Sain kopioida Ireneltä saamansa kirjeet Ida Remekseltä.
Minulle oli suuri yllätys näkemäni. Tallennan tälle foorumille hallussani olevat. Ida Remes vaikutti Ohemäen kansakoulun opettajana koko ikänsä. Kirjeen saaja on vaatimattomin eläjä. Pakettitilan emäntä. Ida Remes minun aikanani suhtautui halventaen meihin sen kylästä mainiten. Kun joku vastasi tyhmästi tuli arvostelu: "Se on sitä taipalelaista!" Irene on samalla tavalla epäsukuinen, kuin minäkin. Rupusakista kirjoittaa näin: Jauhiainen oli valtasukunimi. Muutamana vuotena heitä oli kolmasosa oppilaista ja monella vielä äitinsä sukunimi. Irenellä, kuten minullakin oli äitinsä sukunimi; Jauhiainen. Suuri muutos tulee ilmi kirjeistä Irenelle. En tiedä jaksanko naputella nuo, sekä omat sepustukseni? Ketään muuta ei ole. Lepään ja yritän jo huomenna keskittyä.
Irene ollut kasvattina Riitilässä. Meni kouluun myöhään, muistaakseni 9-vuotisena. Joka aamu ennen kouluun lähtöä piti hoitaa navettatyöt.
K:vesi 30.III - 78 Irene!
Ensin kiitokset pääsiäiskortista! Olen usein ajatellut vuosien mittaan, millainen se oikein on sen "enkeli-Irenen" taloudellinen tilanne? asuvatko he ehkä Riitilässä loisina?Ja nyt ehkä kuljeksivat siellä sun täällä? Ohhoh, turha pelko! -Kahelinit omistavat Riitilän ja vähän muutakin - ovat omavaraisia, hyödyllisiä telijöitä yhteiskunnassamme! Sen sijaan Marja-Liisa ja Risto irtoväkeä. Marja lähettää joulukortin milloin mistäkin - viimeksi Keiteleeltä. Kysyin häneltä, omistavatko he kotinsa? - Miksi he ovat panneet kotiinsa metelöimään sen Asikaisporukan seudun turmioksi? M-L ei ole vastannut - olen siis loukannut häntä lopullisesti. Sinulla - tai teillä on jo koulua käyvät lapset? Aika menee - toisilla paremmin - toisilla pahemmin. Pian ovat lapsesi suuria ihmisiä, kohtaloonsa katsovia. Jos niissä on Jauhiaisverta, niistä tulee todella pitkiä. Katselin siellä ollessani: olipa isän tai äidin puolelta sukua, niin Säviän pitkiä heissä oli. Siellä Säviän Halla-ahossa tuli pari sukupolvea taakse päin tänne K:vedelle veljespari. Täällä kasvoivat ja lihoivat lisää, kunnes pojanpoika Ana Jauhiainen oli 2 m pitkä, 250 kg painava. Oli se Ana näky! Toinen veli painoi vain 175 kg - pikkuveli! Leikki sikseen. Tapasin naapurin Adelen täällä pari viikkoa sitten. Komistunut vain entisestään. Oli paljon kyseltävää. totta kai! Talvi on meneillään. Aika ankara monelle. Pakkanen koetteli, sairaudet samoin. Mutta sitten tulee kesä töineen. Minä olen melkin kesällä pelokkaampi. Pelkään ukkosta, kuivuutta, hallaa, metsäpaloja. Mistälie kammo jäänyt? Höperön hommaa. Tulihan tähän tekstiä. Toivon vain hyvää vointia ja menestystä Sinulle ja perheelle!! Terveisin Ida Remes
J:K: Kesän tultua vietetään täällä Jauhiaisten sukuseuran "juhlia. Sanoin eräälle heistä, että koulupiirini Taipaleessa oli niin J:s - valtaista, jotta oppilaista saattoi neljäsosa olla Jauhiaisia. Kutsukaapa heitäkin joukkoon! Tuskin kutsuvat mutta eivät poiskaan ehkä ajaisi. Tällä J:t ovat suurellisuuteen taipuvaisia - katse etu-yläviistoon! Tule vain kokeilemaan. Sama
20.3 - 79
Irene hyvä!
