Tuolla otsikolla kertovat asioista, joista IkiWanha kostuu tuskin ollenkaan. Tänään kuulin ilmaisun:
"--- Ruoka-aineille pitää antaa aikaa tutustua toisiinsa, että voivat muodostaa ystävyys-suhteita."
Vaikka mielestäni sanaseppä olenkin, kuitenkaan en tuota runoa olisi pystynyt muovaamaan.
Kaikessa yksinkertaisuudessani allekirjoitan tuon!
Sekasortoisessa kyhäämässäni sapuskassa olen samankaltaisia ajatellut. Että maustaisivat toisiaan!
Entä sitten? Olisinko surullinen vai nostalginen?
Hypätään asiasta ihan muualle.
Dokumentissa näkyi veneen täydeltä särkiä. Särjet pitää poistaa ja tuhota. Ne pilaavat järviä!
Ennen ukot saivat jostain pennosia. Ostivat puuvillalankaa. Sanottiin sitä kalastajalangaksi. Vai sanottiinko? Muistelen vain?
Niin tai näin. Ukot kutoivat siitä särysverkkoja.
Köyhät ihmiset pyydystivät särysverkoilla särkiä. Köyhät ihmiset söivät kaikki särjet. Ei tarvinnut valtion varoilla tuhota!
Nyt eivät köyhät syö särkiä. Sosiaaliturva takaa paremmat eväät! Ei minunkaan tarvitse syödä särkiä!
Timo pyydystää kuhia. Tuovat IkiWanhalle kuhafileitä!
Jukolan Kynäilijöiden piirissä toi joku paradoksin: "Ilmoittivat että ihmiset saavat ottaa pettua valtion mailta. Kymmeniä vuosia myöhemmin ilmoittivat paikallislehdessä: "Taivalkoskelle perustettiin laihduttajien yhdistys."
Haastateltava opasti lihakeiton valmistukseen. Siitä ohjelmasta sain ruoka-aineiden tutustuttamislauseen. Hieno lause: runoa!
Kun siirryttiin särkiin, jatketaan "hullun kirveeseen vartta". Korpelassa ei ruualla mässäilty.
En muista, mitä päivällä syötiin? Tai syötiinkö?
Korpelan sauna nyhjötti metsän reunassa lahona painuneena. Viholais-säkillä paikatulla ikkunallaan katsoi häveliäästi metsään päin. Lauteiden alta oli pari hirsikertaa lahonnut. Kylmillä säillä puhalteli viima "lämmitettyyn" saunaan.
Saattoi olla yksi pesuvati. Kiulua käytettiin pesuastiana. Pesuvesi valui lauteiden alle paljaaseen maahan. Minun ilokseni.
Sieltä kaivoin lieroja.
Aurinko lähestyi leposijaansa. Onki ja lierot pääosassa. Hämyisessä illassa käppäilin Tervarannan rantaan. Ensimmäinen pysäkki. Jatkoin Ohejärven rantaa. Seuraavaksi tulin lähelle Kirkkoharjua. Sen väylän suulle, johon laskettiin mäkeä Ohemäen koululta Ohejärven jäälle. Siitä sain muutamia isoja särkiä.
Sitä jatkui koko Ohejärven ympäri. Joskus sain särjen.
Tulin kotiin. Oli jo myöhä. Akaatta-isoäiti valvoi vielä. Saaliinani parikymmentä isoa särkeä. Siivosin särjet. Akaatta kaivoi juurimalla vähän pieniä keskenkasvuisia perunoita. Keitti keskiyöllä niistä tarvikkeista keiton.
Särkiä, pieniä perunoita ja kurria.
Siinähän sitä "kulinaaria!"
Onko se kovin kumma, että jäin vajavaiseksi? Ei kuoltu nälkään enää niinä vuosikymmeninä. Häpeä köyhyydestä nujersi.
Niin. palataan siihen tv-souviin. Ohjelmia "ruokamuistoista."
Lihasoppa. Mitä siihen pantiin?
Naudan rintaa. Niinpä!
Mitä pantiin Korpelan "lihasoppaan"?
Joskus teurastettiin vasikka tai lammas. Vähäiset lihanmurut käytettiin epätaloudellisesti. Kaikki kuitenkin käytettiin.
Syksyisissä lampaissa oli rasvaa. Tehtäväni oli rikastaa niistä rasva. Kuumentelin uunissa ja liesihiilloksessa. Rasvan erilleen valkoiseksi laataksi jäähtyneenä.
Lamppuöljyä ei ollut. Päreitä kyllä sai petäjistä kiskomalla.
