Muutama korkea lukema johti tarkempaan mittailuun. 148 101 50 Näytti hurjata 101 ?! Toinen mittaus 148 91 47 tasoittui syönnin jälkeen 140 72 48
Juhannuksena kaksi mittausta 143 76 51 ja 136 77 55
27.6 kaksi mittausta 139 68 53 Ja 142 69 49 Normaaleja
30.6 aamulla 162 75 46, 160 79 46, 165 83 46 Syönnin jälkeen 146 72 49
Lukemat 101 ja 91 tavallista korkeampia. 68 - 77 ovat tavallisia. 160 - 165 Yleensä alle 150 Sykkeet normaalilla alhaisella tasolla. Turhaa syynätä! Sydän sykyttää joka päivä!
Antti Ruuskanen oli puhelias. Odottelee pääsyä olympiakisoihin. Jotkut paheksuivat Pitkämäen ja Ruuskasen saamia valmennusrahoja. Kyllähän se vähän pahalta näytti. Nuoret tarvitsevat tukea. Tero Pitkämäki älysi siirtyä valmennuksen puolelle. Antti Ruuskasella oli menestystä. Kiinnitin huomioni Antin häpeämättömyyteen. Vielä ruudussakin puntaroi. Valmennusrahojen paheksujan kanssa olen samoilla linjoilla. Sanoin itsekseni ääneen. - Pitkämäki ja Ruuskanen ovat kehäraakkeja. Se on aivan luonnollista. Ruumiin jäsenet eivät kestä, eikä näiden herrojen pidä mennä häpäisemään itseään ja yleisöä. Antti heitti viisitoista metriä vähemmän kuin saksalainen mestari. Ei ole rahkeita huipputuloksiin. Eikä tarvitse olla!
Itämainen taikuri soittaa huilua - edessään korissa käärme kohoaa pystyyn ja käärme liikkuu soiton mukaan. Harhauttaa uskomaan, että juju on soitossa.
Mediassa oppinut mies sanoi, ettei käärmettä lumoa soitto, vaan huilun liike. IkiWanha sai oivalluksen dokumentista joka oli tehty eläintenkesyttäjästä. Verrattain nuori nainen. Kertoi menetelmistään. Toimittaja kysyi: "miten ohjaat käärmettä - Lämmitän sen tien. Siinäpä totuus. Ei soitto, eikä huilun liike, vaan lämpö! Semmoinen muistikuva on että näkemäni elokuva oli pimeällä kuvattu. Illan viileys ja kenties kellarissa säilytetty käärmekori. Huilun läpi tuli hengitysilma. Lämpö vilvoittaa ja taitavasti ohjattu puhallus tekee tehtävänsä - käärme kurottautuu huilua kohti.
Oma kokemukseni vahvistaa. Rovajärven leirillä armeijassa Piippo soitti puista huilua. Soitti illat pitkät lepoaikana. Ruokailusta palattua nousi teltassa metakka: Piippo perkele, et soita milloinkaan enää sitä huilua. Kutsut käärmeitä! Tulevat telttaan! Ruokailua odottavan porukan lämpö viipyi teltassa.
Istuin poterosssa. Potero on juuri sen syvyinen, että päälaki on juuri maanpinnan alapuolella. Läpimittaa ei tehdä tarpeettoman paljon. Mahtui istumaan konepistooli jalkojen välissä. Siinä on todella yksinäinen. Ajatukseni harhautuivat jonnekin kauas. Hätkähdin, kuin olisin herännyt unesta. Edessäni poterossa oli kyykäärme. Samanlaisessa asennossa pää ylös kurkkaamassa kuin itämaisessa kuvassa, puoli käärmeen mittaa pystyasennossa avoimessa kidassa lipoi kaksihaaraista kieltään. Ja sihisi. Muistelen tai kuvittelen sen sihisseen. En uskalla vannoa todeksi, kun en kuvauksia kuullut aikaisemmin.
