Katolla vilisti muita vaaleammalta näyttävä orava. Arvelin, jotta näyttääkö se vain silmissäni erilaiselta. Seurasin hetken puikkelehtimistaan. Aiemmin näkemistäni poikkesi käyttäytymiseltään. Puikahti kattotiilen koloihin ja vintttiin.
Kököttäessään katon harjalla näkyi taivasta vasten harsuuntunut häntä. Samalla tavoin kuin talven lopulla toisillakin, ennenkuin saivat kesäkarvan tuuheaksi. Pieneltäkin näytti, ehkä ohuen karvapeitteen takia?
Tämmöistä se on. En ole perehtynyt luonnon ilmiöihin niin paljon, että tietäisin tarkemmin. Kun eteeni tulee uutta, jään pohtimaan. Joskus katson kirjastakin. Emännän kirjat eivät ole luettavissa. Kirjastossa joskus aikaisemmin saatoin etsiä vastauksia, nykyään ei ole motiivi riittänyt.
Tässäkin tapauksessa jää tuntemattomaksi oravan perhe-elämä. Mihin aikaan poikaset syntyvät? Joko ne mahdollisesti ovat liikkeellä?
maanantai 29. huhtikuuta 2013
gmail sanasto
Digivideon sivulla joku kaipaa sanastoa gmailiin, että voiko ohjelma muistaa, tai sinne itse tallentaa käyttäjän sanoja, joita sitten ehdottaa. Tuo tarkoittanee ennakoivaa tekstin syöttöä.
Tuommoista en missään tapauksessa halua. Kännykästäkin poistin harmostuneena moisen ominaisuuden. Haluan käyttää aina oman sanavarastoni sisältöä. Vältän toistoa.
Toiston välttämisen opin Venäjän kielen lukemistosta. Venäläisen klassikon novellia lukiessani, jouduin avamaan sanakirjan useasti. Sanan merkityksen selvittyä, havaitsin sen tarkoittavan samaa kuin äsken lukemassani lauseessa. Kysyin itseltäni; miksi?
Hetken päästä oivalsin: toiston välttämiseksi.
Toisessa ääripäässä toistoa käyttävät tehokeinona.
Tuommoista en missään tapauksessa halua. Kännykästäkin poistin harmostuneena moisen ominaisuuden. Haluan käyttää aina oman sanavarastoni sisältöä. Vältän toistoa.
Toiston välttämisen opin Venäjän kielen lukemistosta. Venäläisen klassikon novellia lukiessani, jouduin avamaan sanakirjan useasti. Sanan merkityksen selvittyä, havaitsin sen tarkoittavan samaa kuin äsken lukemassani lauseessa. Kysyin itseltäni; miksi?
Hetken päästä oivalsin: toiston välttämiseksi.
Toisessa ääripäässä toistoa käyttävät tehokeinona.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Päivän väläys
Bensiini on niin kallista ettei kannata autoilla muuta kuin välttämättömät ajot ja huviajot.
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Marathon
Aamun lehdestä havaitsin mielenkiintoisen. Sinä päivänä juostaan Lontoon maraton! Sepä mielenkiintoista! Pitää katsoa.
Lehden reittikartan mukaan suunnittelin. Turhaa mennä Trafalgar Squarelle, reitin päätepisteeseen. Siellä on liikaa väkeä, eikä siellä saa mitään käsitystä tapahtumasta.
Maratonjuoksun kulminaatiopiste on jossain kolmenkymmenen kilometrin vaiheilla. Jostain luin, että kertovat sen kilometrin tarkkuudella. Moiseen tarkkuuteen en pyri.
Lontoon metron kartasta arvioin parhaaksi mennä maanalaisella asemalle: Embankment. Siitä läksin kuljeksimaan tulevien juoksijain suuntaa vastaan. Waterloo Bridgen luona pikkupojat kauppasivat ohjelmaa. Hintaa kysyessäni vastasivat murteella. Varma en ollut, mutta kun sanoi vain yhden sanan, joka korvaani kuulosti: peint, annoin punnan kolikon, siihen tyytyi. Maksoinko liikaa? Myöhemmin englanninkielinen herrasmies kysyi: mistä sait? --- Sillan luona.
Tuli ensimmäiset maratoonarit reippaasti juosten. Kärkipää oli harvalukuinen. Kolme peninkulmaa karsii tehokkaasti.
Tuli ensimmäinen nainen. Hämmästyin kun tuli lähellä miesjuoksijoiden kärkeä. Hämmästyttävän lähellä, harvalukuisessa joukossa. Juoksi erinomaisella askeleella. Nimeen törmäsin ensimmäisen kerran: Ingrid Kristensen, norjalainen. (sukunimen kirjoituksesta en ole varma). Saavutti erinomaisen ajan. Lopputuloksissa ei ollut niin korkealla kuin siinä paikassa, loppumatkalla luultavasti muutamat miehet ohittivat. Hän voitti myöhemmin arvokilpailuja.
Ohjelman mukaan Suomesta oli ilmoittautunut seitsemäntoista. Kaksikymmentätuhatta ihmistä on käsittämättömän paljon vaeltaessaan loputtomalta näyttävänä virtana. Kilpakuntoiset suomalaiset juoksivat ilmeisesti pääjoukossa, josta en heitä näkyviini tavoittanut.
Siellä yli neljätuntisten harvassa joukossa vaelsi hiljalleen pitkä mies perinteisessä sinivalkoisessa verryttelypuvussa. Huusin: --- Hyvä Suomi! Ainoa minua ymmärtävä heilautti kättään laajassa kaaressa.
Katsoin vain, en ajatellut. Joukossa hölkkäsi naamioituneita. Pukeutuneenna turkkiin eläimeksi ja joku kahdesta muodostetusta kuin hevoseksi. No eiväthän semmoiset voi juosta pitkälti! Järjestettyä näytelmää viihdykkeeksi.
Se ei ollut pelkkää näytelmää, juoksivat varmasti koko matkan. Joukko komeavartaloisia norjalaisia nuorukaisia juoksi ryhmänä. Rakentaneet vanerista kehikon, jonka sisällä juoksivat tarkassa tahdissa. Kannattelivat kehikkoa käsillään. Kehikon etuosassa oli hahmo, josta sen voi tunnistaa viikinkilaivaksi. Mahtavat suosionosoitukset!
Paikka taisi olla Marble Arth, jossa satuin kulkemaan, kun norjalaiset nousivat metroasemalta. "Viikinkilaiva" oli paloiteltu. Kukin kantoi siitä yhtä kappaletta. Minnekähän menivät seuraavaksi?
Alkupään juoksijat eivät väsy. Ensimmäiset väsähtäneet joutuivat hiljentämään kävelyksi. Katsojat kannustivat: Go head! Go head! Go head!
Juoksija yritti piristyä epätoivoisena. Huonolla menestyksellä. Huutajia oli pitkin matkaa sankoin joukoin. Yleisö eli mukana.
Pakettiauton takaovi oli avoinna. Kynnyksellä istui juoksija, nuori mies. Kasvot vääntyneenä tuskalliseen irvistykseen. Jalka krampanneena koukistukseen. Yritti hieroskella reittään. Sairaanhoitaja istui rauhallisena vieressä. Pientä nähtävää riitti.
