Viisastelua

Putkimiehet tietävät.
Kuuvven tuuman paska ei mahu viijjen tuuman putkeen.
Poliitikot sitä kuitenkin änkeevät koko ajan.  Niinpä se sitten pursuaakin.

En ymmärrä. Tarvitseeko ymmärtää?
Tuntuu nurinkuriselta, kun tuhlausta pidetään hyveenä. Tuhlausko säästämistä? Säästäminenkö tuhlausta?  Semmoista väittävät "viisaat" ja media.
Tuhlatkaa! Tuhlatkaa! Sillä tavalla kasvaa kansantulo!

Erkillä tuhlaus merkitsee kassan kutistumista.
Poliitikot ja tilastonikkarit tekevät punaisesta sinistä.

Luontohavainnot

Ominaisuudeltani olen luontoihminen. En ole lukenut, enkä opiskellut aihetta. Vastaani tulevia olen rekisteröinyt aivoihini. Tarkkaillut.
Ensimmäinen muistamani on Korpelan riihen lattialla avoimesta ovesta tulevan auringon  valossa sisilisko. Se lepäili rauhassa auringon lämmössä. Lähestyin sitä nelinkontin ja yritin ottaa käteeni. Säikähdin. Siltä irtosi häntä. Otus livisti piiloon. Häntä jäi kiemurtelemaan lattialle. Pelkäsin sitä, en yrittänyt ottaa.

Pienen Ohejärven rannalla katselin lentäjiä. Sudenkorentoja; tiesin. Eteeni aivan lähelle ilmestyi sininen sudenkorento. Ihme lentäjä. Siivet kimaltelivat auringonvalossa. Se pysähtyi paikalleen ilmassa. Hiljainen tuuli työnsi sitä taaksepäin. Se pyristeli saman verran eteenpäin. Jäi taas räpyttelemään paikalleen.  Mielestäni kaunis, vaikka silloiseen sanavarastooni tuskin sisältyi sitä sanaa. 

Katselin lintua nuoren koivun kyljessä.  Hypähteli ylemmäs. Koputteli nokallaan runkoa. Tulin tupaan. Isoäiti Akaatta seisoi hellan vieressä valoisassa tuvassa. Sanoin hänelle:
--- Metässä ol korree lintu, sillä ol punanen piälaki.
--- Se on palokärki.
Tässä ilmenee selvästi, millaisessa ympäristössä kasvoin. Sen virheelisempää tietoa ei voi saada. Sanoin: --- Korree lintu! Palokärki on musta. Päälaki on punainen, mutta ei musta ole "korree".

Se lintu askarrutti mieltäni vuosikymmeniä. Muistan sen vieläkin "videolla" päässäni.  Käpytikkoja näkyi, mutta ne ovat erilaisia. Jossain kirjan mustavalkoisessa kuvassa oli lintuja. Yksi nimettiin kirjotikaksi. Kai näkemäni oli sellainen?
Uteliaisuuteni heräsi, kun kuulin mainittavan valkoselkätikasta. Sellainenko?  Kuvia näin, mutta en ollut varma.  Taisin olla jo kuusissakymmenissä, kun näin laadukkaassa väritelevisiossa kuvan. Silloin varmistuin. Uroksen päälaki on punainen.

Askartelua

Säätieteilijät enteilevät lumimyräkkää. Siltä varalta, että pyhänseutuun autoilisin, tuumailin josko näpräisin ajopeliini talvipyörät.  Lupaavat lunta senttitolkulla. Saattaapi tulla paljonkin, mutta ennen joulua sulavat pois ja kesäkeli vallitsee jonkun viikon.

Jaksankohan?
Ensiksi kanniskelin talvirenkaat ulos. Ajoin Toyotan sopivaan paikkaan. Varasin tunkin ja tippakannun. Valmistelut tehty.  Sopiva ajankohta levätä hetki. Kävin syömässä. Vaihtoin renkaita. Sain valmiiksi kolme. Tuntui väsyttävän. Kävin kahvilla. Neljäs rengas paikalleen. Arvelin syyksi alumiinivanteet. Alaspäin kantaessa eivät tuntuneet kovin raskailta.
Arvelin vieväni kesäkiekot alakertaan ainakin väliaikaisesti. Kokeilin yhtä syliini. Eihän se mahdottoman painavalta tuntunut. Jaksoin viedä lepäämättä vintille neljänteen kerrokseen. Kolmannen vietyäni tuntui raskaalta, hikosin.
Mitäpä tuosta. Menin kämppääni, istahdin, join lasin piimää. Jaksoin taas. Korjasin kamppeet paikoilleen. Kävin tarkistamassa paineet.

