Köpöttelin Pihlajakatua, suuntana Päivölänranta. Rautalammin tien kaksi kaistaa yhtyvät, siinä on kapein kohta. Kummassakaan suunnassa en havainnut yhtään autoa. Arvelin kömpelyydestäni huolimatta kerkeäväni ylittää. Matelin rantaan päin luiskan alas. Siihen ilmestyi nuorehko mies. Sanoi jotakin, en tajunnut. Jatkoi: - Oletko kykenevä pitämään itsestäsi huolta? Minua häkellytti poikkeava lause. Eihän savolaiset noin haasta! En muista, mitä sopersin. Sanoi: - Menit tuosta, missä ei ole suojatie. Sain sanotuksi: - siinä oli kapein kohta, helpompi mennä. Mies ei ollut Savon heimoa, karvan verran minua tummempi. Ääntämys oli lähellä Suomen kirjakieltä. Saattoi olla kiitettävää huolehtimista, mutta miksi tuli jäljestäni? Periluonteeltani en ole pahimpia rasisteja. Saattaa joku jossain tilanteessa luulla.
Kiersin lenkin. Lepäsin välillä, istahdin penkille. Aprikoin itsekseni. Vaivalloinen matkaamiseni herättää liikaa huomiota, täytynee välttää silmätikkuna olemista. Pitää suunnata toisaalle. Hautausmaan ympäristö lienee parempi ymmärtää ja hyväksyä kohdallani. Siellä suunnittelen laahustamiseni välillä lepäillä, on monta penkkiä istahtaa.
