Politiikan kelvottomat näytelmät

 Aikana, jolloin ikäluokkani kansanedustajat olivat ruotelissa, moittivat jatkuvasti ratkuttamalla keski-ikäisiä miehiä. Vaativat tilalle nuoria ja naisia. 

Ilmeisesi uskoivat riemun repeävän ja elintason nousevan pilviin. Sellaista ei kukaan muista, että silloin oli valtion talous useimmiten tasapainossa. Sellaisenkin muistan, kun valtion kassassa oli rahaa niin runsaasti, että populistiset vaativat sitä jaettavaksi heti.

Koronan kustannukset voisi kuolettaa joten kuten, ellei poliitikot olisi velkaannuttaneet  valtiota konkurssikypsäksi. 

Kummallinen seuraamus: mitä enemmän vastuullisissa on nuoria ja naisia, sitä enemmän Suomi velkaantuu!

Entä nyt? Nyt riitelevät naiset?! Riitelemisestä seuraa lopullinen katastrofi. Selittelevät eri näkemyksillä! Se on typerää, niin typerää! Taloden laki on yksiselitteinen. Sitä pitää noudattaa. 

Eivät näytä ymmärtävän neropatit, että on toiminnan aika. Nyt ei pärjätä mielipiteillä. 

Panin merkille, että Sanna Marin oli vakava. Annika Saarikko loisti. En välttynyt ajatukselta, että Annika Saarikolla on valtapyrkimyksiä. Kampitti Katri Kulmunin. Aikooko kampittaa Sanna Marinin?

Televisiossa seisoi naisrivistön kauneuspilkkuna mies. Vallaton ja ......n mies. Kapellimestarina Annika Saarikko. Orkesterissa riitasointu. Näytelmä yhtä huono kuin poliitikkojen teatterissa usein. Ei hyvältä näytä! Eivätkö ymmärä, ettei nyt ole pisteiden keruun eikä vaalimainosten  aika.

Jos pääni ei liian nopeasti pehmene, postaan edelleenkin. Kirjoitan hetken tietämyksen ja ajatteluni mukaan. "Päivän sana". Jälkeenpäin huomaa, miten paljon olin hakoteillä. Tämän hetken tuntemus lupaa huonoa. Poliitikot eivät pysty, eivätkä uskalla! Mitä pelkäävät? Pelkäävät kannatuslukuja. 

Kyselevät suurimmista turhakkeista.  Minä sanon: suurin turhake on kannatusmittaus. Se jaruttaa!

Marj-sohvi

Paperin kulmassa on 11/11 -87. Kertoo ajasta, kun osallistuin Jukolan Kynäilijöiden piirissä Nurmijärvellä. Näitä tutkaili ja julkaisi Nurmijärven Sanomien nuori toimittaja Matti Vanhanen.