Leino runoilee: "paha ei ole kenkään ihminen..." Usein kuulen sanottavan: "ei pahoja ihmisiä ole, ihminen on luonnostaan hyvä". Pahoja ihmisiä on! Pahojen ihmisten takia maailmassa kärsitään. Jättimäiset koneet kylvävät pommeja. Pienempiä pommeja kantavat naiset ja nuoret miehet. Laukovat niitä ihmisten joukkoon. Kumpi on terroristi, vai molemmat? Pienten pommien kantajat, vai ne jättiläiskoneet, jotka kylvävät suurempaa tuhoa?
Tämän vuotiselle Lontoon maratonille tarvitsevat massiivisia turvatoimia. Seurasin tapahtumaa
v 1984. Sellaista ei enää ole. Ihmiset eivät viisastu. Silloin kuljeksin väylän varrella ainakin kahden kilometrin matkalla, ehkä enemmänkin. En nähnyt ainuttakaan poliisia. Reitin varrella oli vain ystävällisiä ihmisiä.
Viimeisenä näkymänä jäi mieleeni valtava määrä tyhjiä muovisia juomamukeja, kuin lumiauran sivuun työntämä valli.
Meikäläisen kielitaitoa etevämmät pitävät pilkkanaan ja turhana opiskella. Pielaveden kansalaisopistolla englannin kurssi alkoi liian aikaisin. Opettajat vetivät sivutoimisina ja vaativat kurssin alkavaksi pian koulun päättymisen jälkeen. Omaa vapaa-aikaansa halusivat. Meikäläisten aika ei merkinnyt mitään. Vaivautuneina katsoivat pitkään, kun kävin ovella vilkaisemassa ja menin töihini.
Pienikin oppiminen hyödyttää. Työkaveri Pekka Inkinen oli lajien harrastaja. Kertoi suunniteltavasta Aikidon kurssista. Sanoi ettei Suomessa ole vielä saatavissa oppikirjaa. Pyysi tuomaan sellaisen, Lontoossa varmaan on.
Päättelin; varmin alue on Oxfod Streat.
Kirjakauppoja oli. Pieniä. Eihän niissä. Muutamissa kävin.
Löytyi. Tavaratalon kokoinen. Kaupan nimi: Marcel. Kirjoja. Kaiken maailman keittokirjoja. Minä etsin urheilua. Sitä oli paljon. Löytyi Aikidon opas. Engliskan kielinen. Pakattu läpinäkyvään muoviin, suojaan turistien sormeiluilta.
Utelias. Minua nauratti: Victoria Prinsipalin body. Markkinatalous hyödyntää kaiken.
TV-sarja liittyi myös tähän. Huoneeseen mentyäni avasin telkkarin. Kuului tunnistettava melodia.
Ahaa! Pitääpä katsoa Dallas!
Dallasin katsominen juontuu siitä, kun videopiirissä Ensiso Pietikäinen käski ottamaan oppia lähikuviin Dallasista. Varoitti ottamasta siitä muuta opiksi. Sarjasta kohisivat, mutta ennen Ension kehotusta en katsonut. Seurasin sitä hatarasti.
Olin selvillä henkilöistä ja juonen kulusta. Ymmärränköhän? Yksinkertaista kieltä ymmärsin sen verran, että tajusin tapahtumat. Ymmärsin senkin, kun mies kertoi halunneensa ottaa Christofferin nimiinsä, mutta epäröi. Puhuivat Christofferin sairaudesta. Siihen päättyi kielen osaamiseni.
Semmoinen kiinnosti, että koskahan tuo tulee Suomessa? Seurasin tiiviisti. Melko tarkasti vuoden kuluttua se jakso tuli Suomessa.
Lehden reittikartan mukaan suunnittelin. Turhaa mennä Trafalgar Squarelle, reitin päätepisteeseen. Siellä on liikaa väkeä, eikä siellä saa mitään käsitystä tapahtumasta.
Maratonjuoksun kulminaatiopiste on jossain kolmenkymmenen kilometrin vaiheilla. Jostain luin, että kertovat sen kilometrin tarkkuudella. Moiseen tarkkuuteen en pyri.
Lontoon metron kartasta arvioin parhaaksi mennä maanalaisella asemalle: Embankment. Siitä läksin kuljeksimaan tulevien juoksijain suuntaa vastaan. Waterloo Bridgen luona pikkupojat kauppasivat ohjelmaa. Hintaa kysyessäni vastasivat murteella. Varma en ollut, mutta kun sanoi vain yhden sanan, joka korvaani kuulosti: peint, annoin punnan kolikon, siihen tyytyi. Maksoinko liikaa? Myöhemmin englanninkielinen herrasmies kysyi: mistä sait? --- Sillan luona.
Tuli ensimmäiset maratoonarit reippaasti juosten. Kärkipää oli harvalukuinen. Kolme peninkulmaa karsii tehokkaasti.
Tuli ensimmäinen nainen. Hämmästyin kun tuli lähellä miesjuoksijoiden kärkeä. Hämmästyttävän lähellä, harvalukuisessa joukossa. Juoksi erinomaisella askeleella. Nimeen törmäsin ensimmäisen kerran: Ingrid Kristensen, norjalainen. (sukunimen kirjoituksesta en ole varma). Saavutti erinomaisen ajan. Lopputuloksissa ei ollut niin korkealla kuin siinä paikassa, loppumatkalla luultavasti muutamat miehet ohittivat. Hän voitti myöhemmin arvokilpailuja.
Ohjelman mukaan Suomesta oli ilmoittautunut seitsemäntoista. Kaksikymmentätuhatta ihmistä on käsittämättömän paljon vaeltaessaan loputtomalta näyttävänä virtana. Kilpakuntoiset suomalaiset juoksivat ilmeisesti pääjoukossa, josta en heitä näkyviini tavoittanut.
Siellä yli neljätuntisten harvassa joukossa vaelsi hiljalleen pitkä mies perinteisessä sinivalkoisessa verryttelypuvussa. Huusin: --- Hyvä Suomi! Ainoa minua ymmärtävä heilautti kättään laajassa kaaressa.
Katsoin vain, en ajatellut. Joukossa hölkkäsi naamioituneita. Pukeutuneenna turkkiin eläimeksi ja joku kahdesta muodostetusta kuin hevoseksi. No eiväthän semmoiset voi juosta pitkälti! Järjestettyä näytelmää viihdykkeeksi.
Se ei ollut pelkkää näytelmää, juoksivat varmasti koko matkan. Joukko komeavartaloisia norjalaisia nuorukaisia juoksi ryhmänä. Rakentaneet vanerista kehikon, jonka sisällä juoksivat tarkassa tahdissa. Kannattelivat kehikkoa käsillään. Kehikon etuosassa oli hahmo, josta sen voi tunnistaa viikinkilaivaksi. Mahtavat suosionosoitukset!
Paikka taisi olla Marble Arth, jossa satuin kulkemaan, kun norjalaiset nousivat metroasemalta. "Viikinkilaiva" oli paloiteltu. Kukin kantoi siitä yhtä kappaletta. Minnekähän menivät seuraavaksi?
Alkupään juoksijat eivät väsy. Ensimmäiset väsähtäneet joutuivat hiljentämään kävelyksi. Katsojat kannustivat: Go head! Go head! Go head!
Juoksija yritti piristyä epätoivoisena. Huonolla menestyksellä. Huutajia oli pitkin matkaa sankoin joukoin. Yleisö eli mukana.