Toimin typerästi, mikä oli luonnollista - armeijassa, eikä muuallakaan opetettu kyykäärmeen kohtaamista, mielessä vain ikiaikainen käärmeen pelko. Opittu asia. Käsillä oli konepistooli perä valmiina maata vasten. Nuijin viattoman käärmeen hengiltä. Semmoistahan sota on Propaganta opettaa tappamaan syyttömiä. Isänmaan puolesta.
Pohjoisen viilenevässä illassa aisti käärme poterosta henkivän lämmön. En silloin ymmärtänyt ainutlaatuista tilaisuutta luonnon tarkkailuun. Jos voisin lähettää terveisiä käärmeiden taivaaseen, pyytäisin anteeksi ja armeliaisuutta rikoksesta luontoa vastaan. Käärme oli vaaraton, ei se halunnut minulle pahaa, vain hitusen lämpöä.
Otsikossa piilee pientä piruilua. Aloin kertomaan aiheesta; pikkunahkiainen. Kansalaisopiston Ensio Pietikäinen tuhahti: "Iilimatoja". Samanlaisen kohtelun sain kaikilta. Kerron tässä koko tarinan pikkupiirteineen.
Ensimmäinen vihje oli kivenmuruset hauen sisällä. Pienien murusten joukossa suurin oli parisenttinen. Vain se kerta. Muulloin ei ollut. Heräsi kysymyksiä. Mahtuuko noin iso poistumaan hauen sisältä? Mitä varten kala ahnehti pohjan pieniä kiviä? Olen perkannut melkoisen määrän haukia, enkä koskaan löytänyt niiden sisältä kiviä. Kivilöydöksen ajankohta ei asetu muistissani aikajanalle. Ei ole minkäänlaista hajua, miten pitkä väli oli todella hämmästyttävään hauen sisältä löytyneeseen. Samasta paikasta. Hauen sisällä oli pallo. Hämmästykseltäni en selvinnyt mittaamaan pallon kokoa - jotakin golf-palloon verrattavaa. Kuin nauhasta kierretty pallo. Nauha vaan oli pätkissä.
Mielenkiintoni kerää kohtaan loppui pian. Kaksi "pätkää" oli ehjiä. Olin ymmällä. Hauen siivosin kalapaikalla. Kaksi pätkää vein kotiin ja tutkailin sen minkä pystyin. Toinen oli ihan kokonainen, toisesta ennättänyt sulaa vain pyrstöntapaisesta toinen haara. Toinen oli pituudelta 12 cm, toinen 13 cm. Mustia "iilimatoja. Erityisesti huomioni kiintyi "silmiin". Silmiksi ne mielessäni nimitin. Ovat kuulemma kidusaukkoja! Pieniä pisteitä ei voinut käsittää siihen tarkoitukseen. Yhteensä 14. seitsemän pistettä vasemmalla ja seitsemän pistettä oikealla puolella. Viivyin melko pitkään kirjastossa. Nuo pääpuolen "silmät" todisti ja todistaa. - Kaikkea muuta kuin iilimato.
Kirjasta löytyi kaikki tarpeellinen tieto. Ainoa poikeus oli koko. Kirjan mukaan 16 cm. Kirjan kertomasta ymmärsin myös kokoeron. Ihan looginen selitys. Arvelen sen liittyvän aikaan. Tarinan alku lähtee mannerjään sulamisesta. Pikkunahkiainen samalla tavalla jäänyt vangiksi veden laskettua, kuten Saimaan norpat. Pikkunahkiaisten löytöpaikan vedet laskee Vuoksen vesistöön.
Kun tapaan pielaveteläisiä, pitää kysyä Olavi Sulasmasta. Laillani sydänvikainen, muutamia vuosia minua vanhempi, olisi jo yli 90, Mahdollisesti poistunut maisemista. Laillani luku- ja kirjoitusihminen. Otuksen nähdessään aprikoinut ja tullut tulokseen: "näiden täytyy olla nahkiaisia."