Lapsuudenaikaisella kotikylälläni ainutlaatuisista tyypeistä yksi oli Mar - Sohvi Sepponen. Kuului siihen tilattomaan väestöön, joka asui vuokramökissä, tai jonkin talon päätykamarissa. Mar - sohvi asui Kivimäen talossa yhdessä huoneessa.                                                                            Oli hänellä kaksi poikaa. Vanhempi oli nimeltään luultavasti Fabian, koska kutsuttiin yksinkertaisesti: Vapi. Vapi oli keski-ikäinen perheellinen mies. Näin hänen kulkevan ohi iso suokuokka olalla. Nuorempi, nimeltään Reino oli kai vähän oudompi tyyppi.  Reinon näin vain muutaman kerran sodasta palattuaan. Reino oli muistaakseni lievästi haavoittunut, mutta miten vaikeita mantoivat olla sodan jättämät henkiset vammat? Kysymys herää siitä, kun parikymmetä vuotta sitten näin Reino Sepposen televisiossa. Kuvattiin syystä, kun hän asui erakkona jossain Sisä-Suomen järven saaressa.                                                                                                                    Mar-Sohvin miehestä ei koskaan puhuttu. (nyt välähti yllättäen mieleeni v 1918. Reinon ikä sopii siihen?) (Kirjoittaessani Nurmijärvellä, en moisia ajatellut.)                                                           Mar- sohvi liikkui paljon kylillä. Kävelynsä oli vaivalloista. Hän ei pystynyt seisomaan suorana selkävikansa takia, seisoessaan muistutti alaspäin olevaa L-kirjainta. Talvisin liikkuminen oli helpompaa. Hän työnsi kelkkaa. Sellaista, jossa oli pitkät takakaplaat ja niiden yläpäässä poikkipuu. Korkeus sopiva, niin että kumarainen ihminen saattoi hyvin nojata ja työntää kelkkaa eteenpäin. Keväällä ajattelin, että kuinkas Mar-Sohvi kulkee, kun kelkka ei luista, mutta ei hän lannistunut, kyllä hän liikkui kesälläkin, vähemmän kuitenkin.                                                              Havaitsin puutteen, Mar-Sohvin keppi jäänyt kertomuksesta. Ehkä siitä syystä, että mieleeni ei näytä jääneen kepin malli ja muoto?                                                                                                      Ei Mar-sohvi valittanut. Oliko optimistinen luonne, sitä en osaa sanoa. Muistikuvani hänestä on positiivinen.                                                                                                                                              Arvoitus oli, mistä Mar-Sohvi sai vähät rahansa? Rahaa hänellä kuitenkin oli. Siihen aikaan ei maksettu eläkkeitä ja kunnan apu annettiin ruisjauhoina.                                                                       Huutokauppoja oli usein. Niiden lukuisuus ihmetyttää näin jälkeenpäin ajatellen. Köyhällä seudulla ei ollut edes kovin paljon mitään tavaroita. Kuoleman jälkeen ja muuttojen yhteydessä pidettiin huutokauppa ja joku piti sen ihan muuten vaan. Huutokaupassa oli koko lähiseudun väki, sehän oli ainoa kansanhuvi lahkolais-seurojen lisäksi.                                                                           Mar-sohvi oli innokas huutaja, ehkäpä kaikkein inokkain. Hänen kelkkaansa karttui tavaroita joka kerta. Kansa nauroi ja Mar-sohvi nautti suosiota aivan kuin taiteilija. Kenties hän sai näin sisältöä ja tyydytystä elämäänsä.                                                                                                           Kyläläiset ihmettelivät, minne Mar-Sohvi huutamansa tavarat panee, ja miksi hän yleensä niitä huutaa?                                                                                                                                                   Tavarat hän oli tallentanut Kivimäkeen navetan vintille.                                                                     Kerran kevättalvella Mar-Sohvi sitten piti huutokaupan. Kansaa oli paljon ja kauppa kävi.          

Elämmekö unessa

 Yrjö Kallinen pohtii unessa elämisestä. Minulle tämä on jo pitempiaikainen olotila. En ole joka hetki kartalla. 

Anja soitti Pielavedeltä. Kyseli saako tulla käymään? Totta kai! Lojuin sohvalla kun puhelin soi. Olin pihalla, vaikka en ole lumiukko. Anja sanoi päivämääräksi 22.4 torstai. Panin muistiin. Muistilaput laitan hyllynreunaan, että huomaan. Vasta kun tussilla kirjoitin numerot 22, tajusin sen olevan lähellä 24.ää. ??!!

Olen asennoitunut sen olevan ensi vuonna? Unenomaisuutta lisää noustessa vaihteleva verenpaine. Tunnustan rehellisesti: joskus (usein) höperehdin. 

Rokotus?

 Mitäköhän varten uusintarokotus minulle on ajoitettu niin pitkän ajan perästä? Olen havainnut väliä olevan viikkoja, Kolme viikoa - kuusi viikkoa jne. Satuttivatko minut tietoisesti toukokuun 18. Sattuu olemaan Erkin päivä? Rokotusten välillä on kolme kuukautta! 

Minulle se on yhdentekevää. Toinen peruste: Olen jo niin vanha, että kannattaa hiukan venyttää. Saattaa käydä parhaassa tapauksessa, ettei tarvitse rokottaa toista kertaa?

Prinssi ja kerjäläinen

Tuon niminen satu lienee jossain tullut luettavakseni. Alhaisen syntyperäni johdosta tuommoiset typeryydet jäävät kummittelemaan. Näissä jutuissa ei ole sinapinsiemenen vertaa mistään. Ihmisen arvosta puhuminen on pelkkää teeskentelyä. Tasa-arvoa ei ole, eikä tule. Eri asia, minkälaisista värkeistä ihmisen lapsi värkättiin, vaikka samanlaisia vehkeitä käytettiin ja samalla tavalla kivulla ja säryllä synnytettiin, saman muotoinen on lopputulos. Mutta lopputulos on eriarvoinen, riippuen uuden ihmisen vanhempien asemasta ja varallisudesta.