Kiitoksia useista joulutervehdyksestä! Aina uskollinen ja hyvämuistinen, vaikka on perheenemäntä moninen touhuineen. Mitäs kun on nuori vielä ja voimissaan - ja saa tehdä työtä omassa kodissaan, oman väen kesken - ja vielä osaa ja haluaa! Olit viisas tyttö, kun jäit kotimaallesi - "se on": sinne Ohekulmalle - viljelemään ja vartioimaan sitä. Sinne menivät kaupunkeihin liian monet pojat ja tytöt - varsinkin tytöt! - ja pojat jäivät ilman emäntiä, poloiset! Entäs taloraukat sitten. Niin, se on muotia, se! Eräänlaista naisen vapauden halua. Irti navetasta tehdassalin orjuuteen! Luonnonläheisyydestä ihmisvilinään ja kivikatujen kolinaan. Omapa on asia. Arpajaisvoittona tuli komea liina. Ei ole pöytää sille, ei kaappiakaan. Kelpaisiko tuo lastesi leikkipöydälle? Varsinkin kun kesällä juhlivat luonnossa? Kun pian on Irenen päiväkin, on se nimmarilahja lapsillesi. Jos ei heille kelpaa, sopii se käsipyyhkeeksi karjakeittiöön? Hyvin kai jaksatte siellä? Talven taudit ovat kohta ohi? Monta talvi vei, varsinkin vanhoja. Meilläkin kävi täällä "surma" - ja vei äkkiä yhden joukosta. Kiitos vielä ja terveisiä sinne! Ida R.
(
päiväämätön) Kun ulkona vain sataa ja myrskyää,ei sinne ole nokkaansa pistämistä, siksi ihailen sitä ikkunasta ja kirjoitan Irenelle kiittääkseni nimmaritervehdyksestä. Tattis vain! On se mukavaa, että toisille annetaan syntymälahjaksi niin kiva luonne,etä voi nähdä kaikessa ja kaikkialla vain mukavina kuvina mailman menon. Ohihan se vaikea menee ja sitten tulee taas mukavaa. Eikö niin? Luonteesi on varmaan peräisin Jaakkolasta, sen kodin Jauhiaisilta? Sieltä on Riitilän vaarikin syntyisin. Se on mukava perintö - vaikka olisi kuinka osaton maailman mahdista - kuitenkin omata sisäinen rikkaus - onnellinen luonne. Se on aarre sekin. Lapsesi ovat varmaan jo isoja - ovat koulussa ja osaavat kemian kaavat ja algebran salaisuudet. Onnelliset oppilaat. Katselin monia lahjakkaita 6:s luokkalaisia ennen vanhaan, kun he kokoilivat tavaroitaan ja todistuksiaan: Sihen he jäivät tien päähän ja oppivat vain alkeita - jos sitäkään...! Sanoin keväällä, että pelkään kesää. Kyllä se on ollut viljelijöille melko ilkeä - varsinkin etelä- suomessa. Täällä säästyimme kesähallalta ja ukkosilmaltakin - Katselimme vain, kun Vieremällä leimusi. Nyt tulee talvi ja hanget ja sitten parempi kesä - toivotaan. Juttelehan mukavia, vaikka Adelenkin kanssa, että väsymys vaihtuu nauruun. Ja terveiset vain kaikille! Panen pikkurahan mukaan - ilman vain! - kun aina tuhlaat rahasi kortteihin. Tuossa ne ovat, muun muassa Leena opettajalta, Leväsen Kaisalta ym. kun katselen, niin unhotan sateen ja myrskyn !
Terv. Ida R.
