Tyylikoulut

Nuoruudessani ei ollut varaa tyylikkyyteen. Sata kertaa paikatut housut ja piikkopaita. Rippipuku saatiin ostettua.  Vartaloni paisui. Puku jäi pieneksi. Kun se puku oli viimeksi päälläni, se ei näyttänyt kovin hyvältä.  Amerikan paketissa tulleet farkut oli parasta pukinetta. Mahtoivatko olla ensimmäiset farkut Suomessa?  Amerikanpaketteja tuli runsaaasti.  Farkkuni tulivat v 1946. Sellaiset olkaimilla ja niiteillä varustetut, joita näkyy vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa. Niitä käytin urheilukilpailuissa.
Pielaveden pitäjänmestaruuskisoissa palkintojen jakoon mennessä aloin vetämään niitä jalkoihini.  Vilho Virta sanoi:
--- Älä pane niitä! Mene noin, olet paremman näköinen.  Jalassani oli äidin tekemät lyhyet urheiluhousut.  Niiden materiaali oli harmaata vuorikangasta.

Amerikkaan ja vuorikankaaseen liittyvän kaskun muistan joka kerran tuossa yhteydessä.  Suomalaisia vaikuttajia olivat Uuno Takki ja Eero A Vuori.
Pakinoitsija nikkaroi:  --- Kylläpä Suomi tosiaan on köyhä maa, kun ei ollut varaa lähettää Amerikkaan takkia, vaan ainoastaan vuori!

Kauneutta kaipaava katseeni ja alkeellinen tyylitajuni ei ymmärrä nykyistä täydellistä tyylittömyyttä naisten pukeutumisessa.  Televisio on julkinen.  Luulisi eduksi olevan jonkinlainen tyylikkyys. Mutta ei.  Hyvätuloisillakaan naisilla ei näytä olevan varaa kunnon hameeseen tai mekkoon.  Ei riitä rahaa ostaakseen tarvittavaa määrää hamekangasta.

Näytti jotenkin groteskilta ( vai onko oikea sana burleski?). Ehkä voisi käyttää sanaa naiivi?  Järjestöihminen,  miellyttävän oloinen keski-ikäinen nainen istui studiossa.  Siinä määrin ylipainoinen, että "teinihame" ei istu ollenkaan.  Liian lyhyt hame nousee istuessa puoliväliin reittä.  Kehittynyt takapuoli nostaa  istuma-asennossa hameen takaosaa vielä enemmän ja näyttää reittä vielä pitemmälti.  Kuvaaja herkuttelee (tirkistelee) ja antaa yleisön katseen seurata (tirkistellä) kuvaa lähelle parhaita paikkoja.  
Ei näytä yhtään hyvältä!

Tänä aamuna tv:n ulkoilmastudiossa miehellä oli hohtavan valkoinen paita ja farkkujen sininen väri sointuva. Asiallinen vaikutelma.  Naisen pukeutuminen täydellisen tyylitöntä. Siis trendikästä. Rasvarenkaita myötäilevästä jumpperista liian lyhyeen kesämekkoon asti.

Asiahan ei minulle kuulu, mutta minä vain sanon.

Ei minusta tullut "farkkukansaa".  Mieluummin panen "vanhanaikaiset" suorat housut.
Kerran olin "tyylikoulussa".  Konsulentti näytti kuinka nenäliina pannaan takin rintataskuun.  Aikoinaan opettivat asettelemaan sillä tavalla, että valkoista nenäliinaa näkyi taskun yli kaksi milliä leveä viiru.
Konsulentti julisti sen vanhanaikaiseksi.  Näytti.  Otti nenäliinan, tyrkkäsi sen etusormellaan taskuun. Nenäliinasta jäi suurin osa taskun ulkopuolelle.  Mielestäni täyttä humbuugia.  Nykyään näkee taskuista pursuavan kaikenvärisiä rättejä.  Tuovat mieleen entisaikojen jalkarätit armeija-ajoilta.

Minun tyylini on vankkumaton.  Taskunsuusta ei näy yhtään mitään.  Tosin puvun takkia käytän ehkä kerran kymmenessä vuodessa. 

Auton huolto

Korjaamohommani meni enemän ja vähemmän pieleen. Turpiin tuli.  Joku onistumisen hetki kuitenkin ilmaantui.
Ruotsiin muuton aalto tuli Pielavedelle viivellä.  Vilkkaimmillaan 1970 luvulla.  Ruotsista lomille palailevat tarvitsivat autoihinsa huoltoa. Tunsivat Erkin ja tulivat erkin pajalle.  Muutamilla oli jonkin sortin Ford.
Työskentelin pitkään Fordin dealereillä.  Tunsin automerkin useimmat tyypit. Muistin säätöarvot. Ruotsiin muuttaneiden keskuudessa levisi legenda:  "Pielavedellä on parempi Fordin huolto kuin Ruotsissa".