Media kohisee herttuan kuolemasta. Suuri suru. Suru on suurta teeskentelyä. Herttua oli kuningattaren aviopuoliso. Erkin mielestä suuri tyhjäntoimittaja, kuten kaikki ns. kuninkaalliset. Mitä he tekevät? Miten hyödyttävät yhteiskuntaa?  Yhtä tyhjää ja harhauttavia kuvia!

Kuka oli kyseinen herttua? Historian tietämykseni on vajavainen. Semmoinen käsitys on Kreikan jostakin vallankumouksesta, että kyseinen herttua oli vallastasyöstyn hallitsijan perillinen.

Suomalaisesta "roskalehdestä" luin juorupalstan. Olin samanikäinen kohteen kanssa. Nytkin suunnilleen. Prinssi Philip majaili keski-Euroopassa karkulaisena. Ei hän ollut tavallinen mierolainen, hän oli sentään Prinssi! Niinpä. 

Roskalehden artikkeli kertoi tilanteesta, jossa Prinssille hommattiin hienostoperheen 16 v tytär naitavaksi.

Ja satakieli lauloi!     

Vanhoja juttuja

 Tietotekniikka

Ensimmäinen datavälineen hankinta käsitti taskulaskimen - Canon merkisen. Laskeskelin harvakseen pikkulaskuja, kunnes vuosien kuluttua kaivoin sen esiin kirjoituspöydän laatikosta. Se näytti tulleen hulluksi, kun näppäilin haluamiani numeroita, näytön täydeltä ilmestyi pelkkiä kahdeksikkoja, eikä se suostunut yhteistyöhön. Panin sen takaisin kaappiin, kun arvelin pariston tyhjentyneen, aioin ostaa uuden patterin.

Pitkän ajan kuluttua otin laskimen esille, tarkistaakseni pariston mallin, jonka oletin pyöreäksi nappiparistoksi. Kokeilin kuitenkin ensin ja ihmeekseni kalkylaattori toimi virheettömästi. En avannut takapuolelta pariston kantta, vaikka ihmettelin paterin pitkää ikää. En muistanut laitteen oston ajankohtaa, päättelin siitä olevan yli viisitoista vuotta, ehkä kaksikymmentäkin.

Olisihan minun pitänyt hoksata numeronäytön alapuolella oleva sininen raitoidettu alue ja ymmärtää siinä olevan valokennoston, joka antaa virtaa valon siihen langetessa. Kaamoksen aikaan suljetussa laatikossa ei tietenkään ole runsaasti valaistusta. Laskin toimii edelleen. Tuon havainnon jälkeen on toiminut toistakymmentä vuotta.

Moottiriajoneuvojen rakenteista leipäni enimmäkseen sain, sähkön toiminnan perusteitakin opiskelin, mutta laskimet, kännykät ja computerit menevät yli ymmärryksen, eikä niiden käyttöohjeista saa "erkkikään" selvää.

Kirjoitusharrastustani auttaakseen päättivät tyttäret hankkia käytetyn tietokoneen. Tietokoneiden tultua kotikäyttöön, arvelin olevani ulkopuolella ja sanoin pitäytyväni poissa niiden käyttämisestä. Liian vanhaksi niistä hyötymään itseni uskoin ja tuhottoman kalliita olivat siihen aikaan

Tuossa vaiheessa vuosituhannen lopulla, toivat ensimmäisen laitteen, IBM jotain vuosimallia 1985. Tuija opasti sen käyttöä, mutta mielestäni siitä ei ollut suurta hyötyä, jatkoin kirjoittamista sähköisellä kasettinauhakoneella.

Toisen koneen toi Leena. Sillä kirjoittaminen sujui kohtuullisesti, mutta sen kovalevylle ei mahtunut Eppsson tulostimen ajuri. Virisi kiinostus käytettyyn koneeseen. Poimin keltaisesta Pörssistä pielaveteläisen puhelinnumeron, jonka takaa löytyi tutun miehen, tapaturmaisesti kuolleen Olavi Räihän poika. Ostin häneltä koneen, maksoin 500 mk. Monitori jäi Leenan tuomasta koneesta. Epssoni ajuri oli kateissa. Myyjällä oli tulostimelle sopiva ajuri.