Molemmat sarjat oli merkitty; oikea, vasen jne. Enhän sitä noudattanut. Tutkin pinnan laatua. 
Hetikohta alkumatkoilla havaitsin perän luisuvan herkästi irtosoran päällä. Tarttee olla varovainen. Valikoin vähemmän kuluneet takapyöriin. Liukumista torjuakseni. Tutkin kesärenkaita. Etupyöriksi merkityt olivat enemmän kuluneet. Siispä keväällä laitan eteen ne, joissa on paksumpi kerros kulutuspintaa. Talveksi ja kesäksi eri taktiikat.

Juuri kun ajoin kaupan eteen, alkoi rätkimään räntää. Olin ajoissa varautumassa rönttäkeliin.
Tulin kaupasta. Käynnistin auton.  Pyyhkijät pyyhki, mutta en nähnyt mitään?! Entäs nyt? Tutkailin mittareiden asteikkoja. Kas kummaa, lämmityslaite oli semmoisessa asennossa, jossa lämmitti vain ihmistä, ei tuulilasia. Piti vartoa hetki.

Merkittävä seikka. Pyörän mutterit tarpeettoman tiukalla. Ei puhettakaan, että voimillani saisin ne auki. Nelikymmensenttinen hylsyn voimavarsi kyllä kestää. Hyppäsin päälle ja hytkyttelin. Nippa nappa painoni riitti. Muutamat olivat naukuma-asteella, rääkyivät pahasti, alumiinivanteet eivät semmoista kestä. Keväällä ei tule hankaluuksia. Ruikautin muutamia tippoja pulttien kierteisiin ja muttereihin samoin.  Rengasasentajilla on kiire urakoissa, eivät jouda voitelemaan. Vai? Vuosikymmenien aikana tuli vastaan rikkoutuneita kierteitä ja katkenneita pultteja. Niiden korjaaminen ei ollut joka kerralla helppoa. Muutama tippa öljyä auttaa. Autossani ei rengastyöt sen takia vaikeudu, ettei olisi voitelua.

Ei ole momenttiavainta, enkä liioin muista tiukkuusastetta. Kiristän mutterit varovalla kädellä. Tarkistan tarpeeksi usein. Alumiinivanteet tarvitsevat erityiskohtelun.

Onnistumisen elämyksiä

Viisikymmentä vuotta vievelöintiä ja vasta nyt sain ensimmäisen arvokalan. Sellaista informaatiota sain joskus, että tapahtuu lokakuun alkupäivinä. Taimenet nousevat mataliin vesiin ruokailemaan veden jäähdyttyä.
Eilen viivästyi vesille lähtö, kun moottori ei suostunut. Moottorista puuttuu virran hallinta, katkaisija vioittunut. Joku neuvoi sammuttamaan ryypyllä. Semmoista tapaa epäilin. Kuitenkin aloin sitä käyttämään.  Järvellä lämpimänä seisauttanutta käynnistäessä ei ongelmia.  Edellisellä kerralla pysäytin rannassa.  Seisoi useita viikkoja.
Eihän se lähtenyt.  Varmistuin bensan saannista. Piti palata sisälle lämmittämään töhkääntyneet tulpat. Lämmitin sapuskan. Ateria viivästytti. Pääsin vesille kahdetoista paikkeilla. En saanut käsiini tiettyä vaappua. Kiinnitin sellaisen, jolla en kahtena kesänä saanut mitään.  Sitä suositteli kauppias. Mielestäni se on turhan värikäs.
Isommalla veneellä uistelevalla näkyi olevan plaanarit molemmin puolin. Muita uistelijoita en nähnyt.
Paikalla syväys loppuu jyrkästi ja sitten lajahkoa matalikkoa. Läksin siitä vetämään.  Mutkittelin kymmenen ja neljän metrin välillä.  Siinä on kuusi-seitsemän metriä, jossa tuntui voimakas otti.  Ikämiehen kömpelöt kädet toimivat verkkaisesti.  Kun sain laitteeni hallintaan, huomasin siiman suuntautuvan suorana sivulla ohi veneen keulan.
Vastusti kovin.  Siimaa oli runsaasti ja kesti ikuisuuden ennenkuin sain saaliin lähettyville.  Iso kalako?  Pyrstö näytti leveältä. Mikähän se on? Ei näytä hauelta. Ehkä kuha? Ei ole kuha!  Nyt on maailman kumma, jos erkki saa lohikalan!! Vaikea saada haaviin, ei mene nokka edellä, vaikka miten yritän!  Sähläämisestäni huolimatta sain kalan veneeseen.  Kolmikoukun kaksi haaraa lujasti kiinni kyljessä, enkä tiedä, oliko ollenkaan kiinni leuasta. Veneeseen saatua oli vain kyljessä koukkuja.
Optimistisena arvelin: puolitoista kiloa. Tarkemmin katsottuani totesin sen vain kiloiseksi.  Kotona halpa kalavaaka näytti: 1,14 kg .  Pieni: 46 sm.  Mikä lie taimenen alamitta? Lohen muistan:  50 senttiä:
Sitä ihmettelin, että se niin nopeasti ui eteenpäin veneen edelle. Selittyi sillä, että ui koukut kyljessään. Elävä plaanari?! Edellinen kalani, parikiloinen hauki tuli vielä hankalammin, luulin jättiläiseksi.  Sillä oli koukku puolivälissä yläleukaa ja kiduksien takaosassa. Jouduin vetämään sitä vastahankaan. Viiteen vuosikymmeneen ei tämmöisiä otteja ollut ja nyt kaksi peräkkäin.