(päiväämätön) Irene hyvä! Olin oikein iloinen yllättävästä puhelinsoitostasi, onnittelusta, kaikesta kuulemastani. On enemmän kuin hauskaa kuullaOhekulman myönteisestä kehityksestä, sen ihmisistä ja kaikesta. Ihanaa, että sinulla itselläsi on koti ja perhe - ja että olet niin tasapainoinen perheenäiti. Kiitokseksi kuulemastani lähetän lapsosillesi pikku paketit. En tiedä, kuulinko nimet oikein, muta saajat eivät varmaan pane sille paljon arvoa. Toivon koko perheelle terveyttä ja onnea! - ja myöskin hauskaa joulua! Terv Ida Remes
20 - 7 - 80
Irene kulta! Ei nyt ole kenenkään nimi- tai syntymäpäivä, mutta on naistenviikko sille kuuluvalle loskakelineen. Saatiin sadetta kolmatta viikon poudan perästä - erittäin tervetulleena mutta nyt jo kohta liikanakin. Kyllä kai ehdit saada heinät latoon, samoin kuin siellä muutkin? Perunamaa ja viljat ovat nyt miekkosen näköisiä ja lupaavat hedelmiään. Niin, kiitos oikein paljon soitosta ja pääsiäiskortistakin. Se oli hieno yllätys! Tulee siinä kysellyksi aina entisten naapurien olemassaoloa - ei kai se ole pahaa? Selkämää, sitä hyvää naapuria en muistanut. Kai sielläkin voidaan hyvin? - Joku sanoi, että Ohemäen kouluun on kahden opettajan paikka auki. Lähtevätkö he pois, Laatuset? Niin, se on edelleen kauppoja vailla oleva syrjäkylä, se Ohemäki. Kaisa Miettisen aherrus saada kauppa sinne, on nyt mennyt unelma. Oli ja meni! Niinkuin kohta koulukin...? Älä pahastu, vaikka kiitän sinua Iri, näillä lapuilla. Ostat lapsillesi jotain suussa sulavaa. Tai itsellesi myös. Terveiseni sinne ja kiitos kaikesta! Ida R. K:vesi 20/11 - 80
Irene kultainen! Aina sinä uskollisena muistat kaikki merkittävät päivät kauniilla kuvakorteilla! joihin tuhlaat markkojasi! Kun joskus, kuten nytkin, olen pannut vastauskirjeeseeni kympin mukaan, ei se ole mikään "köyhänapu", vaan kiitoksentapainen saamastani. Mielelläni kyllä luen tietoja Ohekulman elämästä ja ihmisistä. Olen kai joskus sanonutkin, että kun vuodet ovat hioneet muistot sileiksi, tuntuvat kaikki niin rakkailta. 30-luvulla kerran sanoi tuolla pitäjän pohjoispäässä asuva henkilö minulle: "Miten te säilytte siellä Taipaleen perukoilla elävänä?" Näin hän, sillä kylän maine oli todella huono. Sanoin, että vielähän tuolla menettelee. Uhkailuja sain. Kerran tuli mies koululle ase kädessä. Kun kerroin lapsille Sulkavan miehen mielipiteen, jatkoin, että teidän ,lapset, on nostettava tämän seudun kehitys ja moraalitaso! - ja nostettavan niin, että pitäjän pohjoispää nostaa hattuaan kuin Kaarle XII:n muistolle - kuullessaan jonkun olevan Ohemäen piiristä! (Muuten sain Ohe-Aapelin silmilleni tästä asiasta - ja varmaan 100:nnen keran.!) Nyt se on tapahtunut. Ylpeydellä luin lehdestä juhlistanne, jonka toimeenpanijat ja jäsenet ovat juuri niitä entisiä oppilaitani. Fiksuja hyvinpuettuja ihmisiä kauneissa kodeissaan, vauraita ja toimeentulevia. Pärjäävät missä vain. Se on oikeaa ylpeyttä se! Toivon vain samaa hyvää onnea! Sellaista, että nuoret jäisivät kotiseudulleen, lisääntyisivät Ohemäen koulun hengissä pysymiseksi ja koko pitäjän ylpeydeksi. Kiitos lehden kuvista! Tuttuja piirteitä - ajan vähän muuttamia. Terveiset vain - ja hyvää joulua ja uutta vuotta! Ida Remes
Vähän muisteloita Ohemäen koulun neljäkymmen-taipaleelta äitienpäiväjuhlassa 10/5 - 64
40 vuotta ------!