Asuinpaikkani ympäristöstä muistan kaksi kertaa. Patikoimme oikoteitä Nilakan Paanaslahdelle. Polku ylitti pikkupuron. Sillan päällä kaveri sanoi: "tuossa purossa on nahkiaisia". Eikä osattu puhua enempää. Luulen muistavani puron lähtevän Kivilammesta, sanotiin Kivipuroksi. Sanotiin Ohetieksi, nykyään Ristisentie kohtaa karttulantien. Karttulantien takana on pieni suo. Kulkiessa joku seudun poika sanoi: "tuon suon takana lammessa on nahkiaisia." Ajankohta oli 1940-lukua. En osannut kummemmin ajatella. Poikien kertomissa paikoissa on ollut nahkiaisia kaiken todennäköisyyden mukaan. Siitä ajasta noin 80 vuotta, on maisema ja maaperä muuttunut ihmisten vaikutuksesta, eikä noissa paikoissa liene nahkiaisia. Uskoneeko kukaan minun nähneen nahkiaisia? Voin vakuuttaa olleen. Petäjäjoessa Petronkosken alapuolella, Olkkosen niityllä on pieniä lampareita, sellaisesta löysin hauen sisältä.
Eteeni tulleet tiedonmuruset selittävät mahdolliseksi. Olemme vedenjakajalla. Pielaveden suunnasta Maaningalle tien 77 varrella pajuskylän kohdalla oikealla puolella on Pajusjärvi, sen vedet virtaa Pielaveteen. Vasemmalla puolella on Löytynjärvi, siitä alkava vesistö virtaa Korkeakosken kautta Maaningalle, Vuoksen vesistöön. Järvien väliä maantietä mitaten ehkä kilometri.
Suomen joet ovat aikojen saatossa saattaneet muuttaa suuntaansa. Korkeakosken maiseman synnystä kertoo opastaulu. Vesimassat ryöstäytyneet, murtaneet tiensä itään. Maiseman nykyinen muoto todistaa. Tiedemiehet niin kertovat. Siinä rytäkässä Petäjäjärven nahkiaiset sulkeutuneet länsipuolelle. Tarkkaa mittaa ei tämä luokan asioissa tarvita. Petäjäjärveltä käsin kävin kuvaamassa Korkeakoskella. Maantiellä mitaten Petäjäjärven nahkaisista Korkeakoskelle on parikymmentä kilometriä.
"Enhän tohtorin hattua tällä mä voita!" Kaikesta päätellen Petäjäjärven nahkiaiset ovat erittäin uhanalaisia. Eikä niitä varmaan kukaan suojele.
Kirjasta en ymmärtänyt, tapahtuuko kierto vain joka seitsemäs vuosi, vai joka vuosi. Haukia ongin joka vuosi. Vain yhtenä kesänä löytyi kiviä ja yhtenä kesänä nahkiaisia. Tekee mieli päätellä: sinä vuotena, kun sain kiviä, luultavasti siinä vaiheessa oli hauki sulattanut pehmeämmän.
Jäi kertomatta. Nahkiaiset olivat kutemassa, siitä kertoivat pikkuruiset pyöreät "ryynit". Mätimunia.
Entä iilimato? Onko se harvinainen jossain päin? Olen nähnyt ja kahlannut monessa järvessä. Iilimatoja näin ja koin vain kerran. Taipaleen kylässä on talo nimeltä Linna. Linnan rannassa oli iilimatoja, tarttui sääreen. Sen koommin en tavannut. Rautamalmiakin pitelin käsissäni. Sitä oli pienen järven pohjalla
En ole ajatellut itseäni luonnon tutkijaksi. Enkä opiskellut. Jonkinlainen vaatimaton tarkkailija kuitenkin olen. Pysähdyn ja havahdun katselemaan.
