On helppo puhua politiikkaa, kun ei vahingoita itseään. Ei tarvitse välittää kenestäkään. Poliitikkojen pitää kaunistella ja hurskastella, ettei vain suututa ammattiliittoja. Ammattiliitot kehuvat työläisen asian ajamisella. Otan esimerkin todellisesta elämästä, ehkä parikin esimerkkiä.
Suurella meuhkaamisella Saatua työehtosopimusta ihmettelin. Miksi työnantajapuoli myöntyi, niinkin helposti? Lakot tietenkin oli uhkaamassa.
Toimittaja kysyi: "Onko sopimus inflatoorinen?" Harri Holkeri vastasi:
"Se on niin inflatoorinen kuin olla voi!"
Asiaa en tietenkään osannut itse ilmaista noin viisaasti, mutta ymmärsin tosiasian: "Ennen kuin kukko laulaa ---" Ennen kuin uusi lumi sulaa, rahan arvon romahdus syö palkankorotukset. Taas liittojen pomot saavat riitelyn aihetta ja uusi entistä äänekkäämpi rumba alkaa. Taas korotetaan ja politrukit korjaavat kunniaa.
Sanovat ettei palkka aiheuta inflaatiota. Eikö? Palkka on myös hinta. Vastakohta palkat ja hinnat ei oikein täsmää.
Kukas hyötyikään inflaatiosta? Ei palkolliset. Ei pienyrittäjät. Valtio hyötyi verotulojen muodossa, kun taulukot eivät pysyneet mukana ja progressio ulottui aina vain pienempiin tuloihin. Eikä Erkki. Itseni kohdalla se toteutui kouraan tuntuvasti, vaikka olin pienituloinen. Runsaat ylityöt auttoivat selviämään, mutta progressio söi osan.
Siinäkin yksi elämän paradoksi. Erkin piti tehdä ylitöitä. Sattui kerran: Olin koko kehollani kaivelemassa konepellin alla. Työkaveri viisasteli: "mitä sinä etsit?" Helppo vastata:
--- Lapsilleni leipää.
Nyt ovat palkat niin korkeita, ettei tarvitse tehdä ylitöitä! Siltä vaikuttaa, kun käyttävät sitä uhkana!
Kukas hyötyikään? Ulkomaan vientiä harjoittavat yritykset!
Palkkalaisten edusihmiset vaikenevat viisaasti. Eivät he niin tyhmiä ole, etteivät ymmärrä kurssivoitoilla keinottelua. Suuret yritykset pystyvät taktikoimaan valuuttojen kotiuttamisella j a painostamalla hallitusta devalvointiin. Siihen aikaan ei sitä ymmärtänyt Erkki, eikä suurin osa työläisistä. Kansakoulussa ei noita opetettu.
Kun ei ole inflaatiota, keinottelulla on rajoituksia.
Otetaan esimerkiksi sairaalan väki, joka vastustaa hallitusta vastustamisen vuoksi. Eivät he sympatiseeraa pikku yrityksiä. Terveydenhoitoa harjoittavia on enemmistö isompia kuin 20 henkilön.
Eivät pienet yrittäjät odota kieli pitkällä pääsyä antamaan suurelle joukolle potkuja.
Ehkä hallitus olisi voinut asettaa rajaksi 10 henkilöä. 20 henkilön yritys kestää paremmin yhden "lintsarin".
Edelliseen lauseeseen sijoitin sanan "lintsari" tahallani. Tuo sana koetaan "pyhäinhäväistyksenä".
Sanovat: "Ei ole huonoja työntekijöitä, vaan kykenemättömiä esimiehiä!" Jos mennään pykälä eteenpäin: "Ei ole huonoja esimiehiä, vaan --". Vaan ketä?
Kyllä minä pappenheimiläiseni tunnen. Olenhan yksi heistä. Jokaisessa ryhmässä on parempia ja huonompia. Osa tahallisesti tai kyvyttömiä.
Käsitystä hämärtää työläisen käteen jäävän osuuden pienuus palkanmaksajan kustannukseen nähden.
Palkan ja kustannuksen erolla pidetään yhteiskunnan pyörät liikkeellä ja annetaan suhteettoman suuri kunnia poliitikoille.
Kalevi Sorsan johdolla demarit halveksivat pienyrityksiä. Merkityksettöminä. Kalevi Sorsa antoi ymmärtää julkisesti teeveen ruudussa. Kommunistit vihasivat pienyrityksiä, vaikka vihan kätkivätkin taktisesti. Leninistä alkaen katsoivat pienyritysten hankaloittavan sosialisointia.
Tässä tuli taas tajunnan virtaa. Enemmänkin olisi tulollaan, mutta jätän tällä kertaa tähän. En kuitenkaan lupaa olla palaamatta "astialle".