Luotain näytti veden lämmöksi 9 %.  Uskomattoman kaunista päivää juhlisti ensimmäinen arvokalani.  Vasta kahdeksankymppisenä!!?  Ikäihmisten viikolla.

Silloin helotti aurinko kevätpäivänä. Pekka Rytkönen ei tykännyt.  Tuppauduin siitä huolimatta veneeseen.  Pekka työnteli melalla venettä Ohejärvien välisessä pienessä kanvassa. Veneen kokasta seurasin pakenevia pikkukaloja. Enimmäkseen pieniä särkiä.  Joukossa yksi erilainen.  Hihkaisin: ---Mikä kala tuo on?  Takaani Pekka kysyi: --- Minkä näköinen se on?
---- Kirjava.
---- Se on hauki.
Jäin hiljaiseksi. Tiesin ettei se ollut hauki. Mutta en tuntenut.  Sanoin: --- Kirjava.  En osannut sanoa siinä olevan pyöreitä pilkkuja. Kun näin ensimmäisen kerran  taimenen pilkut, selvisi se Ohejärven ihmetykseni. Nyt sain pyöreäpilkkuisen kalan.

Kun myöhemmin tiesin kanavassa näkemäni kalan taimenen poikaseksi, ihmettelin sen matkaa Nilakasta Ohejärviin. Näin sen kuusivuotisilla tarkoilla silmillä ja se palautuu aivohini videon tavalla. Uimassa särkien joukossa kohti isompaa Ohejärveä. En tietenkään kokoa pysty arvioimaan. Vain mielessäni sen suhteen pieniin särkiin verrattuna.  Korkeintaan parisataa grammaa.  Pitkä uinti. Kymmeniä kilometrejä.  Pieniä jokia, Pirttijärvi, Vehmaslammet. Kaivettu Ohekanava helppo väli.

Pari seikkaa unohtui. Oli syönyt muikkuja. Osa mennyt muusiksi, yksi juuri syöty, toistakymmentä senttiä pitkä.
Taimen päässsyt karkaamaan verkosta. Ihmettelin kun verkon jättämä rengasmainen jälki ei ollut paksuimmalla kohdalla.  Jarruttiko siinä evät? Selkäevä hiukan vioittunut.            

Mahdollisuuksia

Jonkin sorttista ymmärtämättömyytä osoittaa, kun minulle jotkut suosittelivat myyjän ammattia. Siksi kai kun tiesivät hyvän päässälaskutaitoni. Olihan se hyödyllinen ominaisuus, mutta pelkästään sillä ei pitkälle pötkitä. Luonteen piirteet ratkaisevat. Joitakin potkii onni.

Outokumpulainen kauppias Metsälä haki Savon Sanomien ilmoituksella palvelukseensa nuorukaista.  Muiden kriteerien lisäksi vaati kahden luotettavan henkilön todistusta, että on syntynyt työteliäistä vanhemmista. Erkki ei ole.    