Pakettiauton takaovi oli avoinna. Kynnyksellä istui juoksija, nuori mies. Kasvot vääntyneenä tuskalliseen irvistykseen. Jalka krampanneena koukistukseen. Yritti hieroskella reittään. Sairaanhoitaja istui rauhallisena vieressä. Pientä nähtävää riitti.
Leino runoilee: "paha ei ole kenkään ihminen..." Usein kuulen sanottavan: "ei pahoja ihmisiä ole, ihminen on luonnostaan hyvä". Pahoja ihmisiä on! Pahojen ihmisten takia maailmassa kärsitään. Jättimäiset koneet kylvävät pommeja. Pienempiä pommeja kantavat naiset ja nuoret miehet. Laukovat niitä ihmisten joukkoon. Kumpi on terroristi, vai molemmat? Pienten pommien kantajat, vai ne jättiläiskoneet, jotka kylvävät suurempaa tuhoa?
Tämän vuotiselle Lontoon maratonille tarvitsevat massiivisia turvatoimia. Seurasin tapahtumaa
v 1984. Sellaista ei enää ole. Ihmiset eivät viisastu. Silloin kuljeksin väylän varrella ainakin kahden kilometrin matkalla, ehkä enemmänkin. En nähnyt ainuttakaan poliisia. Reitin varrella oli vain ystävällisiä ihmisiä.
Viimeisenä näkymänä jäi mieleeni valtava määrä tyhjiä muovisia juomamukeja, kuin lumiauran sivuun työntämä valli.
Meikäläisen kielitaitoa etevämmät pitävät pilkkanaan ja turhana opiskella. Pielaveden kansalaisopistolla englannin kurssi alkoi liian aikaisin. Opettajat vetivät sivutoimisina ja vaativat kurssin alkavaksi pian koulun päättymisen jälkeen. Omaa vapaa-aikaansa halusivat. Meikäläisten aika ei merkinnyt mitään. Vaivautuneina katsoivat pitkään, kun kävin ovella vilkaisemassa ja menin töihini.
Pienikin oppiminen hyödyttää. Työkaveri Pekka Inkinen oli lajien harrastaja. Kertoi suunniteltavasta Aikidon kurssista. Sanoi ettei Suomessa ole vielä saatavissa oppikirjaa. Pyysi tuomaan sellaisen, Lontoossa varmaan on.
Päättelin; varmin alue on Oxfod Streat.
Kirjakauppoja oli. Pieniä. Eihän niissä. Muutamissa kävin.
Löytyi. Tavaratalon kokoinen. Kaupan nimi: Marcel. Kirjoja. Kaiken maailman keittokirjoja. Minä etsin urheilua. Sitä oli paljon. Löytyi Aikidon opas. Engliskan kielinen. Pakattu läpinäkyvään muoviin, suojaan turistien sormeiluilta.
Utelias. Minua nauratti: Victoria Prinsipalin body. Markkinatalous hyödyntää kaiken.
TV-sarja liittyi myös tähän. Huoneeseen mentyäni avasin telkkarin. Kuului tunnistettava melodia.
Ahaa! Pitääpä katsoa Dallas!
Dallasin katsominen juontuu siitä, kun videopiirissä Ensiso Pietikäinen käski ottamaan oppia lähikuviin Dallasista. Varoitti ottamasta siitä muuta opiksi. Sarjasta kohisivat, mutta ennen Ension kehotusta en katsonut. Seurasin sitä hatarasti.
Olin selvillä henkilöistä ja juonen kulusta. Ymmärränköhän? Yksinkertaista kieltä ymmärsin sen verran, että tajusin tapahtumat. Ymmärsin senkin, kun mies kertoi halunneensa ottaa Christofferin nimiinsä, mutta epäröi. Puhuivat Christofferin sairaudesta. Siihen päättyi kielen osaamiseni.
Semmoinen kiinnosti, että koskahan tuo tulee Suomessa? Seurasin tiiviisti. Melko tarkasti vuoden kuluttua se jakso tuli Suomessa.
Riijustelevat parit
Kaksi tummaa lintua lensi vanhan autiotalon lahonneeseen nurkkaukseen. Pulut pääsevät siitä arvattavasti vinttiin. Suojaisaan pesintäpaikkaan.
Koko tässä asumani ajan liikkui yksi orava sen vanhan talon vaiheilla. Maaliskuussa tuli seurakseen toinen pörröhäntä. Häipyi vähäksi aikaa jonnekin. Saapui sitten kisailemaan toisen kaveriksi. Pesintääkö? Varmaankin.
Kurret vilistivät riemukkaan näköisinä, kunnes näkyi lentelemässä kaksi harakkaa. Pieni konflikti. Harakat suhtautuivat nuivasti oraviin. Oravat liikkuvat nopeasti, mutta linnuilla on etu. Hätyyttelevät oravia. Härnäävät lentämällä lähelle. Yrittävät lennossa "nokittaa" puun rungolla kiipijää. Vai onko se leikkimistä?
Tänä amuna harakkaparin seuraan tunkeili varis. Harakat vieroksuivat. Näyttivät pelkäävän itseään isompaa otusta. Katselivat lähioksilla ja muutaman kerran pyrähtivät härnäämään varista, joka kyllästyi häirintään. Lensi pois.
Koko tässä asumani ajan liikkui yksi orava sen vanhan talon vaiheilla. Maaliskuussa tuli seurakseen toinen pörröhäntä. Häipyi vähäksi aikaa jonnekin. Saapui sitten kisailemaan toisen kaveriksi. Pesintääkö? Varmaankin.
Kurret vilistivät riemukkaan näköisinä, kunnes näkyi lentelemässä kaksi harakkaa. Pieni konflikti. Harakat suhtautuivat nuivasti oraviin. Oravat liikkuvat nopeasti, mutta linnuilla on etu. Hätyyttelevät oravia. Härnäävät lentämällä lähelle. Yrittävät lennossa "nokittaa" puun rungolla kiipijää. Vai onko se leikkimistä?
Tänä amuna harakkaparin seuraan tunkeili varis. Harakat vieroksuivat. Näyttivät pelkäävän itseään isompaa otusta. Katselivat lähioksilla ja muutaman kerran pyrähtivät härnäämään varista, joka kyllästyi häirintään. Lensi pois.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Erkin keittokirjasta
En ole gourmet-henkilö, tavallinen maatiainen vain. En kuitenkaan ole uusavuton, että ruokatarvikkeiden luona nälkää näkisin. Kaupasta en osta purkkeja, enkä purnukoita, muuta kuin välttämättömän. Ruokatarvikkeitakin ostaessa ostetaan runsaasti pakkauksia. Joskus ostan sillipurkin ja harvoin kaljaa. En muista milloin olisin ostanut valmisruokia, muuta kuin aniharvoin sipuliteemakkaraa pötkyn, se on halpaa. Myyvät määräpäivän lihoja 30 % alennuksella, ostan niitä pakastimeen.
Tavallinen sapuskani koostuu keitoista ja uunissa paistetuista. Lihasoppa syntyy sianlihasta. Alennetulla hinnalla ostan viljaporsaan kaslerin. Se on luuton vähärasvainen pala punaista lihaa. Suunilleen 700 gr. Tulee 3 ½ litraa soppaa. Aineksiksi vuoroin perunaa, kaalia, porkkanoita, sipulia.
Syön kerran sen valmistuttua ja yön yli jääkaapissa seuraavan päivän annos. Kolme annosta pakastimeen. " Nousviikolla " syötäväksi.
