Hävittäjäkoneiden hankintahuuma ja Itämeren uhkakuvien spekulointi viritti jäykistyneet aivoni.
Sotien historiaa kuvittavista kirjoista näin uljaan ratsuväen hyökkäävän liput liehuen. Jalkaisin liikkuvat sotilaat tallautuivat.
Talvisodan alkaessa olin 7. Hiroshiman kauheuden aikaan olin 13. Siinä välissä oli sota-aika.
Kulin radiossa uutisia. Pielaveden perukoilla oli huono kuuluvuus. Itselläni kovin vähäinen taju maailman asioista. Radion rätinän seasta sain tajuntaani sanan aromipommi! Sanassa yhden konsonantin muutos tekee eri tarkoituksen. Samoin kokemani ja kuulemani värittyvät miten sattuu.
Atomipommin kauhistuttavuus selvisi vähitellen paljon myöhemmin.
Taipaleen kylän papparaisetkin puntaroivat ratsuväen mahdin menneeksi. Nykysodassa kelvoton. Niin arvioivat vakaumuksen varmuudella.
Ympäristössä vaikutti veteraaneja, jotka olivat palvelleet Tsaarin armeijassa. Äitini isäpuoli Pekka Rytkönen oli yksi heistä. Pekan en kuullut puhuvan siitä. Pienoinen ihme, että dokumentti oli säilynyt neljän vuosikymmenen yli. Sotilasdokumentti jossa sanottiin:
"Juho Petter Rytkönen on ainiaaksi vapautettu sotapalveluksesta."
Pekka ontui hiukan toista jalkaansa. Sen verran että voi havaita, mutta ei haitannut normaalia elämää.
Ilmeisesti ontuminen oli yhteydessä siihen, että Pekka oli "ruunun raakki". Muistini sopukoista hiipii kuulemani pilkallinen puhe:
"Pekka yrittänyt hypätä hevosen selkään, mutta mennyt yli, sortui toiselle puolelle." Jalka vioittui.
Pekkaa en voisi kuvitella ratsuväen temppujen tekijäksi. Köntys. Pekan mielityötä oli minun pilkkaaminen.
Minä olisin pärjännyt ratsuväessä. Sotasaalishevosella. Pienikokoisella Maijulla ratsastin täyttä laukkaa ilman satulaa. Puristin pohkeeni hevosen kylkiä vasten, pidin itseni koholla säärieni voimalla.
Naapurin poika, minua nelisen vuotta vanhempi, palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä. Lomalla komeili "luurankotakissa". Muutama vuosi sodan jälkeen.
IkiWanhakin oli joskus nuori. v 1952 astuin palvelukseen Kenttätykistörykmentti Kolmeen Lappeenrantaan.
Lappeenrannassa toimi myös Uudenmaan Rakuunarykmentti. Siinä rykmentissä ei ollut hevosia muita kuin Herrojen Jalorotuisia ratsuja. Niitä oli Tykistön ja Rakuunarykmentin upseereilla.
Alikersanttina sain komennuksen. Ehkä kaikkein mukavimman koko aikana. Asiani ei ole arvioida oliko tehtävä asetusten mukainen? Yksityisasia.
Majuri Karhula ja hänen komea hevosensa. Tulenjohtoryhmällä oli "välineet ja taito". Mittaamaan nurmettuneelle ratsastusradalle 1000 m matka. Rata saattoi olla 2000 m. Osassa kasvoi vesakkoa, mutta 1000 m oli mahdollinen. Valvoin "mittamiesten" työtä. Mittasivat 50 metrin köydellä. Samalla jota käytimme harjoituksissa.
Mittaamassamme radassa oli kaarre ja suora. Aivan kuin viidellä kerrottu 200 metrin juoksurata
"Jokceyna" ratsasti ylikersantti Kareinen. Pieni ukon käppyrä. Sopiva tehtävään. Majuri Karhula kellotti.
Neljä hevosta. Kaksi pientä tammaa. Harmaita, vähän kuviollisia. Kotopuolessa sellaiset tunnettiin: "Papurikko." Niillä ratsastivat yleensä upseerien rouvat. Punarautias ruuna: Lento. Kovaturpainen ja kovakulkuinen. Karhulan ratsu, kauniin ruskea, kookas "lämminverinen", uljas muoto.
Ihmisen muisti on hämmästyttävä. Muistaa tai sitten ei! Muistan kellotetut ajat!
Molemmille papurikoille sama aika: 1,06. Karhulan "uljas" 1,13 . Lento 1,25. Lento oli tykinveto hevosia.
Ratsuväellä ei ollut hevosia. Tykistöllä oli hevosvetoinen tykkipatteri.
Alokasaikaan pääsimme (jouduimme) putsaamaan tykistön hevosia. Käteemme annettiin harja ja häklä. Ohjelma herjaa sanaa häklä? En uskalla väittää kirjoittamaani oikeaksi. Siinä se kuitenkin seisoo.
Ei hevosia "häklätty" miten sattuu. Tarkka koreografia.
"--- Ensin harjataan vasen kaula! Muistini ei kerro, kuinka neuvottiin. Enimmäkseen olimme malaispoikia.
