En kärsi vakavasta unettomuudesta, mutta joskus valvottaa. Melko nuorena heräsin joskus aamuyöllä, enkä saanut uudelleen unta. Se ilmiö seurasi koko ajan. Se ei liittynyt mihinkään, ei kuutamoon eikä muuhunkaan. Kovin tiuhaan sitä ei tapahtunut, mutta väistämättä epämääräisen ajan kuluttua tuli semmoinen yö. En siitä kärsinyt muuta kuin seuraavan päivän tokkuraisuuden. Unta tarvitsin paljon. Säännöllisesti nukuin yhdeksän tuntia.
Viime yönä heräsin kolmelta. Pyöriskelin puoli tuntia. Kyllästyin lojumiseen ja nousin puuron keittoon. Joskus vastaavassa tilantessa puuron syönnin jälkeen pääsin uneen. Tänä aamuna ei onnistunut. Kahvittelin ja askaroin akun kellarista veneeseen.
Edellisen yön nukuin hyvin. Kusiherätyksen jälkeen pääsin nopeasti tajuttomaksi. Sitä edellinen yö valvotti. Nykyään siihen vaikuttaa liikunta tai sen puute. Tänään menen uimaan. Päivällä mahdollisesti vesille. Juoksu ei aina suju. Silloin teen pitkähkön kävelylenkin. Joskus lukeminen unettaa. Nykyään lukeminen jää vähälle. Istun paljon koneella videon ja kirjoituksien parissa. Pitänee ohjelmoida päivän aika tehokkaammin.
Onneksi pystyn liikkumaan, mutta maratonia en juokse. Rasitusta pitää säännöstellä pakosta, liika väsymys haittaa sydämen toimintaa.
Olen tuonut esille mielipiteeni, että tärkeintä toiminnalle ovat pää ja jalat. Niiden toivon pysyvän toimintakuntoisina mahdollisimman pitkään. Sata vuottta eläväksi en itseäni osaa toivoa. Eiköhän sepelvaltimotauti siitä huolehdi?
Unettomille suosittelen liikuntaa. Sellaisille jotka suinkin kykenevät. Itselleni pelottavinta on kuvitella liikuntakyvyttömäksi. Sellainen monien osa ei naurata. Pystynkö sopeutumaan? Tuskin!
Mitä sitten? Itsetuhoa en osaa kuvitella. Kuolema ei pelota tässä vaiheessa, se tulee vääjäämättömäksi. Mutta pelkäänkö silloin, kun se kolkuttaa? Moni uhoaa tulevia tekemisiään, mutta mistään ei voi varmuudella sanoa mitään.