Kahtena päivänä peräjälkeen söin läskisoosia. Oli hyvää ja ravitsevaa. Keitettyjä perunoita jäi jonkun verran. Kaivoin pakastimesta sulamaan kuhafilettä. Leena toi. Tavallisesti en piperrä, mutta tuli lievä mielenhäiriö. Ostin ruukkutilliäkin.
Jäljelle jääneet keitetyt perunat pilkoin lasivuoan pohjalle. Puolikkaan sipulia pilkottuna sekaan. Niiten päälle nipsuttelin saksilla vihreää tilliä. En ihan koko kasvia, tuntui liioittelulta. Osan panin pakkaseen, vaikka paleltuisi, luulisin johonkin kelpaavan. Törkyjen päälle asetin pienet kuhafileet, kolme. Pieniä voinokareita fileiden päälle. Suolaa ja hyvin vähän pippuria. Kermaa saattoi lorahtaa enemmän kuin desi. Vispikermaa. Koko hoidon käärin leivin paperiin sillä tavalla, että paperin reunat kiedoin astian alapuolelle ritilää vasten. Vaikutti siltä ettei paperi kunnolla pysy. Panin päälle ikäänkuin painoksi pokittain pöytäveitsiä. Toimi hyvin.
Sapuska kylmään uuniin ja lämmöksi 175 astetta. Reilun tunnin muhi. Onpa melko maukasta! Ruuan lisukkeeksi vain yksi tomaatti. Ei leipää eikä muuta. Kaksi filettä popsin perunan ja kerman höystämiä. Isoin jäi huomiseksi.
Kuulee valitettavan miesten avuttomuutta ruuan laitossa. Mistä johtuu. Ei tuo niin kummasti käy järjen päälle. Vanhukset käyvät syömässä palvelupaikoissa. Syön aina kotona. En ole vanhus, vasta 80 v.
Tavallinen sapuskani koostuu keitoista ja uunissa paistetuista. Lihasoppa syntyy sianlihasta. Alennetulla hinnalla ostan viljaporsaan kaslerin. Se on luuton vähärasvainen pala punaista lihaa. Suunilleen 700 gr. Tulee 3 ½ litraa soppaa. Aineksiksi vuoroin perunaa, kaalia, porkkanoita, sipulia.
Syön kerran sen valmistuttua ja yön yli jääkaapissa seuraavan päivän annos. Kolme annosta pakastimeen. " Nousviikolla " syötäväksi.
Kahtena päivänä peräjälkeen söin läskisoosia. Oli hyvää ja ravitsevaa. Keitettyjä perunoita jäi jonkun verran. Kaivoin pakastimesta sulamaan kuhafilettä. Leena toi. Tavallisesti en piperrä, mutta tuli lievä mielenhäiriö. Ostin ruukkutilliäkin.
Jäljelle jääneet keitetyt perunat pilkoin lasivuoan pohjalle. Puolikkaan sipulia pilkottuna sekaan. Niiten päälle nipsuttelin saksilla vihreää tilliä. En ihan koko kasvia, tuntui liioittelulta. Osan panin pakkaseen, vaikka paleltuisi, luulisin johonkin kelpaavan. Törkyjen päälle asetin pienet kuhafileet, kolme. Pieniä voinokareita fileiden päälle. Suolaa ja hyvin vähän pippuria. Kermaa saattoi lorahtaa enemmän kuin desi. Vispikermaa. Koko hoidon käärin leivin paperiin sillä tavalla, että paperin reunat kiedoin astian alapuolelle ritilää vasten. Vaikutti siltä ettei paperi kunnolla pysy. Panin päälle ikäänkuin painoksi pokittain pöytäveitsiä. Toimi hyvin.
Sapuska kylmään uuniin ja lämmöksi 175 astetta. Reilun tunnin muhi. Onpa melko maukasta! Ruuan lisukkeeksi vain yksi tomaatti. Ei leipää eikä muuta. Kaksi filettä popsin perunan ja kerman höystämiä. Isoin jäi huomiseksi.
Kuulee valitettavan miesten avuttomuutta ruuan laitossa. Mistä johtuu. Ei tuo niin kummasti käy järjen päälle. Vanhukset käyvät syömässä palvelupaikoissa. Syön aina kotona. En ole vanhus, vasta 80 v.
Mediakohu.
Voi että!
Riittää vouhottamista. Että ne jaksaa. Kommentaattori Marko Ahonen kuitenkin siirtynyt piirun verran asialinjalle. Kirjoitana on virtuoosi. Joskus luin ihan viihteenä, mutta tiiviimpään seurantaan en alkanut. Jossain vaiheessa tuntui välittävän vain " laatusarjoista ". Onko semoisia?
Tämän päivän " Sellussa " pakinoi asiasta. Teksti muistuttaa omiani. Noin saattaisin kirjoittaa. Kirjoittamaani vain harvoin julkaistaan. Uimahallin saunassa erehdyin moittimaan tv:n antia. Koko ukkojoukko ryhtyi pilkallisena epäilemään, etten osaa sulkea televisiota. Parempi pitää turpansa kiinni. Tämä palsta on vain omassa hallinnassani. Saan kirjoittaa lupaa kysymättä. Julkaisukynnyksestä päätän itse. Uimahallin ukotkaan eivät hypi kynsille. Tuskin heillä kellään on omaa kolumnia?
Niin, Marko Ahoseen. Arvioi etukäteen tämäniltaisen ajankohtaisen kakkosen susi-illan. Samoin kriitisesti ja kyynisesti arvioin itsekin. Marko Ahosen arvio osuu nappiin. Muutamaa temailtaa katsoin. Useimmat jätin kesken, enkä muutamaan vuoteen viitsinyt vaivautua. Juuri niistä syistä, jotka Marko Ahonen sanoo tekstissään.
Kaksi tylsintä ovat: Kakkosen teemaillat ja eduskunnan kyselytunnit.
Poliitikot eivät keskustele. Eivät osaa, eivätkä halua. Toimittajat kyselevät tyhmiä. Onneksi Venäjällä panivat suut tukkoon. Putinin nimestä listalla vouhottavat valtakunnan tärkeimpänä asiana. Jutun kuultuani nauroin. Putin tuntuu suhtautuneen samoin: Смехотвориый !
Toimittajat kyselevät typeriä. Toimittajat kyselevät Venäjälle lähteviltä edusmiehiltämme: Aiotteko keskustella? Aiotteko ottaa esille ihmisoikeudet? Lapsiasiat? Ikäänkuin Suomen pitäisi määrätä Suuria valtioita?! Vouhottaminen vain haittaa. Suomi joutui tekemisiin ja vastahankaan. Ne piti selvittää hiljaisuudessa, verhon takana. Vasta " neuvottelujen " karut tulokset tuotiin julkisuuteen. Sitten " nöyristeltiin ", kun oli pakko. Hyvä ettei liikaa uhottu. Uhoajien vaientaminen oli viisasta välttämättömyyttä.
Rikkiviisaat pilkkaavat " nöyristelijöitä " ja " suomettujia ". Nyt olemme " eurottuneita ". Viimeistään nyt pitäisi tajuta, ettei €uro meitä pelasta.