Ensimmäinen muistamani ilmiö olikin hämmästyttävä. Muistan selaisen kun äiti kantoi minua sylissään. Voi arvella olleeni parin vuoden ikäinen. Luontoihmeen koin siinä kolmen- neljän paikkeilla. Mitään sitä vahvistavaa ei jäänyt muistiini.
Korpelan riihen avoimesta ovesta tulvi auringon paistetta. Valaisi ja lämmitti lattian. Tiesin sen olevan sisilisko. Kai äiti lie sanonut. Laskeuduin nelinkontin lattialle - lähestyin liskoa. Uteliaana yritin ottaa käteeni. Hui hirveetä! siltä irtosi häntä, joka hyppi ja kiemurteli. Säikähdin kahtia katkennutta ryömijää. Etuosa meni, häntä jäi.
Olen naputellut tälle palstalle kahdenvärisistä sudenkorennoista. Saattaa tulla tekstiä useampaan kertaan samasta aiheesta. Muistini on "ylikunnossa", ilmaistuna urheilijain kielellä.
Iso-äiti askarteli hellan luona. Tapahtumien kulusta tiedän - olin viiden tai kuuden. Sanoin: "Tuolla metässä ol korree lintu, sillä ol punanen piälaki." Iso-äiti sanoi: "Se on palokärki". Tämä esimerkki kertoo oleellisen ja kertoo siitä, miksi erkki poloisen kehitys oli hidasta. Onhan päivänselvää, että kun sanoin: korree, se lintu ei ollut musta. Pitihän se ymmärtää aikuisen, mutta ymmärrettävää lienee, etten minä ollut selvillä. Sen ajan ja seudun murteessa en siihen mennessä kuullut sanaa: kaunis.
Kaunis lintu seurasi mukanani muistona vuosikymeniä. Opin palokärjen, mutta minkä sortin tikka oli noin kaunis? Käpytikkoja oli runsaasti, mutta tuo kaunis oli erilainen. Jossakin mustavalko kuvassa oli piirrettyjä lintuja. Yhden kohdalla laji: kirjotikka. Olikohan se kaunis mahdollisesti tuo? Siinäkin viisastuin - kirjotikka tarkoittaa värikkäitä tikkalintuja, kuulemma ruotsalainen määritelmä.
Valkoselkätikka kummitteli. Mistään kuvasta ei saanut sellaista kaunista vaikutelmaa, mikä säilyi "sieluni silmissä". Vaihtui useita televisioita, kunnes sain riittävän laadukkaan väritelevision, joka toisti kunnolla värit. Valkoselkätikka!
Sekin oli ongelma, kun Korpelan metsä ei ollut lajille tyypillinen. Lintu ei viihtynyt, vain yksi näköhavainto. Valtaosa nuorta hoikkaa koivikkoa ja pienempää närettä. Näin kauniin hyvin läheltä - se nakutteli valkoista koivun kylkeä. Vasta viime aikoina selvisi: joidenkin lajien nuoret yksilöt poikkeavat väritykseltään aikuisista ja käyttäytyvät "tyhmästi".
Suomalaiset sotilaat esiintyvät eri puolilla maailmaa. Kutsuvat niitä rauhanturvaajiksi. Minun tietämättömän pääkoppaan ei oikein istu nimitys, rauhanturvaajat, kun koko ajan on sota. Afganistanissakin. Vieläkin, vaikka suomalaiset kotiutettiin.
Kirjallisuudesta on tuttu; "Afgaanikapina" siltä ajalta kun Englanti ryösti puolta maailmaa. Englannin valta mureni siltä maailmankolkalta. Venäjä ei kesyttänyt Afganistania. Eikä kesyttänyt USA.
Joku amerikkalainen kirjoittanut tähän tapaan: "Eurooppa on ollut epäjärjestyksessä vuodesta 1914 lähtien." Eurooppalaiset eivät itse saaneet aikaan järjestystä. Eivät ilman USAn apua.