Räihältä ostettu kone toimi riitävästi; tallensi ja tulosti. Sitten tuli suomennettavaksi venäläinen sotakirja. Sitä varten tarvitsin sanakirjan. ; Ostin ainoan, minkä Kuopiosta löysin ja missä oli myös venäjänkielinen näppäimistöohjelma. Eurotranslator osoittautui kovin huonoksi, mutta näppäimistöohjelma toimi. Se ei kuitenkaan mahtunut koneelle, kovalevyssä oli liian vähän tilaa.

Iisalmelainen liike ilmoitti myytäväksi käytettyjä koneita. Hintaesimerkki 3800 mk. Toinen liike mainosti uutta konetta hintaan 4990 mk. Menin ensiksi kysymään käytettyä. Sitä ei ollut, halvin mahdollisuus 9300 mk. Hyvä ettei käytettyä ollut, se selvisi myöhemmin.  Se viiden tonnin kone sisälsi näytön ja kaiuttimen. Fujitsu- siemens. Ostovuosi 2000. Sillä koneella naputelin tekstiä kilo kaupalla. Kirjoitusohjelma oli Word 2000, joka täytti tarpeeni mainiosti.

Jossain vaiheessa lahjoitin SVHS kamerani Samulille. Vuotena 2003 jouduin ottamaan haltuuni asuinmökin Rautalammilta. Samana vuotena joulun alla ilmaantui yllättäen ostaja Ptäjäjärven verstaalle, myin sen halvennuksella ja jätin Rautalammin mökin kontolle vähän velkaa ja ryhdyin kasaamaan videokalustoa. Ostin kameran ja kohta toisenkin.Perehdyin asiaan digivideoyhdistyksen nettisivuilla ja kylmä tosiasia piti hyväksyä - editointiohjelmille computerini on lelu.

Netsorin porukka teki tarjouksen rakentamastaan laitteesta, mutta en sitä erehtynyt ottamaan - siinä olisi ollut vain 80 Gb kovalevy, joka on aivan lian pieni tilavuudeltaan. Leikkasin sanomalehdestä sellaisen koneen mainoksen, jossa kerrotiin olevan riittäviä ominaisuuksia. Mainoskädessäni sapastelin Gigantiin ja päädyin Packard Bell koneeeseen, johon hankin Pinnacle 9 editointiohjelman.

Suunnilleen tuohon aikaan kirjoitin tämän. 

Tänä päivänä on huhtikuun seitsemäs v 2021. Packard Bell oli mielestäni kallis ja nyt se tuntuu hirveältä. noin 1000 €. Eikä ollut häävi. Tikkuista ja takkuista Pinnacle ohjelmakin. Rittävän hyvän koneen hinta oli 3100 € ja ohjelmakin hiton kallis. Pinnacle 9 maksoi muistaakseni jotain 240 €. 

Nykyinen koneeni maksoi 380 € ja edistynyt ohjelma muutamia kymppejä. Puikoissa vain vapisevin käsin haparoiva vanhus.     