Kerrotaan Aarne Saarisen sanoneen kartan äärellä: " Noin suurta maata ei voi valloittaa." Tänäkin päivänä karttaa katsoessa näkee Venäjän suureksi. Nöyristellä ei tarvitse, mutta kannattaa suhtautua asiallisesti. Kannattaa kunnioittaa, ei uhota. Eikä vouhottaa.
Tämän päivän vouhotus vouhottaa maratonjuoksusta. Kauhea maailmoja järkyttävä katastrofi!! "katastrofissa" kuoli kolme ihmistä ja haavoittui toistasataa. Järkyttävää vahinkoja kärsineille, mutta USA:n mittapuulla mitattuna pieni tuulenpuuska. Suhteellisuudentaju puuttuu täysin. Miksi siitä lässytetään Suomen mediassa? Pikku paukku valtameren takana. Asia vaikuttaa ja kuuluu sikäläisille viranomaisille. Koko ajan tapahtuu maailmalla kauheampia asioita. Eikä niistä jakseta kertoa. Ryöstetään, raiskataan, tapetaan, vangitaan syytömiä, kidutetaan. Kauheuksia tapahtuu niin paljon, ettei journalismi jaksa kiinnostua, eikä seksikkääseen mediaan tottunut yleisö välitä.
Riittää vouhottamista. Että ne jaksaa. Kommentaattori Marko Ahonen kuitenkin siirtynyt piirun verran asialinjalle. Kirjoitana on virtuoosi. Joskus luin ihan viihteenä, mutta tiiviimpään seurantaan en alkanut. Jossain vaiheessa tuntui välittävän vain " laatusarjoista ". Onko semoisia?
Tämän päivän " Sellussa " pakinoi asiasta. Teksti muistuttaa omiani. Noin saattaisin kirjoittaa. Kirjoittamaani vain harvoin julkaistaan. Uimahallin saunassa erehdyin moittimaan tv:n antia. Koko ukkojoukko ryhtyi pilkallisena epäilemään, etten osaa sulkea televisiota. Parempi pitää turpansa kiinni. Tämä palsta on vain omassa hallinnassani. Saan kirjoittaa lupaa kysymättä. Julkaisukynnyksestä päätän itse. Uimahallin ukotkaan eivät hypi kynsille. Tuskin heillä kellään on omaa kolumnia?
Niin, Marko Ahoseen. Arvioi etukäteen tämäniltaisen ajankohtaisen kakkosen susi-illan. Samoin kriitisesti ja kyynisesti arvioin itsekin. Marko Ahosen arvio osuu nappiin. Muutamaa temailtaa katsoin. Useimmat jätin kesken, enkä muutamaan vuoteen viitsinyt vaivautua. Juuri niistä syistä, jotka Marko Ahonen sanoo tekstissään.
Kaksi tylsintä ovat: Kakkosen teemaillat ja eduskunnan kyselytunnit.
Poliitikot eivät keskustele. Eivät osaa, eivätkä halua. Toimittajat kyselevät tyhmiä. Onneksi Venäjällä panivat suut tukkoon. Putinin nimestä listalla vouhottavat valtakunnan tärkeimpänä asiana. Jutun kuultuani nauroin. Putin tuntuu suhtautuneen samoin: Смехотвориый !
Toimittajat kyselevät typeriä. Toimittajat kyselevät Venäjälle lähteviltä edusmiehiltämme: Aiotteko keskustella? Aiotteko ottaa esille ihmisoikeudet? Lapsiasiat? Ikäänkuin Suomen pitäisi määrätä Suuria valtioita?! Vouhottaminen vain haittaa. Suomi joutui tekemisiin ja vastahankaan. Ne piti selvittää hiljaisuudessa, verhon takana. Vasta " neuvottelujen " karut tulokset tuotiin julkisuuteen. Sitten " nöyristeltiin ", kun oli pakko. Hyvä ettei liikaa uhottu. Uhoajien vaientaminen oli viisasta välttämättömyyttä.
Rikkiviisaat pilkkaavat " nöyristelijöitä " ja " suomettujia ". Nyt olemme " eurottuneita ". Viimeistään nyt pitäisi tajuta, ettei €uro meitä pelasta.
Kerrotaan Aarne Saarisen sanoneen kartan äärellä: " Noin suurta maata ei voi valloittaa." Tänäkin päivänä karttaa katsoessa näkee Venäjän suureksi. Nöyristellä ei tarvitse, mutta kannattaa suhtautua asiallisesti. Kannattaa kunnioittaa, ei uhota. Eikä vouhottaa.
Tämän päivän vouhotus vouhottaa maratonjuoksusta. Kauhea maailmoja järkyttävä katastrofi!! "katastrofissa" kuoli kolme ihmistä ja haavoittui toistasataa. Järkyttävää vahinkoja kärsineille, mutta USA:n mittapuulla mitattuna pieni tuulenpuuska. Suhteellisuudentaju puuttuu täysin. Miksi siitä lässytetään Suomen mediassa? Pikku paukku valtameren takana. Asia vaikuttaa ja kuuluu sikäläisille viranomaisille. Koko ajan tapahtuu maailmalla kauheampia asioita. Eikä niistä jakseta kertoa. Ryöstetään, raiskataan, tapetaan, vangitaan syytömiä, kidutetaan. Kauheuksia tapahtuu niin paljon, ettei journalismi jaksa kiinnostua, eikä seksikkääseen mediaan tottunut yleisö välitä.
maanantai 15. huhtikuuta 2013
Päivän miete
Kurkotin ottamaan hanskoja takaistuimelta. Tuntui kipuna niskassa. Tuumasin. -- minulla eiole kissan pää. Niin; minulla ei ole pöllön pää, mutta olen pöllöpää.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Näkymätön mies
Lukemattomia kertoja olen tuntenut olevani " näkymätön mies ".
Mitättömyyden tunne vaikutti päällimmäisenä pitkälle nuoruusvuosiin. Vasta seitsentoista vuotisena sain arvostusta, kun Toimelan pihassa korkeushyppykilpailussa sain tuloksen 154. Naurettava tuloshan tuommoinen on, mutta asiaa valaisee edellisenä syksynä käyty sananvaihto. Vauhkosen veljekset lienee jossain minusta maininneet. Veljesten kanssa oltiin tekemisissä.
Mikko Huuskonen kysyi:
--- Paljonko sinä out hypännä korkeutta?
---- Sataviiskymmentäviis.
Paikallinen urheilutähti Matti Huuskonen kuuli sivussa. Pilkallinen kommentti:
--- Seipään kanssako?
Toimelan pihassa ei ollut varsinaista hyppypaikkaa. Alastulolle kaivoivat lapiolla pehmennystä kenttään. Ponnistuspaikka savisen tallatun polun kohdalla sateesta liukas. Hyppäsin paljain jaloin, ponnistuskohtaan jäi pitkä jälki. Takin vuorikankaasta ompeli äiti lyhyet urheiluhousut. Amerikan paketissa tulleet olkaimelliset farkut käytin verryttelyhousujen asemasta. Sillä lailla.
Mistä kaikki alkoi?
v 1946 kuuntelimme Kivimäessä Heikki Pulkisella radiosta Oslon EM-kisoja. Suomalaisetkin pärjäsivät. Olin huono hiihtäjä, mutta nopea juoksuun lähtijä. Pakoon. Sanoivat koulussa:
--- Lähti lötimään!