Mustoselle hakemiseen vaikutti  Mustosen aika Osuusliike Savon myymälänhoitajana. Olli Leinonen kävi pikaisesti Mustosen leipomossa.  Heiveröisen pojan fysiikka ei riittänyt jauhosäkkien nosteluun.

Surkeaa käsialaani en ilennyt esittää. Laadin jonkinlaisen hakemuksen.  Kirjoitutin sen "puhtaaksi" äidilläni hänen paremmalla käsialallaan.
Satuin olemaan Rantalan kaupassa. Kuulin rouva Anja Ritvasen puhuvan puhelimessa. Ymmärsin keskustelun koskevan minua.  Anja Ritvanen antoi minusta positiivista tietoa aina urheiluharrastusta myöten.

Mustosella oli mennyt vuosi, kun laittoi minut ja Aaatto Tarvaisen käymään iltakurssina Varkaudessa oppimassa lihan käsittelyä. Mentiin linja-auton vuorolla ja iltaisin palattiin "juoppojunalla". Se oli myöhäinen linja-autovuoro Varkaudesta Joroisiin. Täytti myös "nimensä" mukaista tehtävää.
Kauppiaat seurasivat joka ilta kurssin edistymistä.
Eino Ikosella oli useampia myymälöitä. Soininen, persoonallinen entinen makkaratehtailija, perusti pienen putiikin.   Kolmas muistamani oli kauppias Metsälä, hänellä oli sivumyymälä Varkaudessa.

Mainitsin Mustoselle Metsälän ilmoituksesta Savon Sanomissa.  Mustonen sanoi tosiasian, että syrjäkylältä on vaikea päästä minnekään.

Entäs sitten?  Toisen asian yhteydessä Mustonen sattui sanomaan, että Metsälä oli kiinnittänyt huomiota.  Pyytänyt Mustoselta minua itselleen.  !!!???
Minua, joka en ollut työteliäistä vanhemmista, vaan Korpelan Kertun huor-pentu.

Ei arvostukseni alkuun Mustosella ollut häävi. Vähitellen se kehittyi ulkoa päin, kuten Metsälältä.
Opin lihan paloittelun sen ajan mukaisena jokaista viiltoa myöten.

Toreilta ja turuilta.

Tänään katsoin toisen kerran ohjelmaa suurkaupunkien ruokatoreilta. Kiinnostaa hyvin tehdyt ohjelmat. Yhtymäkohtaa löytyy nuoruudestani.  Kahdeksan vuoden aikana ahkeroin pienissä ruokakaupoissa. Lihaa myytiin.  Väärällä alalla olin.  Paitsi että teurastus ja lihan käsittely sujui mainiosti. Luulen olleeni lihamiesten parhaimmistoa.  Mutta luonteeni takia en sovellu kauppiaaksi enkä yrittäjäksi.  Siitä huolimatta, vaikka tämmöinenkin lause löytyy työtodistuksesta: "Herra Jauhiainen omaa miellyttävän asiakaspalvelutaidon."  Menivätkö nuo vuodet hukkaan?

Istahdin tähän viskomaan "kärpäsen paskoja" valkoiselle pohjalle syystä, kun näyttivät eläintuotteiden käsittelyä aina kasvatuksesta lautaselle asti. Alan veteraani kertoi:  "En ollut nähnyt aikaisemmin lehmää. Mies tuli veitsi kädessään, halkaisi pötsin. Se oli täynnä ruohomössöä. Oli kylmä päivä. Mies sanoi: --- pane kätesi tuonne, siellä ne lämpiävät!"
Tiedän, muistan semmoisen kuuden vuosikymmenen takaa.

Tapahtui Joroisissa.  En muista, millä pelillä matkustin muutamat kilometrit Kerisalonsaaren tienhaaraan.  Siitä jatkoin suksilla. Kylmä, viimainen helmikuun aamu. Päivä juuri valjennut.  Hetken hiihdeltyäni tavoitin miehet lapioimassa lunta. Tekivät tietä Osuusteurastamon autolle.  Ostomies Mauri Liesvuori arvasi asiani; kysyi: Minnekäs sinä mänet?
 --- Hoviniemeen.
 --- Hittolaenen! Sinnehän myökii!