Sisäpolitiikka, ulkopolitiikka, kansainvälinen politiikka vai "väärä politiikka", vai joku muun niminen, jonka johdosta jokunen sata miljoonaa ihmistä kokivat suunnatonta kärsimystä ja valtavat määrät kuolleita. Toisia mainittiin rikollisiksi ja toisia sankareiksi. Molemmat täysin syyttömiä.
Miksi suomalaiset menivät Afganistaniin? Kuulemma "nöyristelivät" USAta. Nöyristellään vuoroin. Aikanaan nöyristeltiin Venäjää. Moni suomalainen häpeää Venäjälle nöyristelyä. Kiiruhtavat todistelemaan Venäjän vastaisuutta. Tosin eivät sitä sano muuten kuin kiertoilmauksilla.
Miksi Suomi harjoittelee sotaa yhdessä amerikkalaisten kanssa?
Sanovat: "Sotarikollinen", kun tuomitsevat keski-euroopan tyranneja. Vietnamin hirvittävyyksistä eivät syyttäneet USAn presidenttejä.
Suomi tehköön sen minkä voi rauhaa edistääkseen. Vime sodista sanottava; niitä ei voinut Suomi välttää, mutta selvisi uhrauksin. Max Jakobsonin sanovat kehittäneen ilmaisun: "Torjuntavoitto." Onko se kohtalon ironiaa, kun sodassa hyödyttiin niistä mitä jätettiin tekemättä. Ei hyökätty Leningratiin. Ei katkaistu "Elämän tietä". Ei menty Muurmannin radalle. Kaikki nuo olisi voitu tehdä, mutta suuremmat asiat voitti ja Suomi on suhteellisen itsenäinen.
Muurmannin radasta kirjoittaa venäläinen: "Yhdessä asiassa onnistuttiin, ei päästetty vihollista Kirovin rautatielle." Kunnian peräänhän me kaikki. Siellä ja täällä.
Sain kopioida Ireneltä saamansa kirjeet Ida Remekseltä.
Minulle oli suuri yllätys näkemäni. Tallennan tälle foorumille hallussani olevat. Ida Remes vaikutti Ohemäen kansakoulun opettajana koko ikänsä. Kirjeen saaja on vaatimattomin eläjä. Pakettitilan emäntä. Ida Remes minun aikanani suhtautui halventaen meihin sen kylästä mainiten. Kun joku vastasi tyhmästi tuli arvostelu: "Se on sitä taipalelaista!" Irene on samalla tavalla epäsukuinen, kuin minäkin. Rupusakista kirjoittaa näin: Jauhiainen oli valtasukunimi. Muutamana vuotena heitä oli kolmasosa oppilaista ja monella vielä äitinsä sukunimi. Irenellä, kuten minullakin oli äitinsä sukunimi; Jauhiainen. Suuri muutos tulee ilmi kirjeistä Irenelle. En tiedä jaksanko naputella nuo, sekä omat sepustukseni? Ketään muuta ei ole. Lepään ja yritän jo huomenna keskittyä.
Irene ollut kasvattina Riitilässä. Meni kouluun myöhään, muistaakseni 9-vuotisena. Joka aamu ennen kouluun lähtöä piti hoitaa navettatyöt.
K:vesi 30.III - 78 Irene!