Sain haukkumanimeksi eräänlaisena perintönä Korpelan Pekan vanhimman pojan mukaan. Ensimmäisenä koulupäivänä kotiin lähtiessä isot pojat seisoivat suksilla sauvoihin kainaloillaan nojaten:
--- Korven löeskä! korven löeskä!
Katsoin sinne päin ja huomasin tarkoitettavan minua. Siitä ja lötimään lähtemisestä muotoutui nasevasti: " Löti ". Kun ei ollut suksia, en osannut hiihtää. Kun onnistuin saamaan pahaisetkin sukset, olin tietysti huono hiihtäjä. Lötimään lähteminen viittasi yleisurheiluun. Kuitenkaan kukaan ei olisi uskonut minun pärjäävän edes kyläkilpailuissa.
Pikku tarina lötimisestä. Sulan maan aikaan Ohemäen koululla pojat leikkivät Jänistä, koiraa, ja
metsästäjää.
Alueen rajoina oli koulun seinä ja jonkin ulkorakennuksen perustus. Yksi oli koira ja toinen ampuja. Juostiin alueen poikki edestakaisin. Koira ottti kiinni jäniksen ja ampuja " ampui " koskettamalla.
Jatkui kunnes jäljelle jäi kaksi viimeistä uusiksi metsästäjiksi. Joku huusi.
--- Löti ja mermies!
" Mermies " oli Tauno Happonen. Nimensä sai yksinkertaisesti sinisestä merimiespuvustaan. Käsittääkseni se oli pojan ainoa vaate.
Mermies oli koulun pienin. Kiusasivat törkeästi arkaa koululaista.
Tavallisesti jänisleikissä riskimpi ryhtyi kiinniottajaksi ja hennompi ampujaksi.
Osasin kuitenkin taktikoida, eivätkä sitä heti hoksanneet. Selitin Taunolle.
---- Minä outan vähän kauempana. Ota sinä kiinni ensiksi isoin ja pitele tiukasti, minä tulen äkkiä ampumaan.
Paavolan Erkki Matilainen oli monta vuotta vanhempi, lähes aikuisen kokoinen. Taunoa eivät
" pelänneet " vaan laskivat lähelle. Tauno tarrasi Erkki Matilaisen hihaan molemmin käsin.
" Jänis " läksi menemään, Tauno piti lujasti kiinni. Paljaat jalat luistivat nurmikolla hiukan jarruttaen. Minä läksin lötimään, ennenkuin huomasivatkaan ja läpsäytin. Kehotin Taunoa ottamaan taas isoimman. Meidän hugi meni ohi ennätysajassa.
Ketkä jäikään jäljelle seuraavassa satsissa? Kuului huuto:
--- Löti ja mermies!
Tuli vuoromme. Seuraavan erän mentyä taas:
--- Löti ja mermies!
Ja vielä kerran:
--- Löti ja mermies!
Vasta sitten nauroivat.
Tämmöistä elämä on. Tämmöistä lapsena, tämmöistä aikuisena, tämmöistä vanhana. Puhuvat tasa-arvosta ja laativat lakeja, mutta tasa-arvoa ei ole, eikä tule. Perheessä, koulussa, työssä ja kaikialla joku on tasa-arvoisempi toista.
Ohemäen koulussa Löti ja Mermies olivat tasa-arvottomimmat. Minä en kuitenkaan joutunut opettajien hampaisiin; en ollut huonoimpia oppilaita.
Mermies kaikkein pienimpänä sai juoksennella jäniksenä huomaamattomana ja koirana ollessa härnäsivät. Lötiä eivät saaneet kiinni.
v 1947 Pielavedellä Suojalan kentällä Pielaveden alun kilpailuissa näin hypättävän korkeutta sisäjalan tyylillä. Aake Virtanen hyppäsi 154 . Yleisö ihasteli ja ihmetteli.
En hypännyt aikaisemmin korkeutta, en osannut hypätä saksityylillä. En ollenkaan. Ryhdyin opettelemaan sisäjalkaa. Sujui yllättävän hyvin. Semmoista kenttää ei ollut, jossa voin hypätä. Ohra korjattiin ja siihen sänkipellolle tallasin vauhtiradan ja ponnistuspaikaksi upotin laudanpalasen.
Seuraavana syksynä hyppäsin saman verran mitä Virtanen. Enkä käyttänyt seivästä.
Elämäni varrella saamani neuvot olivat kelvottomia. Noudatin, kun uskoin heidän olevan viisaampia.
Kehitykseni hyppääjänä pysähtyi 160:n. Ensimmäinen moka tuli piikkareissa. Siihen asti hyppäsi avojaloin. Vilho Virta oli nokkamies. Painija. Hommasi seuran puolesta piikkarit. SE ei ollut virhe. Mutta. Olivat sitä mieltä, että hyppypiikkareissa pitää olla kantapiikit. kantapiikejä oli kaksi. Minun piikkareihini arvelivat riittävän yksikin. Tilasivat Kuopiosta yhden piikin ja Otto vauhkonen ompeli sen ponnistavan jalan piikkariin. Varsinainen vahingon tuottaja. Pehmeäpohjaiseen pikajuoksupiikkariin piikki, jonka pyöreä kanta vahingoitti kantapäätä???!!! Kipeytyi.
Avojaloin opin vaistomaisesti hyvän tekniikan. Miksi en saanut pitää omaksumaani tyyliä?! Pielavedellä oli kesäkauden urheiluohjaajana ammatiltaan voimistelunopettaja Anttila. Vilho Virta luotti häneen. Totta kai hän on viisaampi minua ja tietää. Käski minut kirkolle Anttilan opetettavaksi oikeaan hyppäämiseen. Mitä siitä seurasi?
Sotki koko homman. Uskoin ja noudatin kiltisti ohjettaan. Hänen mielestään piti hypätä viistosta, kuten muillakin tyyleillä. Neuvoi ottamaan vauhtia " lenkkaamalla ". Juosta kuin laukaten: Joustaa joka askeleella ponnistavalla jalalla notkistaen alaspäin. Täysin paskapuhetta.
Neljään vuoten en edistynyt yhtään. Pääsin aina vain 160. Tavoitteeni oli 180, jonka omalla tyylilläni olisin selvittänyt. Armeija aikanani hyppäsin muutaman kerran.
Niinisalossa leirialueella pojat hyppelivät nurmiketällä. Kuljin siitä ohi. Arvioin riman korkeuden. Suuntasin kohti telineitä. Sillä kertaa vapaana olevia. Kumiteräsaappaat jalassa rompsautin yli ja jatkoin matkaa. Kuulin jonkun sanovan:
--- Tuo hyppää sataseihtemenkymmentä. Ennätykseni oli 165.
Misin leirialueella oli telineet metsikössä. Vauhtimahdollisuus vain suoraan. Muutamia kertoja treenasin. Ei ollut urheilutamineita. Asunani armeijan työpuvun housut. Niissä tamineissa pääsin 165.
Armeijan jälkeen lenkkeilin. Arvelin, jospa juoksen. Palasin suoraviivaiseen vauhdinottoon, kun kokeilin Joroisten kentällä hyppäämistä. Yllätyin. Meni 169. Armeijavuotena en kilpaillut varsinaisesti. Edellisestä kilpailusta oli kaksi vuotta. Menin TUL:n Savon piirin mestaruuskilpailuihin. Sain tuloksen 175. Ilman Anttilan sotkemista se olisi tapahtunut v 1950. Eikä vasta 1954. Työhommat häiritsivät. Myymälässä ylipitkää päivää ja työpaikan vaihtoja. En joutanut harjoittelemaan. Kaiken lisäksi kävi vahinko. Jouduin Joroisten Jyskeen puheenjohtajaksi. Ilman haluja sekä kykyjä.
