Tekstistä päätellen tämä kirjoitelma on kolmen vuosikymmenen takainen
AAMUN KAUNEUS
Luonnon kauneudesta mainittaessa se yhdistetään usein auringon loisteeseen ja autereiseen aamuun. Tänä aamuna oli toisin. Läksin kävelylle myöhään, kymmenen maissa. Huhtikuun alku ja hämärää vielä tuohon aikaan. Paksu pilvikerros riippui alhaalla ja lähellä maata sankka sumu. Sulava lumi äänteli tien varrella. Äänteli tussahtain romahtaen muodostaan maata kohti. Muoto oli tullut säiden haltijan ja auramiesten yhteistyönä. Nyt oli luopumisen aika talven ilmiöillä. Sanovat synkäksi tuommoista päivää. Ihmismielen herkkyys ottaa helposti vaikutelman säiden mukaan. Märältä mantieltä oli lumi poissa. Kävely raskaanpuoleista. Verkkaan siirtelin kumikenkää toisen eteen, tunsin vahingoniloa, autoilijat hurjastellessaan ohitseni, joutuivat jarruttelemaan tiehen tulleiden kuoppien takia ja jos eivät ajoissa jarruttaneet, pomppivat jysähdellen yllättävissä montuissa. Muistelin tilannetta, kun itse ajelin autolla rauhallista tahtia, kuinka se näytti kiusaavan toisia autoilijoita, jotka ajoivat kuin hengen hädässä. Olen sitä mieltä, että kiirettä ei ole, se on keksittyä ja ainoastaan kiirehtijöiden aivoissa. Jos halutaan nauttia vauhdista, on mentävä kilpailuihin ja jos ei siellä pärjää, ajettakoon kaahailematta. Ajetaan autolla tai juostaan huohottaen, kuten nyt on muotia, ei liiaksi ennätä vilkuilla tien sivuun, eikä huomata luonnon kauneutta. Näkemättä jää joutsenen lento ja teerenkin pyrähdys ja tielle loikannutta hirveä kirotaan kauheasti ja vaaditaan lisää kaatolupia. Moni vaatii ehdottomasti pajunkisoja maljakkoon, varsinkin Pääsiäisenä. Itse katselen niitä mieluummin kulkiesssani ja seuraan niiden kehittymistä ja ihmettelen, kun ne saattavat herätä jo kovalla talven pakkasellakin jossain suojaisessa aurinkoisessa notkossa. Pajunkissoja nyt oli runsaasti. Varsinaisen sesongin alkaessa ne olivat pieniä, eikä vielä kovin värikkäitä. Tuuhean pörrönsä ne saisivat myöhemmin. Muutaman sekunnin ajan luulin höperehtiväni. Pajunkissoja näytti olevan vesakon koivuissakin. seisahduin. Iän myötä näkö heikkenee, sehän tiedetään, mutta en aina ajattele sitä, unohdan eläneeni lähes kuusi vuosikymmentä. Kuusikymppistä sanotaan vanhukseksi. En miellä itseäni vanhukseksi, kai sen vuoksi, etten ole mitään saanut elämässäni aikaiseksi. Olen epäonnistunut. Koivuvesakkoa ei ollut myrkytetty. Se kasvultaan voimakkana oli tuuheaoksistoista. Muistin kaukaisen sadun, jossa sairas prinsessa pyysi kamarineitoaan tuomaan huoneeseen oksia, jotka hän näki ikkunastaan ja näki niissä helmiäiset vesipisarat. Lasinkirkkaat vesihelmet eivät kestäneet oksia taittaessa, karisivat pois ja pettymys oli suuri prinsessalla ja kamarineidolla. Vesihelmiä ei ollut joka aamu ja kamarineidolla oli aikaa miettiä. Hän keksikin keinon, katkoi oksia maljakkoon, vei maljakon oksineen yöksi ulos ja odotti. Tuli sitten aamu, joloin kastetta oli runsaasti. Kamarineito kantoi varovasti maljakon sisälle, vesihelmet pysyivät oksissa, prinsessa ilahtui, kaunistui ja parani. Miksi sadut ja tarinat kertovat enimmäkseen prinsessoista, prinsseistä, kauniista ja rikkaista? Paimenpojastakin tuli arvokas, kun hyvä haltija toimitti hänelle prinsessan ja puoli valtakuntaa. Satuja lukiessani mietin, kuinka monasti valtakunta voitiin panna puoliksi, ettei siitä tulisi kovin pieni? Katselin pajunkissoja ja koivuvesakkoa. Ei silmäni kokonaan valehdelleet, vähän vain. Sakea sumu oli tiivistynyt oksille pisaroiksi, se ei ole ollenkaan harvinaista. Nyt lämpötila oli lähellä nollaa, se salli pisaroiden muotoutua epätavallisen suuriksi. Ne olivat suunnilleen pajunkissojen kokoisia, jotka olivat vielä pieniä. Pilvien ja sumun ansiosta oli hämärää, niin kuin päivälläkin voi hämärää olla. Juuri auenneiden pajunkisojen väri oli tummaa, enkä helposti erottanut, mitkä oli vesipisaroita ja mitkä pajunkissoja? Katselin kauan pisarakissoja. Ainutlaatuisen ilmiön näkee vain kerran elämässään. Onko sillä väliä, vaikka ilmiö on vain omissa silmissäni, kukaan toinen ei voisi nähdä samoin. Muistin, kuinka kerran sanoin naiselle: - Sinä olet kaunis. Hän katsoi minua pitkään. Virkkoi: - Kauneus on katsojan silmissä.
Tämä on editoimaton kirjoitus
