Näyttelijän telttateatterinsa esittelyssä pysäytti maininta lapsuusmuistoista. Lapsuusmuistoissani on äärimmäisen vähän hyvää. Enimmäkseen pelkkiä ikäviä kokemuksia. Savon kaupalla myymälänhoitajan vaimo Asta Mustonen antoi palan pannukakkua: "Saat lepuuttaa kättäsi kotiin mennessäsi." Tuntui äärimmäisen hyvältä. Samalla reissulla sattui. Hyvää olikin liian paljon minulle. Kivimäen kankaalla tupsahti äkkiä eteeni Loso Jätkä, Kalevi Lappalainen. Piteli isoa sojottavaa mulkkua kädellään. Yritti pakottaa minua imemään. Otteensa irtosi, kun pyöräytin päätäni. Iso koura puristi lujemmin. Painoi takaraivostani itseensä päin. Tilannetta en voinut ymmärtää, pelkäsin. Mutta en jähmettynyt, vaan vaistoni toimi. Pudotin nopeasi itseäni alaspäin, jätkän ote irtosi päästäni. Sukkulana olin hänen selkänsä takana, pakenin kuin henkeni hädässä. Vilkaisin taakseni. Jätkä pettyi: "PERHANA!" Edellisen sattumuksen aikaan olin kuusivuotinen.
Tervarannan tuvassa pihan puoleisella seinustalla oli pitkä penkki. Istuin sillä penkillä. Oikealla puolellani istui Tervarannan Aukusti. Jalkojensa välissä hakkuri. Yksikorvainen pyöreä puuastia, jossa oli kymmenen senttiä paksu pohja. Hienonsi petkeleellä kessuja piippuaan varten.
Penkillä välissämme makasi lehti, Yhteishyvä, SOK;n lehti. Aukustilla oli oikeassa kädessään petkele. Vasemman etusormellaan osoitti lehdestä kirjaimia. Oliko Aukusti maailman paras opettaja? Tuskinpa sentään? Aukustilla vaikutti ystävällisyys. En muista kenenkään olleen minulle ystävällinen. Opin nopeasti lukemaan. Muutama vuosikymmen myöhemmin testattuna nopea lukija.
Seuraavassa muistikuvassani Aukusti oli mennyt. Istuin penkillä yksinäni. Kuin olisin katsellut itseäni ulkopuoleltani, näen istuvani penkillä. Jalat roikkuivat penkin reunalla. Hyvin lyhyet jalat. Katsoin vastapäisen seinän ikkunasta Ohemäen koulun suuntaan. Minulla oli hyvä mieli. Eikä se vielä riitä, olin onnellinen. Se hetki muistuu ainutkertaisena ja ainoana lapsuuden muistona.
Eihän minun lapsuuteni ollut lapsuutta. Mitä lie?