Mar-Sohvi

Mar-Sohvi Työnsi talvella kelkkaansa.  Samanlainen kelkka oli Korpelassakin. Sillä lykittiin vettä, milloin järvestä tai suohaudan tapaisesta.  Kaivon pohja valitti usein kuivuuttaan.  Pienei kelkka rakennettu samalla tapaa, kuin reki.  Taivutetut jalakset, joiden kaplaat nidottiin yhteen halkaistulla pajulla.  Takimmaiset kaplaat tehtiin korkeiksi, että pystyy työntämällä auttamaan jukosta vetäjää.
Mar-Sohvi työnsi kelkkaa, kuten potkukelkkaa. Hän tarvitsi tukea. Käveli lähes kaksinkerroin vaivansa takia. Kesällä kulki kepin kanssa. Useimmiten keppi oli poikittain selän takana, jossa piti sitä molemmin käsin. Hidasta kulkemista.

Mar-Sohvin puheista en muista.  Semmoinen vaikutelma jäänyt, että oli suustaan ronski.  Hänellä oli varttuneita lapsia.  Vapi Sepponen, Reino Sepponen ja tytär, jonka nimeä en muista. Tytär kunnostautui riijustelussa.  Kumppaninsa kanssa kihlautuivat ja purkivat useamman keran.  Pari heistä kehkeytyi ja rakensivat pesäksi pientilan ja elivät kunniallisesti.

Vapi Sepponen oli kai vanhin.  Hänen näin kulkevan Korpelan ohi kuokka olallaan.  Kuokkimaan.  Reino Sepponen tuli rintamalta.  Näin hänet muiden joukossa tupakoimassa. Moitti savuketta pahanmakuiseksi.  Häipyi maisemista.

Reino Sepponen pääsi mediaan.  Kuvallisen lehtiartikkelin mukaan eleli jossain saaressa erakkona.

Mar-Sohvi Sepposen intohimo oli huutokaupat. Kun nyt mietin näitä huutokauppoja, ne olivat eräänlaista viihdettä.  Rinnastan ne lahkolaisten seremonioihin.  Huutokauppoja järjestivät enimmäkseen pikkutilalliset.  Vaihtuvaa väkeä oli.  Ne tyhjensivät huushollinsa.  Tänä päivänä semmoisille huutokaupoille hymähdeltäisi.

Mar-Sohvi oli vakioasiakas.  Huusi joka kerta jotain, mitä ei koskaan tarvinnut.  Se askarrutti minua, mistä Mar-Sohvi sai rahansa?  Huudot tosin ei paljoa kustantaneet, mutta maksaa ne piti.  Mar-Sohvi pääsi areenalle tasavertaisena muiden kanssa keräämään huomiota. Kaikki saivat ihmetellä hänen aktiiviuttaan.

Entä sitten?  Aikaa kului jokunen vuosi.  Mar- sohvi piti huutokaupan.  Kerännyt koko kokoelmansa Kivimäen ulkorakennukseen, jossa huutokauppasi ne.  Kaikki meni.  Sodan jälkeinen tavarapula kauppasi kaiken.  

Saarnaajat

Lahkolais-saarnaajia oli ainakin kahta sorttia: helluntailaiset ja vapaakirkkolaiset.  Jehoviitat tulivat myöhemmin.  Roopetti Huttusesta en tiennyt.  Oliko peräti yksityisyrittäjä?
Hilja Rytkösestäkään ei ole varmuutta. Oletin hänen olleen vapaaseurakuntaa, mutta tarkemmin ajateltuani en ole varma.
Hän tuli pieneen mökkiin Kivimäelle Taavetti Muonan naapuriin.  Lyhyt vähän pyöreähkö nainen kulki kylällä aina sateenvarjon kanssa.  Lievästi invalidi.  Lenkkasi hieman toista jalkaansa. Steenvarjosta kertoi:
---- Kun läksin, oli heliä pouta.  Pian tuli rankkasade ja kastuin likomäräksi.  Silloin päätin, etten lähde koskaan ilman sateenvarjoa.

Luultavasti mökki oli hänen omistuksessaan.  Kylällä huhuttiin hänen varallisuudellaan. Pilkan kohteena oli kissansa.  Sanoivat sen nimeksi Pili.  Sillä tavalla lausuivat.  Tuskin taisi vieraita kieliä, kukapa tietäisi?  Voisi ajatella kissan nimeksi vierasta sanaa Bil. 

Semmoinen tarina levisi:  Hilja huuteli iltapimeällä kissaansa Pili, Pili, Pili!   Läheisellä maantiellä kulki yksi korsto.  Huusi vastaan. "-- Elekee emäntä hättäellä, tiältä tulloo pili!

