Perjantaina uimahallilla olin kohtuullisessa kunnossa. Altaan mitta kerrallaan pulikoin kolmesataa metriä. Lauantaina oli vaikea kävellä. Maanantaina aioin hallille, en tuntenut jaksavani, en mennyt. Tänään tiistaina tuntui helpommalta. Toimin varoen. Uin kaksi kertaa altaan mitan edestakaisin.
Lepopulssi on tavallista huomattavasti nopeampi. Eikä tunnu rauhoittuvan. Ei tunnu pahalta, enkä enimmäkseen huomaa ollenkaan. Tarkkailen.
Leikkauksesta on kaksikymmentäneljä vuotta. Olin 66 v. Pian sairaalasta päästyäni hyökkäsi portaissa jehovalainen pariskunta. - Kun tulee ikää ja sairauksiakin, pitää ruveta ajattelemaan - Kerkesin ottaa pumaskat käteeni. Olin riittävän epäystävällinen, että pystyin torjumaan muutamassa sekunnissa käännyttämisen yrityksen. Saivat lähteä siinä samassa portaiden puolivälissä.
Muuan porukka aprikoitsi; - Millä voisi korvata sanan; ikääntynyt??!! Voi pyhä sylvi! Kuolema sanaa vältetään. Miksi? Ei kuolema välitä, se tulee aikanaan, lausuttiin sitä tahi ei, ääneen tai kuiskimalla tai kiertoilmaisulla.
On muutamia asioita. En ole väkivaltainen, enkä itsetuhoinen. En tunne kovin kuoleman pelkoa, enkä palavaa elämänhalua. Olen levollinen uskoessani elämän päättyvän viimeiseen henkäykseeni. En joudu taivaaseen, enkä pääse helvettiin.
Kysyn vain, miksi pitää elää vanhaksi?
e
