Tämän kirjoitin lokakuun kuudes v 1986. Ensimmäisessä lauseessa viittaan kesään 1945.
Sinä kesänä oli auringonpimennys; katselin sitä palavalla tuohenkäppyrällä savustetun lasinpalasen läpi. Sattui tilaisuus kuunnella radiota. Radiossa puhuivat aromipommista, en siitä mitään ymmärtänyt. Sen ohjelman muistan hyvin, jonka nimi oli; elokuun kukka. Korven kasvattina olin sitä mieltä, ettei elokuussa mikään kuki.
Tänään on lokakuun kuudes, syksy ja lehdet putoavat. Silloin miesääni radiossa selosti aivan outoja kukkia, joita näki elokuisella kentällä. Enhän tiennyt, miten monenlaista voi olla Suomssa. Tänään kukkivat lubiinit kauniin sinisinä, sitä en osaa pitää kovin ihmellisenä. Sen sijaan havitsemieni kukkien runsaus yllättää ainakin minut. Puolukkamättäällä näkyy punaista ja valkoista. Kiviseen peltoon peratun koivuntaimikon joukossa loistaa keltaisenaan leinikkejä, suuria valkeita päivänkakkaroita, helottavia puna-apiloita ja muitakin, joita en tunne, tietouteni on vajavainen. Tienvarsi kasvattaa sinikelloja, keltamykeröisiä kukkia, sekä pieniä valkeita hennossa varressa, ne ovat niin pieniä, että havainnointiin tarvitsen silmälasit.
Keräsin noita kukkia reilun kokoisen puskan, niitä oli niin monta lajia, että ammattilainen muovaisi niistä näyttävän taideteoksen, itse en osaa. Satumalta käymässä oleva tytäreni laittoi ne maljakkoon.
Olkoon ilmiö luonnonoikku, tai peloteltu kasvihuoneilmiö, kuitenkin se tuo pientä vaihtelua apeamieliselle ihmiselle ja vähäsen iloa sille, joka kauneutta kaipaa. Kukkapuska kourassani kävelessä mietin: - voisiko ihminen kukkia omassa syksyssään.
