En muista, oliko se pakinoitsija Aapeli joka totesi: "Sellaista se on, kun otetaan akkoja mukaan; tekevät paremman työn kuin miehet!"
Silloin elettiin vuotta 1952, kun Suomen naiset hiihtivät kolmoisvoiton Oslon talviolympialaisissa.
Lontoossa Tuuli Petäjä!
Suomessa käytiin kovaa debattia A- ja B-rajoista, jotka oikeuttivat olympialaisiin. Pääsy oli ainoa tavoite useimmille. Ärsyttää ainainen tyhmä jankuttaminen. Kehuvat etukäteen. Jos eivät kehu, niin esittävät toiveita katteettomalla optimismilla.
Liian paljon turhaa porukkaa. Ei menestymisen mahdollisuuksia. Muutama nuori voi hyötyä opintomatkasta. Heli Koivula osallistui ensimmäisiin arvokisoihinsa ja hänen ennätyksensä oli heikompi kuin karsintaraja. Liikuttiin kolmiloikassa jossain 13,70 tietämillä. Heli karsiutui. Reissu ei silti mennyt hukkaan; Heli kunnostautui myöhemmin. Loikki yli 14,50:nen ja sai hopeaa tiukan kamppailun jälkeen. Lasse Virenillekin ensimmäinen koitos oli opintomatka.
Utriaisen keihäsmatka oli turha. Katsoin muutamia huippujen karsintaheittoja. Minulle tuli sääli tyttöä, kun mietin hänen toivotonta asemaansa toistakymmentä metriä parhaille tuomittuna häviämään.
Oman ennätyksensä heittämällä olisi pessyt kasvonsa. Seiväshyppääjän limbo oli häpeäksi. Hänellä oli kuitenkin muka kelvollinen saavutettu tulos. Tosiasia on että arvokisoissa kilpailu alkaa vasta 570 korkeudessa.
Keihäsmiesten kohdalla olen ollut pessimistinen. Riemuitaan kolmen miehen pääsystä Finaaliin. Se on hyvä saavutus, mutta heittäjät eivät vakuuttaneet. Kolmen miehen yhdeksästä heitosta vain kolme ylsi kohtuullisiin metreihin. Vain yksi yli karsintarajaksi asetetun.
Finaalissa on lupa pärjätä. Menestys piilee omissa käsissään. Näillä näkymin mahdollisus on vain pronssiin, jos ei taso nouse huimasti. Muun maailman miehiä on vain yhdeksän, eikä niistä tarvitse monta ohittaa, kun tulee himoittuja pistesijoja. Toivottavasti ei yksikään suomalainen jää sijalle 12!
Sehän on vain urheilua!
