistuin saamaan pahaisetkin sukset, olin tietysti huono hiihtäjä. Lötimään lähteminen viittasi yleisurheiluun. Kuitenkaan kukaan ei olisi uskonut minun pärjäävän edes kyläkilpailuissa.
Pikku tarina lötimisestä. Sulan maan aikaan Ohemäen koululla pojat leikkivät Jänistä, koiraa, ja
metsästäjää.
Alueen rajoina oli koulun seinä ja jonkin ulkorakennuksen perustus. Yksi oli koira ja toinen ampuja. Juostiin alueen poikki edestakaisin. Koira ottti kiinni jäniksen ja ampuja " ampui " koskettamalla.
Jatkui kunnes jäljelle jäi kaksi viimeistä uusiksi metsästäjiksi. Joku huusi.
--- Löti ja mermies!
" Mermies " oli Tauno Happonen. Nimensä sai yksinkertaisesti sinisestä merimiespuvustaan. Käsittääkseni se oli pojan ainoa vaate.
Mermies oli koulun pienin. Kiusasivat törkeästi arkaa koululaista.
Tavallisesti jänisleikissä riskimpi ryhtyi kiinniottajaksi ja hennompi ampujaksi.
Osasin kuitenkin taktikoida, eivätkä sitä heti hoksanneet. Selitin Taunolle.
---- Minä outan vähän kauempana. Ota sinä kiinni ensiksi isoin ja pitele tiukasti, minä tulen äkkiä ampumaan.
Paavolan Erkki Matilainen oli monta vuotta vanhempi, lähes aikuisen kokoinen. Taunoa eivät
" pelänneet " vaan laskivat lähelle. Tauno tarrasi Erkki Matilaisen hihaan molemmin käsin.
" Jänis " läksi menemään, Tauno piti lujasti kiinni. Paljaat jalat luistivat nurmikolla hiukan jarruttaen. Minä läksin lötimään, ennenkuin huomasivatkaan ja läpsäytin. Kehotin Taunoa ottamaan taas isoimman. Meidän hugi meni ohi ennätysajassa.
Ketkä jäikään jäljelle seuraavassa satsissa? Kuului huuto:
--- Löti ja mermies!
Tuli vuoromme. Seuraavan erän mentyä taas:
--- Löti ja mermies!
Ja vielä kerran:
--- Löti ja mermies!
Vasta sitten nauroivat.
Tämmöistä elämä on. Tämmöistä lapsena, tämmöistä aikuisena, tämmöistä vanhana. Puhuvat tasa-arvosta ja laativat lakeja, mutta tasa-arvoa ei ole, eikä tule. Perheessä, koulussa, työssä ja kaikialla joku on tasa-arvoisempi toista.
Ohemäen koulussa Löti ja Mermies olivat tasa-arvottomimmat. Minä en kuitenkaan joutunut opettajien hampaisiin; en ollut huonoimpia oppilaita.
Mermies kaikkein pienimpänä sai juoksennella jäniksenä huomaamattomana ja koirana ollessa härnäsivät. Lötiä eivät saaneet kiinni.
v 1947 Pielavedellä Suojalan kentällä Pielaveden alun kilpailuissa näin hypättävän korkeutta sisäjalan tyylillä. Aake Virtanen hyppäsi 154 . Yleisö ihasteli ja ihmetteli.
En hypännyt aikaisemmin korkeutta, en osannut hypätä saksityylillä. En ollenkaan. Ryhdyin opettelemaan sisäjalkaa. Sujui yllättävän hyvin. Semmoista kenttää ei ollut, jossa voin hypätä. Ohra korjattiin ja siihen sänkipellolle tallasin vauhtiradan ja ponnistuspaikaksi upotin laudanpalasen.
Seuraavana syksynä hyppäsin saman verran mitä Virtanen. Enkä käyttänyt seivästä.
Elämäni varrella saamani neuvot olivat kelvottomia. Noudatin, kun uskoin heidän olevan viisaampia.
Kehitykseni hyppääjänä pysähtyi 160:n. Ensimmäinen moka tuli piikkareissa. Siihen asti hyppäsi avojaloin. Vilho Virta oli nokkamies. Painija. Hommasi seuran puolesta piikkarit. SE ei ollut virhe. Mutta. Olivat sitä mieltä, että hyppypiikkareissa pitää olla kantapiikit. kantapiikejä oli kaksi. Minun piikkareihini arvelivat riittävän yksikin. Tilasivat Kuopiosta yhden piikin ja Otto vauhkonen ompeli sen ponnistavan jalan piikkariin. Varsinainen vahingon tuottaja. Pehmeäpohjaiseen pikajuoksupiikkariin piikki, jonka pyöreä kanta vahingoitti kantapäätä???!!! Kipeytyi.
