Aikomukseni lähteä kävelylle kevyen kepin kanssa. Tulin jo aseman hissin eteen. Hissin ulko-ovessa ilmoitus: "Huollamme hissiänne." Tajusin olevani avuton, ei minulla ollut keppiä, vaan rullakko, olin erehtynyt. Katsoin jyrkkää portaikkoa, rullakon kanssa en pysty. Avuksi tarjoutui junaa odottava aikuinen mies. Vei apuvälineeni alatasanteelle. Tarjosi vielä kättään avuksi. En tarttunut, sillä olin opetellut tavan liikkua portaissa, se tapahtuu opitulla tavalla omin päin.
Eikä tämä ollut ainutkertainen. Suunnitelmani oli aikaisemmin kiertää lenkki rautatien ali ja hissin kautta kotiin päin. Yläpuolen hissi oli jumissa. Kepillä varustautuneena ei ollut ongelmaa portaissa, tai oikeastaan oli, tarvitsen tukea käsin. Metalliputki oli kylmä, putkella liukuvaa kättä paleli. Miksi siinä ei ollut käsinettä? Alatasanteella riisuin sen oven avaamista varten, sijoitin lämpimän käsineen oikeaan kainalooni. Hissillä ylös, alas ei päässyt. Kylmä rauta masensi paljasta kättä. Käsine, missä lie?
Tarina juontuu vuosien takaa. Kuljin oikeasti junalla. Asiaakin oikeasti Kuopioon. Vaunussa istahdin ainoalle vapaalle paikalle. Vieressäni matkusti suunnilleen ikäiseni naishenkilö. Näytti käsineitään. -Eilen ostin, nämä oli sen kauppiaan viimeiset. Ovat hirven nahkaa ja lammasvuorit, nämä ovat hyvät. Kuuntelin matalalla profiililla. Puolihuolimattomasti liikautin käsineen verhoamaa kättäni. Vieruskaveri hoksasi: - Nehän on samanlaiset! Niin olivat, mutta ei enää. Kainalo on huono paikka käsineille kävelyn aikana.
Olivat hyvät käsineet, pidin monia vuosia, lienevätkö olleet armorikkaita? Tokkopa. Mistä sellaiset sainkaan? Itse en ostanut. Nuuka. Pitkän elämän taipaleeseen mahtuu runsaasti merkkipaaluja. Jonkin paalun kohdalla joku perheeni naisista ilmeisesti lahjonut.
Harmi. Joku voi viisastella, että onneksi jäi yksi käsine. Yksi käsine ei tee "kesää".
