Eipä sitä enää hyökätä eteen päin. Hidastuu. Tv-näytelmässä ikänainen loukkaantuneena kivahti: "En ole pöpi, enkä kuuro!" Minä olen paljon kumpaakin. Nukkuminen sotkeentuu. Viime yö kului suunnilleen näin. Uni ei tullut vielä puolen yön jälkeen. Nousin lukemaan Marlene Diedrichiä. Varsinainen yö kului siinä. Neljän aikaan panin kirjan sivuun. Nukahdin suunnilleen puoli yhdeksään. Puuro ja ruokailu. Jälleen Marlene. Päivällä nukuttamisen torjuin. Vitkutan tänä iltana pitkään. Ehkä sitten nukuttaa.
Viisaat kuulemma pystyvät nollaamaan. Minun ajatukseni takertuvat johonkin. Ajatuskuviot laukkaavat taukoamatta. Kaikkea turhaa. Kokeilen hengittämistä, mutta sekin pian tyrehtyy uusien ajatuskuvioiden tieltä. Kun jalat olivat kunnossa, tehokas lenkkeily vaikutti. Kuvaruutujen sininen välke haittaa joidenkin mielestä. Olen taipuva uskomaan siihen. Tämä on kuitenkin henkireikä. Olen ujo introvertti, enkä helposti liity seuraan. Maanantaina näyttää olevan sydän ja diabetes kerho, saisinko aikaiseksi vilkaista. Oireita. Miten lähellä on pöpilä?
Naakkafilmiin värkkäsin selostusta. Ehkä joku suostuu lukemaan. On kelvannut oma lukemiseni. Ääni vain huononee ja surkea hammasproteesi haittaa.
Sähköajoneuvonkin taisin ostaa suotta. Odotan kuitenkin kesää, kun on valoisaa ja väylät paljaina. En aavistanut, miten hankala on käsitellä ohjausta kipeällä oikealla kädellä. Polkupyöränkin lopetin. Huono tasapaino ja kädet vatkasivat.
Poski- ja otsaonteloiden vaiva tuntuu loppuneen. Lienee aika proteesiremonttiin.