Mitä on neljäkymmentä vuotta? - Ei se ole paljon mitään, joskatselee sitä esimerkiksi maaimanhistorian mitoissa --; mutta se on hyvin paljon meidän ihmispoloisten vuosissa mitattuna! sehän on enemmän kuin puolet useimpien eliniästä ja paras osa siitä. Vastasyntynyt palleroinen ehtii elää lapsuuden ja nuoruuden aikansa ja on täydessä miehuudessaan, japaljon on ehtinyt samalla aikaa tapahtua mailmassa kaikenlaista, suuriakin asioita. Jospa siirtyisimme nyt ajassa neljäkymmentä vuotta eteenpäin eli vuoteen 2004. Aivan pelottava luku on kirjoittaakin! - Millaiselta luulette mailman silloin näyttävän? - Ah , sen voimme me vain hyvin heikosti aavistaa. Varmaa ainakin on, että tämä nyt elettävä aikamme näyttänee silloin perin takapaluiselta menneisyydeltä. Mutta toivottavasti on silloin kaikki meno maailmassa täydellistä ja hyvää. Mutta meitä ihmisiä ajatellen on yksi asia varma: me kaikki olemme muuttuneet! Nyt vanhat ja keski-iän kulkijat, me olemme silloin jo poissa, vain enemmän tai vähemmän miellyttävä muisto. Nykyinen nuoriso tapailee keski-ikäänsä hiukset harmaantuneina, totinen ilme suun ympärillä - niin - ja askelten "letkajenkka" on kovasti hidastunut tahdissaan; nuo pienet koululaiset ovat silloin jo niitä yhteiskunnan Tärkeitä Henkilöitä - ja vihdoin - vielä syntymättömät lapsukaiset edustavat silloinjo sen ajan kirkassilmäistä ja nauravaa nuorisoa, sekä kasvavaa polvea. - Mieliala muuttuu todellakin minimiin päin, kuten sääopissa sanotaan, ja tulemme hyvin alakuloisiksi kaikki. Onneksi meille kaikki tapahtuu hitaasti ja huomaamattomasti ja siihen on niin pitkä aika. Mutta jospa tämän esipuheen jälkeen tehdään hyppäys nyt päinvastaiseen suuntaan: siirytään ajassa neljäkymmentä vuotta taksepäin - ei vuoteen 1924 . Siihen ei tarvita mielikuvitusta - ei! - Vaan hyvää muistia. Nimittäin vanhempien ihmisten hyvää muistia. Hirveän kaukaista, väittävät nuoret. Melko lähellä, vakuuttavat vanhemmat. Ja lähellähän se meille onkin, se 20 - luku. Mutta kyllä on ehtinyt tällä välin tapahtua jos mitä. ei sitä kukaan olisi edes uskonut, mitä on koettu. On eletty jopa "historialista aikaa". kuten eräs pikkutytö asian määritteli. Ei tätäkään kulmakuntaa samaksi enää uskoisi, eikä tuntisi. Ovat uudet kodit, viljelykset, uudet ihmiset. Paljonhan siinä on mukana kadonnut hyvää ja kaunistakin, mutta eiköhän liene suurin osa ollut sellaista, joka jouti mennä romukoppaan - paitsi tietenkin meidän oma nuoruutemme suurine unelmineen.Ja tietysti omaiset - ja ystävät. Onhan se ollut tapaus saada tänne joniin varhain, kuin 20 - luku oma kansakoulu. Se todisti valistuneisuutta tai ainakin siihen pyrkimystä paikkakunnalla. Ei se hanke oleollut suinkaan täällä kaikkien toivoma, kaukana siitä. Meillä oli siitä vielä parikymmentä vuotta myöhemmin mojovia todisteita! Mutta koolu saatiin vain ja vielä kunnan omalle maatilalle, seikka, joka sinä aikana katsottiin erittäin edulliseksi ja oli oikein muotia. Puutteelisia olivat olot olleet täällä koulussa; siitä ensimmäiset oppilaat ovat kertoilleet aina. Oltiin vain