Ensin kiitokset pääsiäiskortista! Olen usein ajatellut vuosien mittaan, millainen se oikein on sen "enkeli-Irenen" taloudellinen tilanne? asuvatko he ehkä Riitilässä loisina?Ja nyt ehkä kuljeksivat siellä sun täällä? Ohhoh, turha pelko! -Kahelinit omistavat Riitilän ja vähän muutakin - ovat omavaraisia, hyödyllisiä telijöitä yhteiskunnassamme! Sen sijaan Marja-Liisa ja Risto irtoväkeä. Marja lähettää joulukortin milloin mistäkin - viimeksi Keiteleeltä. Kysyin häneltä, omistavatko he kotinsa? - Miksi he ovat panneet kotiinsa metelöimään sen Asikaisporukan seudun turmioksi? M-L ei ole vastannut - olen siis loukannut häntä lopullisesti. Sinulla - tai teillä on jo koulua käyvät lapset? Aika menee - toisilla paremmin - toisilla pahemmin. Pian ovat lapsesi suuria ihmisiä, kohtaloonsa katsovia. Jos niissä on Jauhiaisverta, niistä tulee todella pitkiä. Katselin siellä ollessani: olipa isän tai äidin puolelta sukua, niin Säviän pitkiä heissä oli. Siellä Säviän Halla-ahossa tuli pari sukupolvea taakse päin tänne K:vedelle veljespari. Täällä kasvoivat ja lihoivat lisää, kunnes pojanpoika Ana Jauhiainen oli 2 m pitkä, 250 kg painava. Oli se Ana näky! Toinen veli painoi vain 175 kg - pikkuveli! Leikki sikseen. Tapasin naapurin Adelen täällä pari viikkoa sitten. Komistunut vain entisestään. Oli paljon kyseltävää. totta kai! Talvi on meneillään. Aika ankara monelle. Pakkanen koetteli, sairaudet samoin. Mutta sitten tulee kesä töineen. Minä olen melkin kesällä pelokkaampi. Pelkään ukkosta, kuivuutta, hallaa, metsäpaloja. Mistälie kammo jäänyt? Höperön hommaa. Tulihan tähän tekstiä. Toivon vain hyvää vointia ja menestystä Sinulle ja perheelle!! Terveisin Ida Remes
J:K: Kesän tultua vietetään täällä Jauhiaisten sukuseuran "juhlia. Sanoin eräälle heistä, että koulupiirini Taipaleessa oli niin J:s - valtaista, jotta oppilaista saattoi neljäsosa olla Jauhiaisia. Kutsukaapa heitäkin joukkoon! Tuskin kutsuvat mutta eivät poiskaan ehkä ajaisi. Tällä J:t ovat suurellisuuteen taipuvaisia - katse etu-yläviistoon! Tule vain kokeilemaan. Sama
20.3 - 79
Irene hyvä!
Kiitoksia useista joulutervehdyksestä! Aina uskollinen ja hyvämuistinen, vaikka on perheenemäntä moninen touhuineen. Mitäs kun on nuori vielä ja voimissaan - ja saa tehdä työtä omassa kodissaan, oman väen kesken - ja vielä osaa ja haluaa! Olit viisas tyttö, kun jäit kotimaallesi - "se on": sinne Ohekulmalle - viljelemään ja vartioimaan sitä. Sinne menivät kaupunkeihin liian monet pojat ja tytöt - varsinkin tytöt! - ja pojat jäivät ilman emäntiä, poloiset! Entäs taloraukat sitten. Niin, se on muotia, se! Eräänlaista naisen vapauden halua. Irti navetasta tehdassalin orjuuteen! Luonnonläheisyydestä ihmisvilinään ja kivikatujen kolinaan. Omapa on asia. Arpajaisvoittona tuli komea liina. Ei ole pöytää sille, ei kaappiakaan. Kelpaisiko tuo lastesi leikkipöydälle? Varsinkin kun kesällä juhlivat luonnossa? Kun pian on Irenen päiväkin, on se nimmarilahja lapsillesi. Jos ei heille kelpaa, sopii se käsipyyhkeeksi karjakeittiöön? Hyvin kai jaksatte siellä? Talven taudit ovat kohta ohi? Monta talvi vei, varsinkin vanhoja. Meilläkin kävi täällä "surma" - ja vei äkkiä yhden joukosta. Kiitos vielä ja terveisiä sinne! Ida R.
