Suljin teeveen. Jäivät lässyttämään laman vaikutuksista lapsiin. Mitä se on? Liian vähän yhteiskunnan tuhlaamaa rahaa. Sana, tuhlaus suututtaisi monia, mutta tätä harvat lukevat.
Tuntuu typeriltä puheilta nyt, kun mahdottomat määrät yhteiskunnan rahaa kylvetään. Nyt kun olemme kansakuntana rikkaampi kuin koskaan ennen.
Tulee mieleen vitsi Sveitsin työttömyyden lisääntymisestä sadalla prosentilla: viime vuonna oli yksi työtön, tänä vuonna kaksi.
90-luvun laman "katastrofaalisista" seurauksista vaikerrellaan. 90-luvulla ei ollut lamaa. Ei Suomessa verrattuna suurimpaan osaan ihmiskuntaa. Valtion rahoja vain ei osattu käyttää harkiten, kun elettiin tilanteessa, jota sanoivat hurmiossa korkeasuhdanteeksi. Lisäsivät surutta yhteiskunnan velvotteita, mihin kaikkeen ei ole varaa.
Lisää palkkaa, enemmän päivärahoja, suuremmat eläkkeet, vähemmän työtä! Lisää velkaa! Vielä on matkaa mielivaltaisesti laskettuun prosenttiin!
Poliitikkojen laskelmat naurattavat. Muka sovittu, minkä suuruinen velka saa olla verrattuna bkt:hen.
Tyhmä käsittää sen ylärajaksi, mutta ainakin meidän edusmiehemme (ja etenkin naisemme) ovat sitä mieltä, että ainakin niin paljon pitää olla?!
Itse vertaan valtion velkaa vuosibudjettiin. Budjetti on 50 miljardia. Velka on 100 miljarda, siis kaksi kertaa budjetti ja jatkuvasti lisääntyy. Velan maksaminen on mahdotonta. Vanhana sosialidemokraattina surettaa. Demarinainen menneellä viikolla teeveen ruudussa sanoi, että otetaan lisää velkaa! Noussut eturiviin ilman alkeellisintakaan tajua taloudesta. Ovat lukeneet algebraa. Einari Vidgren sanoi olevansa hyvä päässälaskija. En ole Einarin veroinen, mutta osaan laskea päässä: kaksi kertaa 50 = 100. Kaksi kertaa sata = 200.
Näiden poliitikkojen hallitessa on vain ajan kysymys kun velka on 200 miljardia.
Sama tauti kaikkialla. Kreikka ei maksa velkaansa koskaan. Muutkin Euroopan valtiot ovat jättimäisissä veloissa. USA:n presidentti anoo velkakaton nostamista!! Idän Ihme Japani velkaantuu Eurooppaakin enemmän!
Antaa mennä kun on alamäki!
Lässyttävät länsimaisesta sivistyksestä. Kuka tietää, mitä on tulossa? Mitä seuraavaksi? Kautta historian entiset valtiaat romahtivat. Viimeksi Neuvostoliitto. Ei kestänyt edes sataa vuotta.
1940 oli lama. Todellinen lama. Lama jatkui 50-luvulle. Sotakorvaukset rasitti. 60-luvulla vähitellen hellitti. Silloin ei meikäläinen edes uneksinut 90-luvun laman tasoisesta Suomesta.
Silloinkin elettiin ja kasvatettiin lapsia. Erkin perhe ei saanut edes asuntotukea, joka silloin laadittiin.
Pykälien mukaan Erkin perhe oli liian iso! Asuntomme oli 48 neliömetrin kaksio. Sääntöjen mukaan sai olla enintään kaksi henkilöä huonetta kohden. Ei silloin ollut asuntoja tarjolla. Piti ottaa minkä onnistui saamaan, eikä isompaan ollut varaa.
Meitä oli kuusi. Neljä lasta. Lisäksi ajoittain majaili vaikeuksissa oleva anoppi ja vaimon sisko. niinä päivinä ruokapöytäämme hyödynsi kahdeksan henkilöä.
Menneinä aikoina asui moni perhe hellahuoneen asunnossa. Yhden huoneen mökissä asui kymmenhenkinen perhe. Noihin nähden me asuimme kohtuullisesti. Olin tyytyväinen, joskin tähtäsin parempaan.
Niin. Kaikki on suhteellista. Tuli pakolaisia. Joku sanoi pakolaisista: Ei nelihenkinen perhe voi asua kaksiossa. Eikö? Voihan kuusikin asua. Me asuimme.
Rasistiko minä? En tunnusta! Kuitenkin tunnen erinäisiä tuntemuksia nähdessäni tummaihoisten nuorukaisten kävellä votkuttelevan raitilla hyvässä vaatetuksessa.
Olin minäkin nuori. Vai olinko? Olinko vain pienikokoinen vanhus? Minulla oli yhdet housut.
Sen verran oli puuhakkuutta, että oli lampaita ja kasvatettiin pellavaa ja liinaa. Oli kangaspuut ja osasivat kutoa ja äiti ompeli housut kotikutoisesta kankaasta.
Kangasta ei ollut riittävästi toisiin housuihin.
Polveen tuli reikä, se paikattiin, toinenkin. Paikan yläpuolelle tuli reikä. paikattiin. Paikan alapuoli kului puhki, paikattiin. Ensimmäinen paikka meni rikki, se oli jotain vanhaa vaatetta. Siihen paikka. Vihon viimeiseksi vetäistiin kaiken ylle riittävän iso riepu. Aina molemmin puolin. Sama takapuolellekin. Lisäksi pieniä paikkoja sivuille ja lahkeisiin.
"Lihapatojen" ääreltä lomailin Korpelassa. Hymyilin nostalkisesti nähdessäni vanhat tutut pöksyni aitassa.
Myöhästyin hiukan, ennen kuin välähti: haen ikimuistoiset housuni ja teen niistä taideteoksen lasin alle kehyksiin. Olivat hävinneet. Harmi!
Korpelan köyhyys ja takapajuisuus johtui järjen köyhyydestä. Mitään ei suunniteltu, eikä tehty loppuun. Ei osattu. Enkä minä oppinut itsestäni.
Psykologiasta lässyttävien mukaan ei sellaisista oloista tule ihmisiä. Nyt valitetaan, vaikka kaikkea on turhan paljon.
Korpelan Kertun neljä huorpentua elää vielä. Tässä kirjoittelen minä ja lienee edistystä niin pieni asia, että kaikilla neljällä on kuitenkin omistusasunto. Ja lapsia kasvatettu.