Vanhoja juttuja

Tekstistä päätellen tämä kirjoitelma on kolmen vuosikymmenen takainen

AAMUN KAUNEUS

Luonnon kauneudesta mainittaessa se yhdistetään usein auringon loisteeseen ja autereiseen aamuun. Tänä aamuna oli toisin.                                                                                                                                                 Läksin kävelylle myöhään, kymmenen maissa. Huhtikuun alku ja hämärää vielä tuohon aikaan. Paksu pilvikerros riippui alhaalla ja lähellä maata sankka sumu. Sulava lumi äänteli tien varrella. Äänteli tussahtain romahtaen muodostaan maata kohti. Muoto oli tullut säiden haltijan ja auramiesten yhteistyönä. Nyt oli luopumisen aika talven ilmiöillä.                                                                                                             Sanovat synkäksi tuommoista päivää. Ihmismielen herkkyys ottaa helposti vaikutelman säiden mukaan.  Märältä mantieltä oli lumi poissa. Kävely raskaanpuoleista. Verkkaan siirtelin kumikenkää toisen eteen, tunsin vahingoniloa, autoilijat hurjastellessaan ohitseni, joutuivat jarruttelemaan tiehen tulleiden kuoppien takia ja jos eivät ajoissa jarruttaneet, pomppivat jysähdellen yllättävissä montuissa. Muistelin tilannetta, kun itse ajelin autolla rauhallista tahtia, kuinka se näytti kiusaavan toisia autoilijoita, jotka ajoivat kuin hengen hädässä. Olen sitä mieltä, että kiirettä ei ole, se on keksittyä ja ainoastaan kiirehtijöiden aivoissa. Jos halutaan nauttia vauhdista, on mentävä kilpailuihin ja jos ei siellä pärjää, ajettakoon kaahailematta.                                                                                                   Ajetaan autolla tai juostaan huohottaen, kuten nyt on muotia, ei liiaksi ennätä vilkuilla tien sivuun, eikä huomata luonnon kauneutta. Näkemättä jää joutsenen lento ja teerenkin pyrähdys ja tielle loikannutta hirveä kirotaan kauheasti ja vaaditaan lisää kaatolupia.                                                                Moni vaatii ehdottomasti pajunkisoja maljakkoon, varsinkin Pääsiäisenä. Itse katselen niitä mieluummin kulkiesssani ja seuraan niiden kehittymistä ja ihmettelen, kun ne saattavat herätä jo kovalla talven pakkasellakin jossain suojaisessa aurinkoisessa notkossa.                                                                    Pajunkissoja nyt oli runsaasti. Varsinaisen sesongin alkaessa ne olivat pieniä, eikä vielä kovin värikkäitä. Tuuhean pörrönsä ne saisivat myöhemmin.                                                                                  Muutaman sekunnin ajan luulin höperehtiväni. Pajunkissoja näytti olevan vesakon koivuissakin. seisahduin. Iän myötä näkö heikkenee, sehän tiedetään, mutta en aina ajattele sitä, unohdan eläneeni lähes kuusi vuosikymmentä. Kuusikymppistä sanotaan vanhukseksi. En miellä itseäni vanhukseksi, kai sen vuoksi, etten ole mitään saanut elämässäni aikaiseksi. Olen epäonnistunut.                                             Koivuvesakkoa ei ollut myrkytetty. Se kasvultaan voimakkana oli tuuheaoksistoista. Muistin kaukaisen sadun, jossa sairas prinsessa pyysi kamarineitoaan tuomaan huoneeseen oksia, jotka hän näki ikkunastaan ja näki niissä helmiäiset vesipisarat. Lasinkirkkaat vesihelmet eivät kestäneet oksia taittaessa, karisivat pois ja pettymys oli suuri prinsessalla ja kamarineidolla.                                                     Vesihelmiä ei ollut joka aamu ja kamarineidolla oli aikaa miettiä. Hän keksikin keinon, katkoi oksia maljakkoon, vei maljakon oksineen yöksi ulos ja odotti. Tuli sitten aamu, joloin kastetta oli runsaasti. Kamarineito kantoi varovasti maljakon sisälle, vesihelmet pysyivät oksissa, prinsessa ilahtui, kaunistui ja parani.                                                                                                                                                            Miksi sadut ja tarinat kertovat enimmäkseen prinsessoista, prinsseistä, kauniista ja rikkaista? Paimenpojastakin tuli arvokas, kun hyvä haltija toimitti hänelle prinsessan ja puoli valtakuntaa. Satuja lukiessani mietin, kuinka monasti valtakunta voitiin panna puoliksi, ettei siitä tulisi kovin pieni?                 Katselin pajunkissoja ja koivuvesakkoa. Ei silmäni kokonaan valehdelleet, vähän vain. Sakea sumu oli tiivistynyt oksille pisaroiksi, se ei ole ollenkaan harvinaista. Nyt lämpötila oli lähellä nollaa, se salli pisaroiden muotoutua epätavallisen suuriksi. Ne olivat suunnilleen pajunkissojen kokoisia, jotka olivat vielä pieniä. Pilvien ja sumun ansiosta oli hämärää, niin kuin päivälläkin voi hämärää olla. Juuri auenneiden pajunkisojen väri oli tummaa, enkä helposti erottanut, mitkä oli vesipisaroita ja mitkä pajunkissoja?                                                                                                                                                     Katselin kauan pisarakissoja. Ainutlaatuisen ilmiön näkee vain kerran elämässään. Onko sillä väliä, vaikka ilmiö on vain omissa silmissäni, kukaan toinen ei voisi nähdä samoin.                                               Muistin, kuinka kerran sanoin naiselle:                                                                                                      - Sinä olet kaunis.                                                                                                                                          Hän katsoi minua pitkään. Virkkoi:                                                                                                                - Kauneus on katsojan silmissä.

Tämä on editoimaton kirjoitus