Ohetiehaaraan tuli uusia asukkaita. Tuli myös Eino Luukkonen. Eino Luukkonen kuuli huhun Hiljan rikkauksista.  Päätti kokeilla onneaan.  Romanssi johti avioliittoon. Hiljasta tuli Luukkonen.  Omilla korvillanikin kuulin puhuttavan Hiljan rahoista.  Semmoinen huhu todella kulki.

Luukkonen joutui pettymään, eikä liitto muodostunut lujaksi. Eino Luukkonen purki pettymystään:  "--- Eihän sillä ollut mitään,  Kaapejaan kun aukoilin, siellä oli vain homehtunutta hiivaa."  

Uskontomenot

Me koltiaiset käytiin usein seuroissa.  Meissä meni "hyvä sana" hukkaan.  Yksikään meistä ei "pelastunut". 
Kuulimme kastajaisista Kumpusen järvessä.  Rantalan rantaan oli tullut väkeä. Uteliasta porukkaa. Uteliaita mekin.  Vauhkoset Reino ja Timo ainakin olivat. Ehkä viisitoista täyttäneitä olimme.  Saatoimme olla vähän nuorempiakin.   Odotimme jotain huvittavaa, huvittavaa ainakin meille.

Koitti hetki.  Kastaja ja kastettava molemmat puettu valkoiseen mekkoon, pitkään kauhtanaan. Rinnakkain hitaasti etenivät matalassa rannassa.  Minä arvelin heitä paleltavan. Joutuivat kahlaamaan pitkän matkan, ennenkuin pääsivät sopivaan syvyyteen. Vesiraja rintaan asti.  Tarkoittivatko sydämen kohdalle.  Hämärä sateentihkuinen päivä. Koleaa, oli jo syyskuu.

Puheet ja laulut olen unohtanut kokonaan.  Tärkeimmät muistan. Kastaja peitti kastettavan suun kädellään, ehkä sieraimetkin.  Taivuti kastettavaa selkäpuoleen päin. Huljautti umpisukkelossa veden alla.  Jostain kuulin että huljautetan kolme kertaa.  Nämä olivat helluntailaisia, enkä muista kuin yhden huljautuksen.  Asioista en mene takuuseen, kerron vain muistin varassa. 

Hiljalleen taapersivat rantaan.  Meitä muka huvitti, kun menivät saunaan yhtäaikaa.  Mielessämme oli opittu säädyllisyys.  Pienestä saunan ikkunasta näkyi.  Kastettava istui juuri ikkunan kohdalla.  Hartiat ja pää näkyivät.  Me tirkistelijät!  Apurit alkoivat riisumaan valkeaa kauhtanaa.  Viime hetkellä vetivät verhon eteen.
Näytös päättyi.
Meillä oli jotain viihdykettä.  Huvit olivat vähissä.  Mahdollisuuksia käytimme.
 

Hartaushetki.

Lämmin kesäpäivä. Auringon suunnan muistan, josta päättelen olleen aamuhetken.  Tässä herää väkisin kysymys: Kuinka ja miksi muistan tuo hetken välähdyksenä ja selvästi? Aikaahan on vierähtänyt enemän kuin seitsemän vuosikymmentä.
Seisoin navetan nurkalla yksin.  Keskustelin: Outko käynnä hartaushetkissä? --- Oun käännä.  En tosin tiennyt asian merkitystä, vain kuullut puhuttavan.

Kuulin puhuttavan Roopetti Huttusesta.  Tulee sinä iltana Tervarantaan saarnaamaan.  Näitä sanoivat maallikkosaarnaajiksi.  Kylillä kiertelivät. Roopetti Huttusesta ei minulla ollut käsitystä, mihin kirkkokuntaan tai lahkoon kuului.  Sinä iltana Tervarannassa en tiennyt kirkoista tahi lahkoista "tuon taivaallista".
Ajankohta oli syksymyöhää ennen lumien tuloa, koska oli pimeää ja tarkenin mennä silloisissa kamppeissani. Korpelasta ei muita lähtenyt.
En ollut vielä koulussa, enkä pysty varmasti sanomaan vuosilukua.  Joka tapauksessa olin vähintään viiden ja enintään kuuden.  Vähintään viiden päättelen ihan käytännön kannalta. Perheen epätyypistä johtuen olin yksinäinen ja harvoin kuulin itsestäni sanaa lapsi.  "Kertun huorpentuja". Kuljeskelin yksinäni lähimetsissä ja kylillä aina Ohemäelle asti.  Enintään kuutta kertoo se etten ollut koulussa. Viittä vuotta puoltaa seikka, että kuusivuotisena kesällä opettelin uimaan Kirkkoharjun rannassa. Tämä saarnahetki oli aikaisemmin.  Kallistun lukuun viisi.

