Ingrid Bergmanin elämäkerrasta jäi kipinä. Plarailin vähäistä kirjahyllyäni, josko löytäisin kyseisen kirjan. En löytänyt, lukenut olen. Kirjaston poistoista ostin joitakin, ei löytynyt Bergmania.
Miksiköhän juuri tuo nyt nousee pintaan?
Pitkään mietin mahdollisuutta nähdä Rosellinin elokuva: Rooma avoin kaupunki. Ingrid Bergman kuvaa tuntojaan tullessaan ulos elokuvateatterista nähtyään tuon elokuvan. Elokuva vaikutti järkyttävästi: "Juuri tuollaisen elokuvan pitää olla". Haikailin kirjaa hyllystäni, lainatakseni kirjan sanoja tuntemuksistaan. Ei löytynyt.
Liekö Ingrid Bergman kuullutkaan Rosellinista? Mutta elokuva ajoi hänet Italiaan Rosellinin vaimoksi ja tekemään kanssaan elokuvia. Elokuvan väärti tarina.
Ja elokuva. Se poikkeaa radikaalisti Hollywoodin tuotoksista. Ajattelin itseäni nyt katsellessani elokuvaa televisiosta. Vuosikymmeniä on kulunut, enkä siihen aikaan nähnyt sitä.
Sen elokuvan tekemisen aikaan tietämykseni oli vajavainen. Natsien julmuudet tulivat julki, mutta todelliset tapahtumat jäivät hämäriksi.
Jos olisin katsonut elokuvan sen valmistumisen aikoihin, olisin järkyttynyt. Asioita ja tapahtumia peilataan omaan minäänsä. Päähäni ei olisi mahtunut sellainen julmuus. Niin suurta ihmisen pahuutta en voi kuvitella.
Olen lapsellinen.
Millä tuntemuksella saksalaiset katsoivat sitä elokuvaa? Katsoivatko ollenkaan?
Mustavalko aikana tehtyä elokuvaa katsoin nyt vanhuuden kynnyksellä. Elokuva valmistui nuoruuteni aikaan.
Elämä kokemus muuttaa näkökulmaa.
