Emme olleet lapsia, vaan Kertun pentuja. Penskoja. Elätettäviä. Ihmiset kertovat lapsuudestaan ja lapsuuskodistaan. Korpelaa en osaa sanoa kodikseni. Ei ollut lapsuutta, eikä lapsen oikeuksia.
Riitelyä, huutoa ja moittimista. Pahinta on, että muistan liian hyvin liian varhaisia tapahtumia. Sitten useita epämiellyttäviä asioita en muista. Psykologit sanovat torjunnaksi. Ikävimmät muistot pyyhkiytyvät. Uskon siten käyneen minullekin. Niin tärkeä seikka kuin lukemaan oppimisen ajankohta ei jäänyt mieleeni. Parhaiten muistan siitä Tervarannan Aukustin sormellaan näyttämisen Yhteishyvä lehdestä. Prosessista en muista, vasta siitä ajasta, kun jo osasin lukea sujuvasti.
Jälkeenpäin pohtineena selvisi. Niinpä! Siihen ajanjaksoon sattui ikävä perhetapahtuma. Niin, emmehän me Kertun pennut syntyneet perheeseen. Anja täytti 80 vuotta maaliskuussa. Anjan syntymisen muistan selvästi. Täytin seuraavassa huhtikuussa kuusi vuotta. Osasin lukea sujuvasti.
Mutta Anjan syntymistä edeltänyt aika on täysin pimennossa. Tässä asiassa psykologit ovat oikeassa. Kokemukseni noudattavat sitä kaavaa.
Helppo arvata katkeraa riitelyä ja äidin mielen järkkymistä. Äiti ei kyennyt hallitsemaan elämäänsä. Siitä kertoo "huorpentu katras". Häpeästä jäi psyykeeni elinikäinen vamma.
Tämän kirjoittaminen ei ole helppoa. Enkä ole kertonut koskaan kenellekään.
Uimahallin pukuhuoneessa mies kysyi: Miten varhaisia aikoja muistat? Vastasin:
--- Muistan kun äiti kantoi minua sylissään.
Kaksi kohtausta. Yksi välähdys joulujuhlasta. Hirsiseinäinen huone. Kuin tupa. Lattialla seisoi ihmisiä. Harmaissa vaatteissa. Muistan vain miehiä. En sitä, oliko ollenkaan naisväkeä. Voin päätellä: ---Todennäköisesti oli. Olin äidin sylissä. Joulupukki heitti paketin siihen äidin syliin: minulle. Se oli pimeän aikaa. Huone valaistu, mutta hämärä. Sinne menemisestä tai poistumisesta ei ole mitään tietoa.
Riitelivät. Mistä syystä? Sanoja en muista, luultavasti en ymmärtänyt. Äidin silmissä kyyneleet. Hellan luona äiti pesi kasvonsa. Sen jälkeen äiti näytti kauniimmalta. Äiti otti minut syliinsä ja lähti kantamaan Ohemäelle. Ohemäen Aili oli kummini. Sen kertaisesta menemisestä tai olemisesta Ohemäeltä ei ole muistikuvaa. Muutamilta kerroilta muistan tapahtumia. Äiti kävi usein Ohemäellä ompelemassa.
Semmoisessa "pesässä" oleminen ja kasvaminen toi hankaluuksia. En ollut minkään arvoinen, eikä ollut puolustajaa. Ympäristö käyttäytyi sen mukaisesti.
Säviän Osuuskaupan Jokijärven myymälää sanoivat Rantalan kaupaksi, naapuritalon mukaan. Sota tiesi pula-aikaa. Kuorma-auto toi harvoin tavaraa. Kun tiedettiin auton tulevan, kauppaan tuli väkeä tuvan täydeltä. Odottivat myös postia. Sen aikainen ostosten teko oli hidasta.
Korpelasta läksin hyvissä ajoin. Auto oli "myöhässä". Joutui odottamaan. Seisoin tiskin edessä. Leukani ulottui hiukan pöydän reunan yli. Selkäni takana muita ostajia. En saanut vuorollani. Kuulin, miten sanoivat toistuvasti:
--- Poeka joutaa outtamaan. Poeka joutaa outtamaan. Poeka joutaa outtamaan. Poeka joutaa - - - - - -
Poeka jouti outtamaan. Vuoro tuli viimeisenä. Kotiin tultua Akaatta sanoi: "Viivyit kaavan".
