Katsoin ikkunastani ulos jättikoivua. Valtaosa lehdistä huokui elinvoima, vihreä väri voimakas. Muutamien oksien väri oli kellastunut. Riippuvat kirkkaankeltaiset oksat toivat mielikuvan joulukuusesta, kuusen koristeista.
Tänään keltainen väritys on runsastunut. Vihreä osa menettää omaa väriään. Vaahterat värittyvät moniin sävyihin. Alimpien oksien lehdet uhmaa rapistumista, esittelevät voimakasta vihreyttä. Ylemmäs katsoessa näkyy muutos vaiheisena. Haalistunut vihreä, muutama keltainen pilkku ja ylimmissä oksissa hehkuu punainen. Kauan ei mene siihen kun keltainen loisto kukoistaa, ennen lehtien irtoamista. Luopumisen aikaa. Minullakin?
Kadun vieren saniaiset vanhan talon nurkalla saaneet omanlaisensa punavärin. Oksien heilahdukset paljastavat oravan puikkelehtimisen. Pensaan oksat kantavat vielä täysin vihreitä lehtiä.
Kesää hehkutetaan. Kesä on kesä, mutta tykkään myös alkusyksystä. Luonto näyttää nyt hyvän kesän jälkeen vielä parhaita puoliaan. Odotan pakkasyötä, joka puraisee lehtiin täydellisen ruskan. Videokamerani odottaa malttamattomana.
Autolla ajo pimeän aikaan, kun lehdet vielä vihertävät, tuo nautinnon. Auton valot pimeyttä vasten valaisevat tienvieren viehättäväksi. Parhaiten pikkuteillä. Kesällä niitetyt tienvarret kasvaneet uutta, joka suotuisten säiden ansiosta kukoistaa elinvoimassaan. Auton valo tehostaa näkymää. Lehtien väritys muuttuu kaiken aikaa.
Kuka sen kaiken huomaa ja pystyy nauttimaan. Ajamiseen pitää keskittyä. Vuosien paino ja paine heikentää havainto- ja reaktiokykyä. Harmmaakaihisetkin silmät ennättää piirtää kuvan havainnosta. Syrjäsilmällä.