Avojaloin opin vaistomaisesti hyvän tekniikan. Miksi en saanut pitää omaksumaani tyyliä?! Pielavedellä oli kesäkauden urheiluohjaajana ammatiltaan voimistelunopettaja Anttila. Vilho Virta luotti häneen. Totta kai hän on viisaampi minua ja tietää. Käski minut kirkolle Anttilan opetettavaksi oikeaan hyppäämiseen. Mitä siitä seurasi?
Sotki koko homman. Uskoin ja noudatin kiltisti ohjettaan. Hänen mielestään piti hypätä viistosta, kuten muillakin tyyleillä. Neuvoi ottamaan vauhtia " lenkkaamalla ". Juosta kuin laukaten: Joustaa joka askeleella ponnistavalla jalalla notkistaen alaspäin. Täysin paskapuhetta.
Neljään vuoten en edistynyt yhtään. Pääsin aina vain 160. Tavoitteeni oli 180, jonka omalla tyylilläni olisin selvittänyt. Armeija aikanani hyppäsin muutaman kerran.
Niinisalossa leirialueella pojat hyppelivät nurmiketällä. Kuljin siitä ohi. Arvioin riman korkeuden. Suuntasin kohti telineitä. Sillä kertaa vapaana olevia. Kumiteräsaappaat jalassa rompsautin yli ja jatkoin matkaa. Kuulin jonkun sanovan:
--- Tuo hyppää sataseihtemenkymmentä. Ennätykseni oli 165.
Misin leirialueella oli telineet metsikössä. Vauhtimahdollisuus vain suoraan. Muutamia kertoja treenasin. Ei ollut urheilutamineita. Asunani armeijan työpuvun housut. Niissä tamineissa pääsin 165.
Armeijan jälkeen lenkkeilin. Arvelin, jospa juoksen. Palasin suoraviivaiseen vauhdinottoon, kun kokeilin Joroisten kentällä hyppäämistä. Yllätyin. Meni 169. Armeijavuotena en kilpaillut varsinaisesti. Edellisestä kilpailusta oli kaksi vuotta. Menin TUL:n Savon piirin mestaruuskilpailuihin. Sain tuloksen 175. Ilman Anttilan sotkemista se olisi tapahtunut v 1950. Eikä vasta 1954. Työhommat häiritsivät. Myymälässä ylipitkää päivää ja työpaikan vaihtoja. En joutanut harjoittelemaan. Kaiken lisäksi kävi vahinko. Jouduin Joroisten Jyskeen puheenjohtajaksi. Ilman haluja sekä kykyjä.
Jossain välissä sen verran, että olin Joroisissa ja Suonenjoella pitäjänmestari ja pieksämäellä kauppalanmestari. Ennätykseni jäi 180:n.
Miksi olin Joroisten Jyskeen jäsen?
Mustosen kauppaan menin töihin. Seuraavana sunnuntaina oli Joroisissa piirikunnalliset. Aatto Tarvainen myi minulle kamppeitaan. Joukossa musta verryttelypuku. Oli puvussa pieniä reikiä.
Käppäilin kentälle. Tietenkin korkeuspaikalle. Toimitsijana Martti Härkönen, komea nuori mies. Arkana pyysin saada hypätä vaikka kilpailun ulkopuolella, enhän ollut jäsen. Se tosin ei ollut mikään este. Järjestelykysymys.
Mutta olin jälleen " näkymätön ". Toimitsija eväsi. Sanoi kuitenkin, että kilpailujen loputtua voit hyppiä mielin määrin.
Kuin olisin pojankloppi. Olin kuitenkin yli 18 v.
Kilpailut ohi. Panin riman paikoilleen. Hyppäsin kilpailun tapaan rimaa nostaen. Muuan toimihenkilö keräili kentältä välineitä. Huomasi:
--- Sinähän olisit voittanut äskeisen kilpailun.
Niinpä.
En ollut enää " näkymätön " kun myöhemmin JOU:n pomoista Aarne Heimola kosiskeli. En myöntynyt, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se olisi kannattanut.