Kasvatin nauriita. Pienikokoisen nauriin jältin keskeltä kuperaksi. Makoisan jälttämisaineen popsin suihini.
Nauriin kupuraan panin rättiin käärityn tikun. Valkoista talia neuvottelin nauriin kupuraan pistetyn rättitikun juureen, lämmitin liekillä alkusulatuksen, kunnes tuli tarttui rasvarättiin. Semmoinen kynttilä. Muistui silloin mieleeni tarinat Afrikan kurpitsalampuista.
Naurislamppu valaisi Korpelan tupaa silloin, kun vieraina oli Eilan tuntemaa porukkaa. Nuoria miehiä ja naisia. Sota-aikaa. Mies katsoi tekemääni "lamppua": Sanoi:
--- Tuommoinen murikka kestää melko pitkään.
Luuli sitä kynttiläksi! Ei nauris pala!
Taas liukastui sivuraiteelle. Siitä lihakeitosta. Köyhät pysyvät köyhinä. Köyhiä ei kukaan opettanut. Miksi vaivautua? Kansakoulukin opetti niukasti todellista tietoa. Sanoivat sivistäväksi. Mitä sivistyksellä tekee köyhät ihmiset? Ei sitä voi syödä!
Akaatta ei osannut jakaa teuraseläimen osia tasaisen riittäviksi pitemmäksi aikaa.
Akaatta pani lihat uuniin. Niitä syötiin perunoiden kanssa. Lihat syötiin tuhlaillen. Jäi luut.
Luut ja mitä siihen vähän jäi pantiin keiton aineksiksi. Lihakeitto oli luukeittoa.
Television ohjelmassa mainittiin naudan rinta.
Akaatan luukeitosta säilyy unohtumaton muisto. Vähän alakuloinen sävyltään.
Ristisen metsään oli matkaa viitisen kilometriä. Matkasin suksilla, kunnes omatekoinen "suksi" katkesi. Sen jälkeen kuljin jalkaisin.
Aamupimeällä lähdettiin. Iltahämärissä palatiin.
Se oli hylkypalsta. Kellekään ei aikanaan kelvannut. Paksuoksaisia kuusen tarrukoita. Niistä kaksimetrisiä ropsia. Lunta vyötäisiin asti.
Pomo vaati tekemään korkeita kakkoja. Korkeampia kuin minä! Piti löytyä paksun lumen alta.
Kakon kasattuani istahdin lepäämään lopen uupuneena. Olinhan jo 15 vuotias "mies".
En tiennyt termospulloista mitään. Eikä talvella maitopullo (kurri) pysy sulana. Kaksi leipäpalasta läpinäkyvällä voikerroksella.
Siinä eväät! Pihkainen puu ja kuivat oksat syttyivät. Nuotiossa lämmitin leipäpalaset suuhuni.
Voipuneena istuin hämärässä Korpelan tuvassa. Istuin uunin puoleisen ikkunan ääressä. Lusikoin Akaatan "lihakeittoa". Muutamia leipäpalasia lisäksi. Sitä keittoa oli runsaasti. Popsin neljä lautasellista ja palaset lisäksi.
Katselin vaisuna mäeltä näkyvää Ohemäen koulua. Nälkä tuntui vain lisääntyvän.
*****
Rantalan kaupan luona asui mökissä nainen. Ei hajukaan nimestään. Siinä mökissä oli kirjasto. Kunnan osasto. Lainasin siitä monta.
Mieleeni ei jäänyt; millä asialla olin?
Asian toimitettuani kotiin lähtiessä nainen antoi minulle matkaevästä. Siitä ruokamuisto, jonka vaikutusta ei pysty kuvittelemaan, ellei tiedä olosuhteista. Sitä en voi unohtaa. Se ei tuntunut todelliselta: "Liian hyvää ollakseen..."
Se oli totta. Olen kysellyt karjalaisiksi olettamiltani ja muiltakin: Mikä piirakka sellainen on?
Kuka sanoi mitäkin: "Keitinpiirakka". jne.
Tuli nimitys: "Sulhaspiirakka". Ehkä! Yritän kuvailla.
Piirakan muotoinen soikea. Umpinainen harmaa kuori. Ruista varmaankin. Sisällä perunamuhennosta. Sormet rasvaantuivat.
Tilannekuvaan yhdistettynä laiha aliravittu poikanen. Paljasjaloin matkalla.
Sitä makua. sitä ruokamuistoa ei ylity elämässäni mikään. Ei näinä viimeisinä elinpäivinäkään.
Saatoin olla nelitoistavuotinen. Tarkoittaa että siitä on nyt kulunut seitsemän vuosikymmentä.
