Lukumerkintöjä postauksiini tulee vain joitakin. Joskus näkyy isompi lukema, aikaisemmin se oli vakoiluautomaateilta. Menneellä viikolla näkyi jopa yli kymmenen. Mitäköhän lienevät lukeneet? Yllätys, yllätys. Ohemäki! Piti tarkistaa, mitä kirjoitin? Totesin, hyvä, että kirjoitin.
"Kirjoitin, minkä kirjoitin". Havaitsin, että intensiivisesti värkättyä tekstiäni en ollut lukenut. Sekavuudet johtuvat näppäinvirheiden korjaamisesta. Digitaitoni heikkoudesta. Ei minun nuoruudessani ollut koneita, eikä ohjelmia. Harmikseni pienet korjaukseni kone hoitaa tavallaan. Kun korjaan pikku jutun, toimintani vaikuttaa muuhun kohtaan tekstissä, kirjaimet ja sanat hyppivät epäjärjestykseen. Jälkeen päin en korjaile. Suomen kieltä kun ovat, niin lukija luultavasti huomaa ja ymmärtää sen osan tekstistä.
Kirjoitan tajunnan virtaa. Luotan lukijoihin ja luetun ymmärtämiseen. Ohemäestä kirjoittamani allekirjoitan vieläkin. Muutama periaatteeni. Monet kirjoittavat; - siellä oli sitä ja tätä, siellä oli semmoista ja tämmöistä, tehtiin sitä ja tätä. Kertomus elää paremmin tapahtumien kautta, yksityiskohdista.
Kirjoittamisen tyyliä saa arvostella. Otettava huomioon, että kirjoittelen muistin varaisesti. Muisti toimii itsepintaisesti omalla tavallaan. Luen elämäkertoja toistamiseen. Huomaan muistavani väärin. Ennen ja nyt. Ensi lukemalta muistuu sanoja, sekä lauseita aivan erilaisina, mitä toisella lukemalla näkyy ja ne ovat "oikein kirjoitettuna" edessäni selvänä tekstinä. Opettavaista!
Kirjoittamista aloin harjoittelemaan eläkeiän kynnyksellä. Miksi ei aikaisemin? Kun ei ollut koneita. Käsialani on surkea. Käsin kirjoittaminen on hidasta ja vaivalloista. Tuntui kuin käteen koskisi. Koneella syntyy. Yritän saada jotain pientä aikaiseksi, vaikka mittariin täyttyi yhdeksänkymmentä. Vai sanoisinko, vasta yhdeksänkymmentä?