Alokas Lauritsalasta puheli hiljaa: "--- En ole ollut näin lähellä hevosta".
Hetken hinkattuamme kuului komento:
"---Välineet - puhtaiksi !"
Piti karistaa häklällä harjasta karvat ja pölyt.
Jatkui ruumiin osa kerrallaan komentojen mukaan.
Alikersanttina vierailin tallilla. Talliryhmän päällikkönä oli alikersantti Olavi Hyvönen. Tuttu Joroisista.
"Kotipatterissani" kertoivat Tykkimies Grönistä. Oli parastaikaa linnassa. Pienistä kolttosista. Sopeutumaton armeijan järjestykseen.
Yksi kolttonen sattunut tallilla. Kantaväkeä oli kaksi: vääpeli ja ylikersantti. Vääpelin käskytys oli liikaa Grönille:
Koppasi vääpelin asepuvusta käsiotteen. Uitti vääpeliä kavion hoitoon tarkoitetussa vesialtaassa.
Ylikersantti kiiruhti paikalle. Paineli kuitenkin pikamarssia pakoon, nähtyään hihojaan käärivän Grönin.
Vanhat pelottelivat:
"-- Grön panee nuoret ryhmyrit liriin".
Grön tuli yksikköön. Juron näköinen hiljainen mies. Tummahko alta kulmain katsova. Suunnilleen 180 senttinen voimanpesä. Pelkkää jäntevyyttä.
En osannut pelätä. Toimin luonnollisesti. Ei aiheuttanut hämminkiä, halusi siviiliin. Eikä minulla ole luonnossani pomottamisen tarvetta.
Kävin samaan aikaan autokoulua Kylmäperän koulussa. Kuorma-autolla. Ajotunnit sommiteltiin ruokatunniksi.
Kylmäperä fuskasi! Poimi kadulta "tutun miehen" käski minut lavalle. Aikansa seurustelivat. Ajo-opettaja aukaisi ovensa:
"--- Tulkaa ruoteliin, tässä on katsastusmies!"
Puuttui vain, että alikersantti Jauhiaiselta olisi mennyt paskat housuun. Aivan liian vähän ajotunteja!
Siitä johtuen myöhästyin palvelusta.
Armeijassakin on joillakin ymmärrystä. Tiesivät asialla oloni syyn. Vaihtoivat minua tuuraamaan Päivystäjän. Päivystäjää tuuraamaan tykkimies Grön. Tulin myöhästyneenä. Grön välitti sanoman: Minun piti ryhtyä päivystäjäksi.
Grön ei "uittanut" minua! Pääsi pian siviiliin.
Minua viehättää sattumaketjut. Tässä tapauksessa juoheva linja: Radan mittaaminen. Hevosten laukkanopeus. Vääpelin uittaminen. Legendaarinen tykkimies Grön. Myöhästyminen. Tehtävien Vaihtaminen. Grön siviiliin.
Sille komennukselle joutuminen sattui ennen aliupseerikouluun joutumista, koska oli hämärää, kylmää ja lunta vähän.
Ostivat Neuvostoliittoon sotakorvaukseksi hevosia.
Ne Taipaleenkylän ukkojen puheet ratsuväestä. Minä sijoitan tänä päivänä ratsujen tilalle lentokoneet, hävittäjät. Hävittäjillä ei ratkaista sotia. Hävittäjien pommi-iskuilla ei lannisteta terroristeja. HÄVITTÄJILLÄ EI RAKENNETA RAUHAA !! Hävittäjillä hävitetään. Hävittäjillä kylvetään VIHAA!! Suomi ei tarvitse Hornetien tilalle uusia koneita.
Jatkuu
Lappeenrannan aliupseerikoulussa hevosvetoisen jäänteenä antoivat ohjesäännön mukaan 25 tuntia ratsastuksen opetusta. Vielä v 1953 ?!
Ensimmäisellä tunnilla menimme maneesiin.
Tykkien vetoon "koulutetuilla" varsinaisilla "kopukoilla" yritimme vääpelin ohjeistuksen mukaan. Varsinaista yrittämistä. Eivät nämä surkeat kaakit suostuneet tepastelemaan yhtä surkeiden ratsastajien "käskystä".
Useimmat olimme maalaispoikia ja tottuneet ajamaan työhevosia. Emme kuitenkaan tuon tason koneja.
Vääpeli tuskastui: "--- Eikö Lind saa sitä hevosta...!
Ei saanut Oppilas Lind, eikä kukaan muukaan niitä tanssimaan.
Minulle sattui ratsuksi Lento. Havaitsin sen varsin virkuksi. Muut olivat flegmaattisia.
Opettaja luopui toivottomasta. Tarvittava tuntimäärä kulutettiin talvisessa maastossa.
Lindperi sai alleen Lennon. Valitti ratsuaan.
Tarjouduin vaihtamaan. En arastellut Lennon rajuutta.
Lindperi huijasi. Ei hän ollut tyytymätön hevoseen vaan kelvottomaan satulaan. Se oli "päin persettä".
