Sekavan elinkaareni jossain mutkassa touhusin Villen huoltoasemalla. Muistutti ulkoisesti televisiosta tutua Vilenin puljua. Tein sen minkä pystyin, ehkä vähän enemmänkin? En minä siitä tässä muistele, muistelen vahtikoiraa. Nyt en saa kaivettua lokeroistani rodun nimeä. Susikoira, saksan paimenkoira tai jotain. Yöllä koira vahti sisätiloissa. Vahti tehokkaasti. Minua häiritsi koiran surkea olo takaseinustalla. Muutaman neliömetrin aitaus, mikä tallautui rapakoksi, ei yhtään nurmen laihoa.
Aurinkoisena päivänä istahdin kuivan ojan penkalle, jalat asetin ojaan, Erinomainen paikka ruoka ja kahvitauolle. Koiran häkki selkäni takana. Koira ei vikissyt, eikä uikuttanut. Jostain kumman syystä aistin. Katsoin taakseni. Koiran kuono rautalankaverkon takana. Katsoi minuun. Ymmärsin. Eväinäni nautin kyljyksiä. Koira katsoi. Sai minulta kyljysten luut. Mehevät luut.
Seuraavana päivänä ei ollut kyljyksiä. Huomasin koiran kaipaavan. Annoin palan ruisleipää. Söi sen halulla. Hyväksyi ystävällisen eleeni.
Entä luontokappale? Villieläin? Niin kuin keväinen huhtikuun sää parhaimmillaan. Istuin pilkkiavannon vierellä. Nostelin pikkusinttejä jäälle. Lähistölle istahti lokki. Mikä lie, semmoista en aiemmin läheltä nähnyt. Ihailin mustan ja valkean kontrastia. Kohta heräsi uteliaisuus: miksi? Miksi se aivan kuin kyttää?
Katsoi minuun päin. Haluaako kalan? Heitin sintin lokkia kohti. Nousi siivilleen, mutta palasi taas entiseen paikkaan. Kokeilin, heitin jonkin verran ylemmäksi. Lintu nousi siivilleen ja nappasi kalan lennosta. Sen jälkeen aina kun hapuilin sinttiä jäältä, lintu nousi siivilleen ja nappasi kalan ilmasta. Syöttelin lintua, niin että uskoin pääsevän paremmille apajille.
Piti katsoa kirjasta: selkälokki. Nilakassa oli kuusikymmentä senttiä jäätä.