Kävelin ennen syöntiä rannassa. Satamassa istahdin naama auringon suuntaan. Haparoivalla kävelyllä niin lyhyen matkan jaksaa.
Että voi järvi näyttää siniseltä! Voimakkaampi sininen, mitä kompuutterini taustakuva! Pilvetön taivas salli auringon valon heijastua pienestä aallokosta, joka kiireettömänä läikehti. Leppeän tuulen henkäys virisi noin kymmenen kilometrin päästä järven pituussuunassa.
Ruokani oli eilen paistettua kuhafilettä. Lisämausteeksi paloittelin sipulia. Ripautin pippuria. Paistinpannuun lorautin vispikermaa. Sanoisin: melko hyvää ruokaa, lisukkeena kurkkua.
Tämmöisellä säällä on vaikeuksia pysyä sisällä. Suuntasin mastoon. Auto metsän reunaan ja askeleet kohti harjanneta. Olen asennoitunut varovaiseksi. Siitä huolimatta ei ollut puhelin mukana. Huomasin unohtaneeni. Kävely ei tuntunut hääppöiseltä, mutta ei kovin pahaltakaan. Aluksi nousua rinteellä, sitten jatkui polkua harjanteella. Voinhan kääntyä takaisin. En kääntynyt. Menomatka harjannetta ja paluumatka toista harjannetta. Yksi myötäle vaikea, pitelin kiinni rinteen pienistä puista. Arvio vaikeaa, en tiedä tarkemmin, kuitenkin ehkä kolmisen kilometriä vaatimattomalla kävelyvauhdilla. Autolle päästyäni huomasin matkan muutamia satoja metrejä liian pitkäksi, en kuitenkaan väsynyt ylettömästi.
Ei ole koronaa, mutta ehkä en kuitenkaan ole priimakunnossa. Aamulla tuntui, eten jaksa kirjoittaa, vaikka se on kevyttä työtä. Väsyttää, kehtuuttaa. Katsoin televisiosta höpöjuttua. Jäi pätkä katsomatta, nukahdin. Jatkoin joustavasti katsomista. Tuolissa istuessa nukahdan helposti. Iltayöllä sängyssä en saa unta helposti. Tunnin valvottuani turvaudun rutiiniin. Mukiin hunajaa, kermaa ja kumaa vettä. Se tuntuu tepsivältä.
Elämäni tuntuu turhalta, en kuitenkaan osaa kuollakaan.
Kuului kuulemani kevään ensimmäinen käki! Ennustiko? Huonolla kuulollani en saanut selvää; kuinka monta?
Entiset käkien ennustamat riittivät tämän kevään korvalle!
