Tämän kirjoitin v 1987
Synkkä pilvinen päivä, alakuloinenkin, vaikka on kevät. Tihkusade valuu surullisen näköiseen mahan. Jätin ansiotyöni vähäksi aikaan ja tulin muuttolintujen lailla Petäjäjärvelle. Linnut tulee etelästä pesäntekoon. Minäkin tavallaan pesäntekoon. En tosin tee poikasia. Kunnostelen paikkoja siinä tarkoituksessa, että ehkä alan asustelemaan Petäjäjärvellä. Entinen Petäjäjärven koulu. Tuntuu nimitys harhauttavalta. Rakennus korpimaisemassa, järveä ei näy, eikä yhtään naapuria, sen sijaan romua pihan täydeltä, paikalla ollut autohajottamo ja siltä näyttää.
Rappujen edessä pari henkilöautovainaata, koivujen välissä suuri Sisu-kuormuri, umpipaketti kyljellään, lavapakettiauto lähellä tietä, hajallinen pressu vinksahtaneen kehikon yllä ja autoilijan nimi vielä näkyvissä. Seinää vasten nojaa konepeltejä, ovia ja akseleita. Sulavan lumen alta paljastuneita törröttäviä pakoputkia ja pyöriä. Joka puolella öljylammikoita ja maton kappaleita. Siinä keskellä miehen korkuinen läjä, mitähän lienee.
Siinä sitten käppäilen omaisuutta ihaillen ja siivousta suunnitellen. - Mikäs se oli, eläinkö? Käännän päätäni ja näen puiden välistä isojen lintujen hahmon. Mutta eihän kurjella ole tuollainen ääni? Joutsenia! Lentävät matalalla, liki puiden latvoja siinä ylitseni. Menevät Pienelle Petäjäjärvelle päin. Kaksi kaunista lintua. Mikä vastakohta ympäristölleni!? Muutamien päivien perästä näin niiden lentävän lähistöllä ja tiesin niiden asettuneen paikkakunnalle.
Ulkoseinää maalatessani totesin pääskysten sapuneen. Räystään alla oli yksi pesä. Olin maalaamassa juuri pesän lähistöllä, kun äkkiä kuulin voimallista viserrystä. Jätin räystään alusen maalaamatta, etteivät sirkuttajat hajusta häiriintyisi. Pesän kohdalla seinää maalatessani huolestuneet linnut lentelivät aivan korvani vierestä, räpyttelivät ja lauloivat. En minä niitä pelännyt, enkä liioin vihannut, mutta eivät onnettomat ymmärtäneet minua ystävällismieliseksi.
Aikanaan pesästä pilkotti nuorten pääskysten päitä. Eikä maalin haju näyttänyt ollenkaan häiritsevän, päin vastoin, ihmeekseni rakentui viisi uutta pesää vasta maalatulle räystään aluselle, ainakin kolmessa havaitsin poikasia.
Muistin joutsenet ja päätin käydä pikku järvellä, josko pitkäkaulat olisivat nähtävissä? Matkaa on alle kilometrin. Hakkuuaukean jälkeen on metsikkö ja lähinnä rantaa tiheä ryteikkö pientä puuta, se muodostaa hyvän suojan. Sulloin itseni pusikon läpi, kahlasin rantaveteen kurkistamaan pajupensaiden välistä järvelle. Järvellä ei näkynyt, mutta vasemmalla, mistä alkaa joki, havaitsin jotain valkoista. Oliskos siellä joutsenet? Siirryin varovasti nähdäkseni paremmin. Näin kaksi valkoista, mutta en ollut varma, mitä ne olisivat. Kaksi viuhkaa, aivan kuin pienoispurjeita, tai paremminkin jättiläismäisiä lautasliinoja asetettuna pystyyn kuten ravintolan pöydällä. Katselin hetken, sitten toinen niistä liikahti ja vedestä nousi pitkä kaula ja pää. Ne olivat siinä ruokailemassa.
Sitten keksin lähestymistavan. Puolisukeltajat etsivät pohjasta jotain. Kun kaksi pyrstöä oli pystyssä, hiivin lähemmäksi. Kun jompi kumpi liikahti, tiesin että pää oli nousemassa, silloin pysyin liikkumatta. Todennäköisesti ne tajusivat minut, mutta kun olin hiljaa, eivät säikkyneet.
Pääsin aivan joen rantaan. Sain katsella rantapuiden lomasta hyvän aikaa joutsenten pyllistelyä. Kun menin ihan veden äärelle, ne lähtivät hyvin rauhallista tahtia liukumaan järvelle.
Katselin kauan. Voisipa ihminenkin olla noin onnellinen.