kuin lähetysmailla. Mutta työtä tehtiin niissäkin oloissa ja tyydyttiin vähään. Kuitenkin etevän opettajan taidolla ja ehkä hyvin ahkerien oppilaiden uutteruudella päästiin aika hyviin tuloksiin. Niistä kertovat todistukset koulun arkistossa. Kaikki oli kuin uutisraivausta; jajokainen maanviljelijä tietää, ettei ensimmäinen kuokkija juuri näe raivaustaan puutarhana. Hyvä kun saa kauran kasvamaan. Näin on henkisellä raiviolla. Usein tulin ajatelleeksi, että se ensimmäinen opettaja taisi läteä täältä melko matalalla mielellä, eikä ole pilkistellyt. Syyt lienevät olleet monet. Luulen hänelle jääneen huono muisto paikkakunnasta. Mutta jos hän nyt yllättäen tulisi tänne ja huomaisi, miten rakkaassa muistossa hän on elänyt niin monien sydämissä ja näkisi vielä entisiä oppilaitaan ja ystäviään nyt jo harmaantuneina ja määrältään harvenneina, hän varmaan muttaisi mielensä. Muuten oli vahinko, että täällä tuhoutuivat koulun palossa myöskin koulun vanhat päiväkirjat. Usein selailin niitä. Niissä oli historiaa. Niistä luki - noin vähän kuin rivien välistä - myös yksinäisen korpiopettajan mielialoja: oli innostusta ja iloakin, mutta paljon oli pelkoa ja ahdistusta.
- - - - - - - - - Siellä vanhalla vuoren koululla, siellä oli paljon mukavaa. Päivä oli siellä pitempi, kevät ehti ennemmin, talvi myöhemmin. Sieltä näki laajalti kaunista isänmaataan, siellä oli kotiseutuopin opetus niin helppoa. Ja siellä oli niin huimia mäkiä. Välitunnit olivatkin kaikkein hauskimmat koulutunnit. Mutta kelit! Ne olivat luonnon armoilla ja vilun viima oli hyvin tuttu. Koulun lämmittäjät saivat harmaita hiuksia. Usein ajatelin myötätunnolla yläkerrassa pieniä alakoululaisia, jotka joutuivat asumaan siellä lautaseinäisessä, yhdellä uunilla lämmitttävässä luokassaan. Niitä lapsiakin kun oli niin paljon vähemmän. Ilmankos siellä hypittiin joskus harakkaa koko päivä - ja me alakerrassa kuulimme sen vahvistettuna äänenä -----! Kun se koulutalo, vanhasta korjattu, oli aikansa palvellut ja tuli vuosien mittaan yhä hatarammaksi, se varmaan aavisti kohtalonsa, kun sen ikkuna ja nurkkapielet valittelivat joka tuulella niin surkeasti. Sitten vain kohtalon sallima sattuma - ja kaikki oli ohi sinä muistettavana huhtikuisena maanatai-iltana! Asiassa oli vähän hullunkurista se, että opilaista monet ne pienet kullanmurut, tulivat tiistaiaamuna kouluun läksykirjat ja varsiluuta mukanaan, koska oli näistäkin puhetta, mutta eipä tarvinnut lasten työtä enää, ei, täällä oli eilisiltana ollut oikein suursiivous - ja puhdasta oli tullut - jos tyhjä on puhdasta. Sitten alkoi ongelmien sarja. Kunanisät lupasivat koulun puoleen vuoteen entiselle sijalleen, mutta koupiirissä oli monta mieltä. Elettiin vielä pienten - seiniltäänkin - supistettujen koulujen lumoissa ja sellainen piti saada melkein joka talon kujansuuhun. Haaveiltiinpa vielä yhdestä suurestakin, mutta kahden kunnan omistamasta koulutalosta. Siihen kunta suhtautui samoin kuin tarinan mummojen yhteiseen lehmään, jonka hoito oli jaettu poikkisuunnassa. Näin sovussa riidellen menetettiin vuosi. Sitten ryhdyttiin odottelemaan korkeampien herrojen käyntiä paikkakysymyksen ratkaisemiseksi. Vihdoin viimein marssivat kunnanisät tänne pitäjänkartta ja mittakepit kourissaan ja etsivät Ohemäen koululle keskipistettä. Se löytyi - ja kas! - tähän se nousee. Voi miten kolkko jaruma paikka!