Jossain välissä sen verran, että olin Joroisissa ja Suonenjoella pitäjänmestari ja pieksämäellä kauppalanmestari. Ennätykseni jäi 180:n.
Miksi olin Joroisten Jyskeen jäsen?
Mustosen kauppaan menin töihin. Seuraavana sunnuntaina oli Joroisissa piirikunnalliset. Aatto Tarvainen myi minulle kamppeitaan. Joukossa musta verryttelypuku. Oli puvussa pieniä reikiä.
Käppäilin kentälle. Tietenkin korkeuspaikalle. Toimitsijana Martti Härkönen, komea nuori mies. Arkana pyysin saada hypätä vaikka kilpailun ulkopuolella, enhän ollut jäsen. Se tosin ei ollut mikään este. Järjestelykysymys.
Mutta olin jälleen " näkymätön ". Toimitsija eväsi. Sanoi kuitenkin, että kilpailujen loputtua voit hyppiä mielin määrin.
Kuin olisin pojankloppi. Olin kuitenkin yli 18 v.
Kilpailut ohi. Panin riman paikoilleen. Hyppäsin kilpailun tapaan rimaa nostaen. Muuan toimihenkilö keräili kentältä välineitä. Huomasi:
--- Sinähän olisit voittanut äskeisen kilpailun.
Niinpä.
En ollut enää " näkymätön " kun myöhemmin JOU:n pomoista Aarne Heimola kosiskeli. En myöntynyt, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se olisi kannattanut.
Mitättömyyden tunne vaikutti päällimmäisenä pitkälle nuoruusvuosiin. Vasta seitsentoista vuotisena sain arvostusta, kun Toimelan pihassa korkeushyppykilpailussa sain tuloksen 154. Naurettava tuloshan tuommoinen on, mutta asiaa valaisee edellisenä syksynä käyty sananvaihto. Vauhkosen veljekset lienee jossain minusta maininneet. Veljesten kanssa oltiin tekemisissä.
Mikko Huuskonen kysyi:
--- Paljonko sinä out hypännä korkeutta?
---- Sataviiskymmentäviis.
Paikallinen urheilutähti Matti Huuskonen kuuli sivussa. Pilkallinen kommentti:
--- Seipään kanssako?
Toimelan pihassa ei ollut varsinaista hyppypaikkaa. Alastulolle kaivoivat lapiolla pehmennystä kenttään. Ponnistuspaikka savisen tallatun polun kohdalla sateesta liukas. Hyppäsin paljain jaloin, ponnistuskohtaan jäi pitkä jälki. Takin vuorikankaasta ompeli äiti lyhyet urheiluhousut. Amerikan paketissa tulleet olkaimelliset farkut käytin verryttelyhousujen asemasta. Sillä lailla.
Mistä kaikki alkoi?
v 1946 kuuntelimme Kivimäessä Heikki Pulkisella radiosta Oslon EM-kisoja. Suomalaisetkin pärjäsivät. Olin huono hiihtäjä, mutta nopea juoksuun lähtijä. Pakoon. Sanoivat koulussa:
--- Lähti lötimään!
Sain haukkumanimeksi eräänlaisena perintönä Korpelan Pekan vanhimman pojan mukaan. Ensimmäisenä koulupäivänä kotiin lähtiessä isot pojat seisoivat suksilla sauvoihin kainaloillaan nojaten:
--- Korven löeskä! korven löeskä!
Katsoin sinne päin ja huomasin tarkoitettavan minua. Siitä ja lötimään lähtemisestä muotoutui nasevasti: " Löti ". Kun ei ollut suksia, en osannut hiihtää. Kun onnistuin saamaan pahaisetkin sukset, olin tietysti huono hiihtäjä. Lötimään lähteminen viittasi yleisurheiluun. Kuitenkaan kukaan ei olisi uskonut minun pärjäävän edes kyläkilpailuissa.
Pikku tarina lötimisestä. Sulan maan aikaan Ohemäen koululla pojat leikkivät Jänistä, koiraa, ja
metsästäjää.
Alueen rajoina oli koulun seinä ja jonkin ulkorakennuksen perustus. Yksi oli koira ja toinen ampuja. Juostiin alueen poikki edestakaisin. Koira ottti kiinni jäniksen ja ampuja " ampui " koskettamalla.
Jatkui kunnes jäljelle jäi kaksi viimeistä uusiksi metsästäjiksi. Joku huusi.
--- Löti ja mermies!
" Mermies " oli Tauno Happonen. Nimensä sai yksinkertaisesti sinisestä merimiespuvustaan. Käsittääkseni se oli pojan ainoa vaate.
Mermies oli koulun pienin. Kiusasivat törkeästi arkaa koululaista.
Tavallisesti jänisleikissä riskimpi ryhtyi kiinniottajaksi ja hennompi ampujaksi.
Osasin kuitenkin taktikoida, eivätkä sitä heti hoksanneet. Selitin Taunolle.
---- Minä outan vähän kauempana. Ota sinä kiinni ensiksi isoin ja pitele tiukasti, minä tulen äkkiä ampumaan.
Paavolan Erkki Matilainen oli monta vuotta vanhempi, lähes aikuisen kokoinen. Taunoa eivät
" pelänneet " vaan laskivat lähelle. Tauno tarrasi Erkki Matilaisen hihaan molemmin käsin.
" Jänis " läksi menemään, Tauno piti lujasti kiinni. Paljaat jalat luistivat nurmikolla hiukan jarruttaen. Minä läksin lötimään, ennenkuin huomasivatkaan ja läpsäytin. Kehotin Taunoa ottamaan taas isoimman. Meidän hugi meni ohi ennätysajassa.
Ketkä jäikään jäljelle seuraavassa satsissa? Kuului huuto:
--- Löti ja mermies!
Tuli vuoromme. Seuraavan erän mentyä taas:
--- Löti ja mermies!
Ja vielä kerran:
--- Löti ja mermies!
Vasta sitten nauroivat.
Tämmöistä elämä on. Tämmöistä lapsena, tämmöistä aikuisena, tämmöistä vanhana. Puhuvat tasa-arvosta ja laativat lakeja, mutta tasa-arvoa ei ole, eikä tule. Perheessä, koulussa, työssä ja kaikialla joku on tasa-arvoisempi toista.
Ohemäen koulussa Löti ja Mermies olivat tasa-arvottomimmat. Minä en kuitenkaan joutunut opettajien hampaisiin; en ollut huonoimpia oppilaita.
Mermies kaikkein pienimpänä sai juoksennella jäniksenä huomaamattomana ja koirana ollessa härnäsivät. Lötiä eivät saaneet kiinni.
v 1947 Pielavedellä Suojalan kentällä Pielaveden alun kilpailuissa näin hypättävän korkeutta sisäjalan tyylillä. Aake Virtanen hyppäsi 154 . Yleisö ihasteli ja ihmetteli.
En hypännyt aikaisemmin korkeutta, en osannut hypätä saksityylillä. En ollenkaan. Ryhdyin opettelemaan sisäjalkaa. Sujui yllättävän hyvin. Semmoista kenttää ei ollut, jossa voin hypätä. Ohra korjattiin ja siihen sänkipellolle tallasin vauhtiradan ja ponnistuspaikaksi upotin laudanpalasen.