Se nyt oli yks hailee, viivyinkö kaavan, mutta tulin kaupassa alistetuksi.
Pekka Rytkönen kuoli syksyllä 1942. Minä kymmenvuotinen ainut "mies" Korpelassa. Jollakin ihmeen konstilla saatu vähät viljat korjuuseen. Jyvän pahaisia pari säkkiä liistereessä ajelin Säviän myllylle. Pienikokoiset säkit liian raskaita. En jaksanut kantaa. Vetämällä raahasin säkit rappuja alas. Myllyn lattia oli hiukan alempana. Miehiä oli odottamassa jauhatuksiaan. Oli muutama sellaisiakin, jotka tunnistin. Aliravittu ruipelo. Seuraavana syksynä koulussa punnittu 35 kg.
Kukaan ei auttanut.
Vaikka voimaa näkyi. Kärnän Lassi, Lauri Karel heitti säkin ovesta sisälle. Sen kokoinen suunnilleen mitä omat säkkini olivat. Heittäjän voiman käyttö jäi hiukan vähäksi. Säkki ei lentänyt ilmassa riittävän pitkälle, tasaiselle lattialle, vaan kolhaisi askelman kulmaan. Tuli repeämä. Joku sanoi:
--- Halus vuan näättee voemijaan! Lassi kehaisi:
--- Minulla kun niitä kyllä piisoo!
Otto Rautiainen ompeli repeämän kiinni.
Että semmoinen kontrasti.
Olin mukana Korpelan veneessä. Soutivat Pienellä Ohejärvellä. Huuko Rytkönen istui perätuhdolla. Minä istuin Huukon edessä istuinlaudalla. Käärin hihani ja kurkotin ottamaan lumpeen kukkaa. Huuko pilkkasi laihaa käsivarttani:
--- Voe, mikä rimpula.
--- Minua pissittää, suanko minä pissiä tähän venneeseen, ei sitä tule paljon. Lupasivat.
Ennätin lorottaa vain ihan vähän aikaa. Huuko kurkisti olkani yli. Koppasi äkisti pippeliini ja puristi kovin. Lorotus loppui. Huuko ilkkui:
--- Kuoliko se? Kuoliko se?
Meinasin kirjoittaa enemmän, mutta jostain syystä aihe ei solju, takkuaa.
Ryyppäsin kahvin. "Oikeaa kahvia". Suussa vielä jälkimaku. Ennen oli, ennen sotia ja sotien jälkeen, korviketta, vastiketta ja oikeaa kahvia. Kahvin jatkoksi käyttivät sikuria. Paketoitu pyöreään siniseen pakettiin. "pötköön".
Isoäiti ylvästeli: "Minä en laeta ruunan kyrpee pannuun". Miten kahvi valmistettiin isoäidin tapaan.
Kahvin porot olivat edellisen kerran jäljiltä pannussa. Pannuun tarojen päälle vettä. Kiehautettiin sumppia. Lisättiin jauhettuja pyöniä sopivasti. Kiehautettiin ja juotiin. Mutta en minä sillä lailla.
Minulle annettiin sumppia ennen kahvijauhojen laittoa.
Mietin tässä sitä, kun aina jäi pannuun poroja, niin sumppi olikin jo useaa "sukupolvea". Tämän hetkisen tietämyksen mukaan melkoista myrkkyä. Minä olin sen arvoinen, siis arvoton. Aikuiset olivat arvokkaampia.
Ilmankos muistissa on alituinen mahan kipu.
Tervarannan Aukusti hakkasi kessuja. Mökeissä oli tupakkahakkuri. Semmoinen kirnun muotoinen puuastia. Pohja oli paksu, ettei pian kulu. Luultavasti sopivan pituinen pyöreä pölkky.
Istuin penkillä lähellä Aukustia. Siinä oli meidän välissämme penkillä sanomalehti; Yhteishyvä. Aukusti osoitti sormellaan. Opetti minulle kirjaimia. Opetus meni otolliseen maaperään. Opin nopeasti lukemaan.
Pienenniemen Heikki Vauhkonen kävi Korpelassa. Menin luokseen kädessäni Kuluttajain Lehti. Halusin opetusta.