- kuka tuossa viihtyy! - huokailtiin. Mutta siihen se vain tehtiin. Metsä kaadettiin, monttu kaivettiin, kivet räjäytettiin, laudat sahattiin, tarvikkeet vedettiin, tiilet tehtiin, kellarit muurattiin - ja niin siihen vain kasvoi yksi kerros kolutaloa maan alle. Savu sen kuin tuprusi sieltä kuin tulivuoresta kokonaisen talven. Mutta rakennustarvikkeet loppuivat siihen. Elettiin näet vielä vaikean ajan maininkeja. Tarvittiin korkeita tutavuuksia. Ja olihan niitä - tässä suurmiesten syntymäpitäjässä. Näillä kun ovat aina konstit tiedossaan ja heneuvoivat. Koulu alkoi kohota ja jälki oli hyvää. Kunnanisät luulivat olevansa kaukonäköisiä, kun teettivät tämän koulun kasvunvaralle. Mutta hekään eivät osanneet vielä silloin aavistaa uutta ongelmaa; maltapakoa. Toivotaan ettei tämä kulkutauti aiheuta sentään tälle lempilapselle aivan kuolettavaa näivetystä. Kun tänne luojan selän taakse tehtiin tällainen upeus, aiheutti se ulkokyläläisissä hyvin pahaa verta. Varsinkin sellainen kuin Pirttiahon isäntä taisi saada siitä korvanvoiteesta osansa, kun häntä syytettiin nurkkakuntaisuudesta. - Mitä ne sellaista tuolla tarvitsee, muristiin. Eihän tuolla kuulu olevan oppilaitakaan 25 enempää - eikä mitään asutustakaan näe siellä. Eräät suutttneimmat olivat uhanneet karttaa koko Ohetietä, toiset kääntää pään pois koulun kohdalla, jos sattuisivat vahingossa täällä kulkemaan. Toivottavasti ovat sen myös tehneet. Ollaanko täällä niin mitättömiä, ettei tänne kannata mitään kunnollista edes laittaa? Ei toki! Aines on hyvää, kunhan vain laaditaan mahdollisuudet sellaisiksi, että se hyvä pääsee esiin. Ja annetaan aikaa tulla paremmaksi. Siihenhän on ollut jo pyrkimys. Koulu valmistui ja kimpsut kuljetettiin uusiin suojiin. Alettiin asua. Joukko kasvoi joka vuosi, sekä pituutta, että lukumäärää, kunes oltiin sadan ja kahdenkymmenen korvilla. Kyllä siinä oli jo väkeä, sanoin, jos ottaa lukuun kaikki ne, jotka ovat Ohemäen koulun ovia availleet näiden vuosikymmenien aikana. Ehtiihän tässä ajassa olla jo kolmestakin sukupolvesta oppilaita. Siitä huolimatta, että elettiin läpi raskaat pula- ja sota-ajat, oltiin kuitenkin melko terveitä. Kiitetävästi, sanoi kunanlääkäri. Oltiin vain - ja tyydyttiin. Ei niissä lasten asuissa ssuinkaan ollut aina hurraamista, jos nykyisiin vertaa. Käytiin koulu tai jätettiin käymättä. Keskeytettiin milloin haluttiin. Osattiin läksyt ja opittiin, tai lyötiin kaikki laimin. Toteltiin tahi ei toteltu koulun sääntöjä - kukin riitinkiensä mukaan. Muistan, miten alkuvuosinani tuli hallitusportaasta kirjelmiä, joissa kehotetiin kouluille keräämään sellaista arkistonosaa, jossa olisi oikein elävää historiaa: valokuvia, tietoja oppilasten myöhemmistä vaiheista, näytteitä heidän harrastuksistaan, ynnä muuta