Kuvittelin eturauhaseni kanssa pääseväni lopulliseen lepoon. En osannut kuollakaan, eikä rutto löytänyt minua eristyksestä.
Keskiviikon ja torstain välisen yön nukuin tarpeeksi. Torstaina menin uimahallille. En tuntenut hyväksi, poistuin kahden altaanmitan jälkeen.
Tuntui tulehdus. Kuseminen teki kipeää. Puhelimella ei päässyt. Ei toiminut keskuksessa, eikä alueen hoiturilla. "Äänimerkin jälkeen" höpöttelin. Mutta eihän sinne pääse kuin arkipäivänä. Ääänimerkin jälkeisiin vastaavat vasta arjen tullen.
Hätäkeskukseen en alkanut soittelemaan. Eihän ole hengen hätä. Tosiasiassa tähänkin kuolee.
Katsotaan.
Perjantaina varoin ja pystyin kusemaan.
Seuraavana yönä en paljon nukkunut. Pääsin perjantain yli. Nukahtelin yöllä. Valpastuin ani varhain. Sain kuseksittua. Puurottelin neljän maissa. Pystyin kusemaan kohtuullisesti. Sitten nukahdin. Nukuin kaksi tuntia. Vähän isompi houkuttelu, että sain lirisemään. Näinä päivinä kävelin pari - kolme kertaa. Ehkä vajaan kilometrin.
Nyt lauantai-iltana on kello kymmenen. Saa nähdä, pitääkö aamulla soittaa hätäkeskukseen?
Jos selviän huomisesta, sitten on jo maanantai.
Voin nukahtaa, kun panen kellon piipittämään aina tunnin päästä.
Elämäähän tämä vain on. Ennen kuolemaa.
Rajoituksin kanssa vouhkanneet. Mikä raja se 70 onkaan? Kun ei sais enää elää! Leenakin on kohta sen ikäinen. 88 eläminen on jo rikosluontoista!