Kuulin jonkun opettajan sanoneen yhdelle tyttäristäni, ettei kukaan muista asioita alle viisivuotiaana tapahtuneita.  Kyseinen kasvattaja on totaalisesti väärässä.  Kyseinen tyttö muistaa tapauksen kaksivuotis syntymäpäivältään.  Siitä jäi näkyvä todiste pienen kuminuken katkenneena pikkusormena.  Sai sen syntymäpäivälahjaksi ja antoi sille nimen: Ossi.  Meni näyttämään lahjaansa ystävälleen naapurin  pystykorvakoiralle.  Koira puraisi siltä pikkusormen.  Tapauksen yksityiskohtia en muista tienneeni ennenkuin hän siitä aikuisena kertoi.  Itse muistan tapauksia, kun äiti kantoi sylissään.

Sovitaan että olin viiden.  Siis syksy v 1937.
Tervarannan tuvassa oli ihmisiä, kun astuin tupaan. Istuin jakkaralle ovensuun ja uunin nurkkaukseen.  Roopetti huttunen seisoi pöydän takana. Vähälukuinen seurakunta. Muutama aikuinen, joita en henkilöinä muista. Seinän vieressä penkillä pojan koltiaisia Minua isompia. Koltiaisilla oli tapana mennä joka paikkaan. Ajankuluksi. Joutilaita. Viitalan Einolla oli sähkölamppu.  Harvinaisuus.  Sytytteli ja sammutteli.  Valaisi välillä seinää pienellä valon pyörylällä.  Pyörylä erottui selvästi. Tupaa valaisi öljylamppu.

Varsinaisesta saarnasta en tietenkään ymmärtänyt mitään, enkä muista kuin yhden lauseen:  "-- kuin tuo poika, joka sähkölamppunsa kanssa vilkuilee, tai tuo repaleinen poika ovensuussa, joka tarkkaavaisena kuuntelee. "  

Seuraavana päivänä istuimme Matilaisen Pekan kanssa Korpelan niityllä. Pekka oli vammainen. Kuoli parikymppisenä.  Oli kuitenkin toimintakykyinen.  Osasi rakentaa linnuille loukkuja. Kulki metsissä ja sai lintuja. Luvatontahan se oli silloinkin, mutta lähipiiri salli hankkia ruokaa suurelle perheelle.  Vähämieliseksi sanoivat.  (sanoivat muuten minuakin joskus sillä merkityksellä)

Pekka sanoi edellisestä illasta.  " Viitalan Einosta suarnas hihihihihihi"  
En virkkanut mitään, ajattelin vain itsekseni.  "Suarnashan se minustakkii".  Jopa vammainen Matilaisen Pekkakin osasi pitää minua arvottomana ja itseään minua parempana. Tosin en tuommoista osannut silloin ajatella.

Kuulin kerrottavan Huttusen keräämästä "kolehdista".  "Ol suanna kolomekymmentäkuus penniä! "

Lämmin kevät

Mieleeni tulee usein keväällä Ohemäen koulun äitienpäivistä palaavat.  Äitien rinnassa oli tuomenkukat.  Pohdiskelin niin aikaista tuomen kukintaa.  Yleensä niillä main tuomet kukkivat myöhemmin. Sain mielessäni tuuman, että herättivätkö kukinnan vesiastiassa, kuten näin koivun oksille tehtävän?
Tänä keväänä näkee havainnollisesti nopeat kukkimiset. Vaikka kevät viipyi, silti tuomet kukkivat aikoja sitten.  Sireenit kukkivat parhaillaan ja nenääni tulvahti pihlajan kukan tuoksu. 

Rupesin muistelemaan, että mikähän vuosi silloisten äitienpäivien aikana oli?  Tartun kiinnekohtaan, ettei Veliä silloin ollut.  Veli syntyi jouluna 1936.  Täytyi olla se vuosi. Olin silloin neljän vuoden. Tilastojen ja muistavien mukaan silloin oli lämpimiä kesiä.  Siis ne kukat äitien rinnoilla  oli poimittu luonnosta.

Nurmijärven Perttulassa lenkkeillessäni aprikoin, että tuleekohan tuosta viljapellosta valmista?  Oli jo heinäkuu ja vehnän oraat kasvaneet muutaman kymmenen senttiä. Kesäkuu oli kolea, kasvu hidasta, melkein olematonta. Kuivuus ei vaivannut. Havainnot sain tehtyä jatkuvasti, päivä päivältä.
Kun vihdoin tuli lämmin jakso, se oli todella lämmin.  Kitulias vilja varttui viikossa tähkälle.  Korjasivat runsaan sadon.