Seuraavana syksynä hyppäsin saman verran mitä Virtanen. Enkä käyttänyt seivästä.
Elämäni varrella saamani neuvot olivat kelvottomia. Noudatin, kun uskoin heidän olevan viisaampia.
Kehitykseni hyppääjänä pysähtyi 160:n. Ensimmäinen moka tuli piikkareissa. Siihen asti hyppäsi avojaloin. Vilho Virta oli nokkamies. Painija. Hommasi seuran puolesta piikkarit. SE ei ollut virhe. Mutta. Olivat sitä mieltä, että hyppypiikkareissa pitää olla kantapiikit. kantapiikejä oli kaksi. Minun piikkareihini arvelivat riittävän yksikin. Tilasivat Kuopiosta yhden piikin ja Otto vauhkonen ompeli sen ponnistavan jalan piikkariin. Varsinainen vahingon tuottaja. Pehmeäpohjaiseen pikajuoksupiikkariin piikki, jonka pyöreä kanta vahingoitti kantapäätä???!!! Kipeytyi.
Avojaloin opin vaistomaisesti hyvän tekniikan. Miksi en saanut pitää omaksumaani tyyliä?! Pielavedellä oli kesäkauden urheiluohjaajana ammatiltaan voimistelunopettaja Anttila. Vilho Virta luotti häneen. Totta kai hän on viisaampi minua ja tietää. Käski minut kirkolle Anttilan opetettavaksi oikeaan hyppäämiseen. Mitä siitä seurasi?
Sotki koko homman. Uskoin ja noudatin kiltisti ohjettaan. Hänen mielestään piti hypätä viistosta, kuten muillakin tyyleillä. Neuvoi ottamaan vauhtia " lenkkaamalla ". Juosta kuin laukaten: Joustaa joka askeleella ponnistavalla jalalla notkistaen alaspäin. Täysin paskapuhetta.
Neljään vuoten en edistynyt yhtään. Pääsin aina vain 160. Tavoitteeni oli 180, jonka omalla tyylilläni olisin selvittänyt. Armeija aikanani hyppäsin muutaman kerran.
Niinisalossa leirialueella pojat hyppelivät nurmiketällä. Kuljin siitä ohi. Arvioin riman korkeuden. Suuntasin kohti telineitä. Sillä kertaa vapaana olevia. Kumiteräsaappaat jalassa rompsautin yli ja jatkoin matkaa. Kuulin jonkun sanovan:
--- Tuo hyppää sataseihtemenkymmentä. Ennätykseni oli 165.
Misin leirialueella oli telineet metsikössä. Vauhtimahdollisuus vain suoraan. Muutamia kertoja treenasin. Ei ollut urheilutamineita. Asunani armeijan työpuvun housut. Niissä tamineissa pääsin 165.
Armeijan jälkeen lenkkeilin. Arvelin, jospa juoksen. Palasin suoraviivaiseen vauhdinottoon, kun kokeilin Joroisten kentällä hyppäämistä. Yllätyin. Meni 169. Armeijavuotena en kilpaillut varsinaisesti. Edellisestä kilpailusta oli kaksi vuotta. Menin TUL:n Savon piirin mestaruuskilpailuihin. Sain tuloksen 175. Ilman Anttilan sotkemista se olisi tapahtunut v 1950. Eikä vasta 1954. Työhommat häiritsivät. Myymälässä ylipitkää päivää ja työpaikan vaihtoja. En joutanut harjoittelemaan. Kaiken lisäksi kävi vahinko. Jouduin Joroisten Jyskeen puheenjohtajaksi. Ilman haluja sekä kykyjä.
Jossain välissä sen verran, että olin Joroisissa ja Suonenjoella pitäjänmestari ja pieksämäellä kauppalanmestari. Ennätykseni jäi 180:n.
Miksi olin Joroisten Jyskeen jäsen?
Mustosen kauppaan menin töihin. Seuraavana sunnuntaina oli Joroisissa piirikunnalliset. Aatto Tarvainen myi minulle kamppeitaan. Joukossa musta verryttelypuku. Oli puvussa pieniä reikiä.
Käppäilin kentälle. Tietenkin korkeuspaikalle. Toimitsijana Martti Härkönen, komea nuori mies. Arkana pyysin saada hypätä vaikka kilpailun ulkopuolella, enhän ollut jäsen. Se tosin ei ollut mikään este. Järjestelykysymys.
Mutta olin jälleen " näkymätön ". Toimitsija eväsi. Sanoi kuitenkin, että kilpailujen loputtua voit hyppiä mielin määrin.
Kuin olisin pojankloppi. Olin kuitenkin yli 18 v.
Kilpailut ohi. Panin riman paikoilleen. Hyppäsin kilpailun tapaan rimaa nostaen. Muuan toimihenkilö keräili kentältä välineitä. Huomasi:
--- Sinähän olisit voittanut äskeisen kilpailun.
Niinpä.
En ollut enää " näkymätön " kun myöhemmin JOU:n pomoista Aarne Heimola kosiskeli. En myöntynyt, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen se olisi kannattanut.
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Ajan taju
Ahersin tällä paikalla. Taulun alanurkassa lukemat näytti 12:00. Joko päivä on niin pitkällä? Vuorossa ruokahommat. Lämmitin sapuskan, popsin poskeeni. Tyhjä lautanen kädessäni nousin seisomaan aikomuksena mennä kyökin puolelle tiskaamaan. Silmiin osui kellon taulu. Näytti puolta kahtatoista. Oudoksuin: Näyttikö kompuutterin aika väärin? Se oli yli kahdentoista. Tarkistin toisesta kellosta, muistakin varmuuden vuoksi. Jokainen kelloni oli tunnin jäljessä avaruusajasta.
Onko vaihtunut kesäaikaan? En mistään huomannut siitä mainittavan. En Leenan tilaamasta sanomalehdestä, en radiosta, en televisiosta. Mitä kummaa? Milloin se tapahtui? Kauanko olen seurannut väärään osoittavia viisareita?
Televisio! Kytkin virtaset töllöttimeen. Mikäs ohjelma tähän aikaan tuleekaan. Ykkösellä ja kakkosella vieraskielisiä, joita en tunne. Sama kolmosellakin. Kolmosella teksti-teeveessä näkyi juokseva aika. Se oli tunnin edellä omia kellojani!
Uskottava on! kääntäneet kelloja tietämättäni. Vai minäkö olen " jäljessä "? Mielestäni en viime aikoina höperehtinyt.
Onko vaihtunut kesäaikaan? En mistään huomannut siitä mainittavan. En Leenan tilaamasta sanomalehdestä, en radiosta, en televisiosta. Mitä kummaa? Milloin se tapahtui? Kauanko olen seurannut väärään osoittavia viisareita?
Televisio! Kytkin virtaset töllöttimeen. Mikäs ohjelma tähän aikaan tuleekaan. Ykkösellä ja kakkosella vieraskielisiä, joita en tunne. Sama kolmosellakin. Kolmosella teksti-teeveessä näkyi juokseva aika. Se oli tunnin edellä omia kellojani!
Uskottava on! kääntäneet kelloja tietämättäni. Vai minäkö olen " jäljessä "? Mielestäni en viime aikoina höperehtinyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)