Lämmin kesäpäivä. Auringon suunnan muistan, josta päättelen olleen aamuhetken. Tässä herää väkisin kysymys: Kuinka ja miksi muistan tuo hetken välähdyksenä ja selvästi? Aikaahan on vierähtänyt enemän kuin seitsemän vuosikymmentä.
Seisoin navetan nurkalla yksin. Keskustelin: Outko käynnä hartaushetkissä? --- Oun käännä. En tosin tiennyt asian merkitystä, vain kuullut puhuttavan.
Kuulin puhuttavan Roopetti Huttusesta. Tulee sinä iltana Tervarantaan saarnaamaan. Näitä sanoivat maallikkosaarnaajiksi. Kylillä kiertelivät. Roopetti Huttusesta ei minulla ollut käsitystä, mihin kirkkokuntaan tai lahkoon kuului. Sinä iltana Tervarannassa en tiennyt kirkoista tahi lahkoista "tuon taivaallista".
Ajankohta oli syksymyöhää ennen lumien tuloa, koska oli pimeää ja tarkenin mennä silloisissa kamppeissani. Korpelasta ei muita lähtenyt.
En ollut vielä koulussa, enkä pysty varmasti sanomaan vuosilukua. Joka tapauksessa olin vähintään viiden ja enintään kuuden. Vähintään viiden päättelen ihan käytännön kannalta. Perheen epätyypistä johtuen olin yksinäinen ja harvoin kuulin itsestäni sanaa lapsi. "Kertun huorpentuja". Kuljeskelin yksinäni lähimetsissä ja kylillä aina Ohemäelle asti. Enintään kuutta kertoo se etten ollut koulussa. Viittä vuotta puoltaa seikka, että kuusivuotisena kesällä opettelin uimaan Kirkkoharjun rannassa. Tämä saarnahetki oli aikaisemmin. Kallistun lukuun viisi.
Kuulin jonkun opettajan sanoneen yhdelle tyttäristäni, ettei kukaan muista asioita alle viisivuotiaana tapahtuneita. Kyseinen kasvattaja on totaalisesti väärässä. Kyseinen tyttö muistaa tapauksen kaksivuotis syntymäpäivältään. Siitä jäi näkyvä todiste pienen kuminuken katkenneena pikkusormena. Sai sen syntymäpäivälahjaksi ja antoi sille nimen: Ossi. Meni näyttämään lahjaansa ystävälleen naapurin pystykorvakoiralle. Koira puraisi siltä pikkusormen. Tapauksen yksityiskohtia en muista tienneeni ennenkuin hän siitä aikuisena kertoi. Itse muistan tapauksia, kun äiti kantoi sylissään.
Sovitaan että olin viiden. Siis syksy v 1937.
Tervarannan tuvassa oli ihmisiä, kun astuin tupaan. Istuin jakkaralle ovensuun ja uunin nurkkaukseen. Roopetti huttunen seisoi pöydän takana. Vähälukuinen seurakunta. Muutama aikuinen, joita en henkilöinä muista. Seinän vieressä penkillä pojan koltiaisia Minua isompia. Koltiaisilla oli tapana mennä joka paikkaan. Ajankuluksi. Joutilaita. Viitalan Einolla oli sähkölamppu. Harvinaisuus. Sytytteli ja sammutteli. Valaisi välillä seinää pienellä valon pyörylällä. Pyörylä erottui selvästi. Tupaa valaisi öljylamppu.
Varsinaisesta saarnasta en tietenkään ymmärtänyt mitään, enkä muista kuin yhden lauseen: "-- kuin tuo poika, joka sähkölamppunsa kanssa vilkuilee, tai tuo repaleinen poika ovensuussa, joka tarkkaavaisena kuuntelee. "
Seuraavana päivänä istuimme Matilaisen Pekan kanssa Korpelan niityllä. Pekka oli vammainen. Kuoli parikymppisenä. Oli kuitenkin toimintakykyinen. Osasi rakentaa linnuille loukkuja. Kulki metsissä ja sai lintuja. Luvatontahan se oli silloinkin, mutta lähipiiri salli hankkia ruokaa suurelle perheelle. Vähämieliseksi sanoivat. (sanoivat muuten minuakin joskus sillä merkityksellä)
Pekka sanoi edellisestä illasta. " Viitalan Einosta suarnas hihihihihihi"
En virkkanut mitään, ajattelin vain itsekseni. "Suarnashan se minustakkii". Jopa vammainen Matilaisen Pekkakin osasi pitää minua arvottomana ja itseään minua parempana. Tosin en tuommoista osannut silloin ajatella.
Kuulin kerrottavan Huttusen keräämästä "kolehdista". "Ol suanna kolomekymmentäkuus penniä! "