Hiljakseen hiihtelin perille.  Iso talo. Hoviniemen kartanoksi sanoivat. Ulko-ovesta astuin pitkälle verannalle. Juuri nousseen auringon häikäisemät silmäni sumenivat hämärässä. Verannan jäätyneet ikkunat rajoittivat valonsäteiden pääsyä. 
Pakko seisahtua hetkeksi. Katseellani etsin keittiön ovea. Silmäkulmassani näin liikettä. Katsoin, säikähdin. Lattialta kohosi hitaasti suuri otus. Näytti kasvavan valtavaksi. Tuli kohti. Silmäni tottuivat näkemään hämärässä. Bernhardilainen katsoi uteliaana.  Havaitsin ystävälliset silmät. En enää pelännyt.

Karjanhoitaja näytti hiehon, jonka sain ottaa.  Suuren ladon seinät oli pystytetty pintalaudoista. Reunojen muodot jättivät rakovälit, joista viima pääsi sisälle. Pakkasta - 18 %. Tainnutin hiehon pitkäpiippuisella käsiaseella. Pistäessä roiskahti verta käsille. Veri otettiin aina talteen. Siinä hommassa kului aikaa. Veri jäätyi käsieni iholle.  Viillettyäni nahkan auki oli ensimmäisenä mielessä lämmön saaminen käsille. Hiehon ruhossa riitti lämmintä.    
Ruho roikkui valmiina tuotavaksi kauppaan. Tulin sisältä. Laittelin suksia alleni, valmiina lähtöön. Mauri talutti tyytyväisenä sarvipäätä lehmää:
 --- Suatiinhan myö molemmille elukat!

Pohdin lihalle tulevaa hintaa näin jälkeenpäin. Olosuhteista kertoo omaa kieltään, kun kolme miestä lapioi autolle tietä ja pääsivät perille vasta sitten, kun teurastukseni oli jo paljon ennen valmis. 

Päivän alku

Painuin pehkuihin kymmeneltä. Ensimmäinen katkos nukkumiseen tuli noin kello kaksi.  Lojuin valveilla. Kapusin ylös. Kello oli vaille neljä. Olin kuitenkin hetken välillä nukahtanut.  Tuntui mahdottoman virkeältä.  Mitäpä tuossa?  Vanhojen tapaan vähäinen unen tarve.  Aikaa aamupuurolle.
Syötyäni menin vielä pötköttämään.  Heräsin seitsemältä. Kävin asialla.  Olo tuntui nahkealta. Väsytti. Heittäydyin sänkyyn.  Seurava havainto kertoi kellon lähestyvän kahdeksaa, muutamaa minuuttia vaille.
Tämmöistäkö se vanhojen unen tarve onkin? Uinailin monen monetuista tuntia. Yhden elämän makuisen unen muistan kuin videolta.

Mukillinen kahvia. Harmaa taivas. Huonekin hämärä. En istunutkaan kompuutterin ääreen, vaan läksin lenkille. Jossain vaiheessa en lähtenyt ollenkan aamulenkille. Elimistö pani hanttiin.
Tällä kertaa sujui kohtuullisesti. Pystyin pitkästä aikaa kävelemään rivakasti. Hölkkäsinkin muutamia pätkiä. Asemakadun rinnettä pistelin vastamäkeen päkiäjuoksulla.

Sianlihaa. Eilen olin ottavinani etuselän lihaista osaa.  Otin paketin. Siinä olikin kolme kyljystä.  Eipä noista kaalikeittoa.  Kärvensin niitä. Sekaan porkkanoita, sipulia, makaroonia ja hippunen luomu ruishiutaleita.  Muhivat kattilassa.  Nälän tunne. Kohta nautiskelen hyvää ruokaa, omavalmistetta.

Päivällä vuorossa uimahalli. Syrjäytymisen torjuntaa.

Näin vanhus.  Nuoretkin syrjäytyisi vähemmän, kun viitseliäsyyttä olisi.  Itse keksittyä toimintaa vetelehtimisen sijaan.  Vähemmän valittamista.

Suomen vanhukset surkeita, media niin kertoo.  Hyvinvoinnissa vasta viidennellätoista sijalla maailmassa. Vasta!!!???
Eihän sijoitus huono ole. Satoja kansoja heikommalla! Pitääkö kaikessa olla kärjessä?  Kertooko tutkimus totuuden?
Heti perään kertovat ikäihmisten matkustavan paljon. Ovat terveempiä ja rikkaampia.  En pysty matkustelemaan.  En ole rikkaampi.  Sanon aina: vanha, köyhä ja ruma.  Maailmassa on kuitenkin jokunen miljardi vähemmän materiaalia omistavaa ihmistä.

Tuskin näytän kovin surkealta?