sellaista; kaikki seikkoja, joista voi saada todistusaineistoa heidän mahdolliseen myöhempään tutkimiseensa. Mutta kun tämän koulun oppilaista tuskin tulee enemmän suurmiehiä kuin pahantekijöitäkään, tavallisia ihmisiä vain, on sekin asia jäänyt vähälle. Toivotaan tämäkin puute korjatuksi. Alkuaikoina, kun asutus oli enemmän paikoillaan pysyvää, oltiin täällä sukulaisuussuhteissa keskenään. Valtanimenä olivat Jauhiaiset. Kerran oli neljäsosa oppilaista sen nimisiä. Lisäksi vielä monilla äitien tytönimi. Kun paikkakunta sai uutta asutusta, saatiin myös uusia nimiä, samoin kuin muutakin yritteliäisyyttä, mikä ei suinkaan ole ollut seudulle pahaksi. Ajattelin tässä sepustuksessa muistaa myös muutamia sellaisia, joiden vaikutuksesta on koulu saanut uusia harrastuksia ja joiden toiminta on muutenkin ollut täällä myönteistä ja hyvää. Nuoret miesopettajat panivat urheilun opetuksen alkuun. Mitä Mäntyrantoja ja muita mestarimiehiä täältä nousiskaan, kun vain jaksaisi innostaa ja ohjata nuoria siihen suuntaan. Jo viime talven tulokset tältä koululta sen osoittavat niin komeilla numeroilla. Samoin nuoret naisopettajat ovat niin paljon kehittäneet nuorten tyttöjen käsityö - liikunta - ym harrastuksia. Taito ei ole taakaksi. Hyvää jatkoa vain niillekin yrityksille! Näin perästä tahtoisin muistaa ja antaa tunnustus Katri Miettisen lähetysompeluseraharrastukselle, jolla hän aikoinaan koitti täällä saada lähetysasialle myötätuntoa. Ei tainnut tulla keväällä mainituksi, miten miellyttävää on ollut koulun kannalta kanssakäyminen niiden kotien kanssa, joissa on vedetty samaan suuntaan, on lähetetty tänne ne tottelevat ja tunnolliset oppilaat, on tuettu ja rohkaistu ja näin tuotettu iloa arjen harmauteen. Vieraaanvaraisuutta on koulupiiri aina tarjonnut runsaasti ja auttavaisuutta myös. Esimerkiksi näin äitienpäiväjuhlan keräykseen harva koti on kieltäytynyt antamasta ropoaan. Siihen suuntaukseen hyvää jatkoa! Rauhaa maahan, silloin on kaikilla hyvä olla! Mikä moraalinen tuki on ollut sellainen johtokunnan jäsen, josta sai tuntea, että tuo tahtoo ymärtää, neuvoa ja auttaa, olla ihminen, olla ystävä, ei vain määrätty virkakoneiston jäsen.. Sellaisia miellyttäviä on aina ollut johtokuntalaisissa. Heille kiitos ja tunnustus! Monet jo poisnukkuneet. Olisin toivonut tänne jävien virkatoverien myös jatkuvasti pysyvän täällä, he kun tuntevat paikat ja olot. Mutta ei vieläkään ole myöhäistä toivoa, että ihme tapahtuisi. Samoin uudet opettajat, tänne tulleet ja tänne tulevat, toivon teidän viihtyvän hyvin ja viettävän täällä kuusikymmenvuotispäiväänsä. Ei ole koululle alituinen vaihdos, siitä kärsii kaikki. Hyvä täällä on jatkaa, aloitetulla saralla, korjailla, parannella virheitä, viljellä ja viimeistellä. Kuokkijat saavat unohtua, he ovat sen ansainneet. Toivon tämän koulun oppilaille onnea ja menestystä kaikilla heidän nuoren elämänsä teillään, pyrkimystä hyvään ja jaloon, pahan karttamista. Siihen on koulussakin koetettu heitä saada ohjatuksi. Ja vihdoin: terveiset Ohemäen koulun 50 - vuotisjuhlaan v. 1974!
