Lehden marginaalissa sattui katsantooni teksti: "Sotilaspojat ahersivat pilkkeitä puukaasuautoihin".
En ollut sotilaspoika, mutta semmoinen käsite oli tuttu sota-ajalta.
Jokunen aika sitten ajaessani Kumpusen ohi, näin vanhasta riihestä jäljellä pari tummaa hirsikertaa.
Silloin palautui mieleeni vuosikymmenien takainen puuha. Muistikuva vahvistui ja muistan sen nytkin.
Pielaveden eteläosassa Karttulantien varressa vanha Kumpusen talo näyttää olevan asuttu ja vielä entisessä asussaan vanha hirsinen talo.
Asioita hoiti Abel Tikkanen. Isänmaallinen mies. Omalaatuisensa yksilö. Aapeli käski Pekka Rytkösen tekemään puuastian. Sangon rintaman hevosmiehille. Jokaisella paikkakunnan hevosmiehellä oli semmoinen juottoastia.
Täytyi olla talvi 1941, koska Pekka pystyi semmoisen tekemään. Pekka sairasteli ja kuoli v 1942.
Huhtikuussa -41 täytin 9 vuotta. Heikko, sairastellut aliravittu poikanen.
Sain tehtäväkseni viedä sanko Kumpuselle. Matka vähän yli 4 km.
Sanko oli sen kokoinen, että siihen mahtui vettä yli 10 litraa. Kahta puolta korvakkeet. joissa metallinen sanka. Sangasta kantaen yletti astin pohja maahan. Piti kannatella koholla. Jonniin verran hankala.
Piti kantaa käsikoukussa. Vaihtelin puolelta toiselle. Välillä piti laskea maahan ja levätä. Lyhyt talvipäivä ennätti hämärtyä, kunnes pääsin perille.
Kompuroin sisälle. Lamppua ei ollut vielä sytytetty. Kaksi ukkoa istui penkeillä kahta puolen pöytää. Toisen tiesin Aapeliksi.
Aapeli katsoi arvostelevasti saamaansa. Närkästyi, kun Pekka oli kirjoittanut astian kylkeen hinnan.
--- Ilimasekshan tämä piti tehä! Moitti reunaviistettä:
--- Tylsällä puukolla on vuollut.
Sota tuntui jatkuvan loputtomiin. Ottivat väkeen yhä nuorempia ikäluokkia. Montako vuotta sota kestää, että joudumme sotaan? Olihan aikoinaan 30-vuotisiakin sotia. Nykypäivienkin kahakat eivät näytä loppuvan koskaan.
Lehti kertoo: Sotakesä 1944.
Iso-äiti sanoi aamusella:
Pittää männä Kumpuselle hakkoomaan pilikkeitä. Ota kassara matkaan.
Ei meitä poikasia ollut monta. Pari vuotta minua vanhempi Esa Karhunen ja joku muu, en muista kuka. Esa oli siitä läheltä. Meidän kulmakunnalta ei muita kuin minä. Yksi aikuisen kokoinen nuorukainen Unto Pulkkinen.
Sen ajan maatilalle tyypillinen rakennus. Riihi ja lato. Niiden välissä hevosella ajettava tila yhteisellä katoksella kaikki kolme tilaa.
Välikköön oli tuotu koivuhaloista sahattuja viisisenttisiä pätkiä. Ne pilkottiin pölkyn päällä pienemmiksi. Paperisäkkeihin pakattuina latoon.
Muistaakseni kahtena päivänä kävelin talkoisiin. Kaikki pilkottiin. Urakka täyttyi.
Unto Pulkkinen nautti keskipisteenä olemisesta. Varsinainen suupaltti. Viskasi välillä kokonaisen pätkän joukkoon:
Pannaan isoja, että piäsöö mäen piälle! Kiltit pojat pilkoimme tunnollisesti. Kun mestari meni syömään, isoista palasista tuumi Esa Karhunen:
--- Niillähän sitä ei piäsekkään!
Jotenkin tuli selväksi, että olemme talkoissa. Unto Pulkkinen uhosi:
--- Ei näetä ilimaseks hakata.
Pojan mossit olimme talkoissa. Unto Pulkkinen kaiken todennäköisyyden perusteella teki palkallisesti.
Voimakkaampi käytti kirvestä. Hakkasi kunnolliseen työtahtiin. Sen luonteinen ei talkoissa hikoile.
Isänmaan puolesta!