Tämä oli vain pakina
OHEMÄELLÄ 10. V. 1964
Tervehdys kunniavieraalle
Tänään juhlit siis, vanha kouluni. Olet pääsyt - noin ihmismitoin sanottuna - miehuutesi täyspainoiseen ikään. Olet nyt paikkakunnalla tuttu ja arvostettu - kuin myös hyväksytty. Linnamaisen upeana seisot siinä keitaallasi erämaassa ja katselet suurilla ikkunasilmilläsi ympärillä liikehtivää perin vähäiseksi harvennutta taimitarhaa - muistellen alkuvuosien satapäistä laumaa - seisot niin tyynen arvokkaana, että ohikulkijan katse viivähtää kohdallasi. Sisäkuvasi on myös kaunis ja nykyhetken vaatimuksia vastaava. Miellytävä siellä on sekä opettaa, että oppia. Varmaan kuulijakunta on nyt avokorvaisia, - silmäisiä ja - sydämisiäkin. Onhan heillä nyt oikea koulu, peruskoulu, joka antaa opiskelijoilleen monipuolisen uusin menetelmin tarjotun tieto - ja taitomäärän ja mikä parasta: koulu takaa nyt opintielle määränpään - ei jätä - kuin vanha koulu ennen - polun pohjaan oppilaansa. Onnelliset nykylapset, eikö totta? Vaatimaton oli syntysijasi siellä mäen laella vanhassa taloröttelössä. Vielä kouluksi korjattunakin sieltä puuttui niin paljon. Mutta kun ei paljoa pyydetty, toimeen tultiin. Oli siellä sentään sellaista, mitä moni koulu meiltä kadehti. Oli avaruutta ja näköaloja, oli valoa ja värejä. Helppo siellä oli hengittää. Laulut luonnosta ja isänmaasta kiirivät kauaksi - ja virret! - ne menivät aina perille! Entä välitunnit talvella - ne olivat yleisen mielipiteen mukaan tunneista parhaimmat!! Mäkeä riitti jokaiselle laskea, sitä oli joka puolella. Siitä terveyttä ja iloa, vakuutti kunnanlääkärikin. Ja miehen mittaan pääsi vasta se poika, joka laski kaatumatta hyppyrimäen koivujen luota lammen jäälle. Vaikeiden vuosien aikana koulu joutui luonnollisesti myös kokemaan kaikki ahdistukset ja puutteet, mitä oli muuallakin. Mutta päivä kerrallaan otettuina nekin ohittuivat ja elettiin paremman toivossa; kun tuli teki tuokiossa köyhistä kerjäläisiä. Jouduttiin elämään monen monta vuotta loisväkeen kuuluvina ja odotettiin hartaasti uutta taloa. Tulihan se vihdoin, varsinkin kun oli joukolla autettu sitä - pihaa siivoamalla ja tiiliä kantamalla. Iloa ei saatu täytenä - Matti ja Teuvo puuttuivat... Nyt on kaikki toisin - paremmin. Tai onkohan? Vaatimattomasti elelevä kyläkunta liehui elämää. Kodeissa sopi olemaan kolme sukupolvea - vanhat hoidettiin kunnioittaen lasten luona. Lapsikatrasta riitti myös - kymmenen kullannuppua on vähin tavoite. Viljeltiin peltotilkkuja, vartioitiin karjaa. On tullut katovuosia lapsitarhassa. On luovuttu vanhoista perinteistä, jopa kotiseudustakin. Siksi toivoisi tässä lorun lopuksi, että ajan muotivirtaukset kääntyisivät kotiin päin - olisi Ohekulmassa jälleen tiheässä viljeltyjä, lapsirikkaita koteja, joista taapertelisi aikanaan satapäinen joukko oppilaita komeaan peruskouluunsa. Valistuneita määrätietoisia nuoria, joilla on kasvoisaan selviä, tuttuja sukupiirteitä ja veressään monen sukupolven sivistys - minkä Ohemäen 50- vuotias koulu on heihin vaikuttanu Jumala siunatkoon sinua vanha kouluni! - Samoin sen opettajia ja oppilaita. Toivoo I. R.