(
päiväämätön) Kun ulkona vain sataa ja myrskyää,ei sinne ole nokkaansa pistämistä, siksi ihailen sitä ikkunasta ja kirjoitan Irenelle kiittääkseni nimmaritervehdyksestä. Tattis vain! On se mukavaa, että toisille annetaan syntymälahjaksi niin kiva luonne,etä voi nähdä kaikessa ja kaikkialla vain mukavina kuvina mailman menon. Ohihan se vaikea menee ja sitten tulee taas mukavaa. Eikö niin? Luonteesi on varmaan peräisin Jaakkolasta, sen kodin Jauhiaisilta? Sieltä on Riitilän vaarikin syntyisin. Se on mukava perintö - vaikka olisi kuinka osaton maailman mahdista - kuitenkin omata sisäinen rikkaus - onnellinen luonne. Se on aarre sekin. Lapsesi ovat varmaan jo isoja - ovat koulussa ja osaavat kemian kaavat ja algebran salaisuudet. Onnelliset oppilaat. Katselin monia lahjakkaita 6:s luokkalaisia ennen vanhaan, kun he kokoilivat tavaroitaan ja todistuksiaan: Sihen he jäivät tien päähän ja oppivat vain alkeita - jos sitäkään...! Sanoin keväällä, että pelkään kesää. Kyllä se on ollut viljelijöille melko ilkeä - varsinkin etelä- suomessa. Täällä säästyimme kesähallalta ja ukkosilmaltakin - Katselimme vain, kun Vieremällä leimusi. Nyt tulee talvi ja hanget ja sitten parempi kesä - toivotaan. Juttelehan mukavia, vaikka Adelenkin kanssa, että väsymys vaihtuu nauruun. Ja terveiset vain kaikille! Panen pikkurahan mukaan - ilman vain! - kun aina tuhlaat rahasi kortteihin. Tuossa ne ovat, muun muassa Leena opettajalta, Leväsen Kaisalta ym. kun katselen, niin unhotan sateen ja myrskyn !
Terv. Ida R.
(päiväämätön) Irene hyvä! Olin oikein iloinen yllättävästä puhelinsoitostasi, onnittelusta, kaikesta kuulemastani. On enemmän kuin hauskaa kuullaOhekulman myönteisestä kehityksestä, sen ihmisistä ja kaikesta. Ihanaa, että sinulla itselläsi on koti ja perhe - ja että olet niin tasapainoinen perheenäiti. Kiitokseksi kuulemastani lähetän lapsosillesi pikku paketit. En tiedä, kuulinko nimet oikein, muta saajat eivät varmaan pane sille paljon arvoa. Toivon koko perheelle terveyttä ja onnea! - ja myöskin hauskaa joulua! Terv Ida Remes
20 - 7 - 80
Irene kulta! Ei nyt ole kenenkään nimi- tai syntymäpäivä, mutta on naistenviikko sille kuuluvalle loskakelineen. Saatiin sadetta kolmatta viikon poudan perästä - erittäin tervetulleena mutta nyt jo kohta liikanakin. Kyllä kai ehdit saada heinät latoon, samoin kuin siellä muutkin? Perunamaa ja viljat ovat nyt miekkosen näköisiä ja lupaavat hedelmiään. Niin, kiitos oikein paljon soitosta ja pääsiäiskortistakin. Se oli hieno yllätys! Tulee siinä kysellyksi aina entisten naapurien olemassaoloa - ei kai se ole pahaa? Selkämää, sitä hyvää naapuria en muistanut. Kai sielläkin voidaan hyvin? - Joku sanoi, että Ohemäen kouluun on kahden opettajan paikka auki. Lähtevätkö he pois, Laatuset? Niin, se on edelleen kauppoja vailla oleva syrjäkylä, se Ohemäki. Kaisa Miettisen aherrus saada kauppa sinne, on nyt mennyt unelma. Oli ja meni! Niinkuin kohta koulukin...? Älä pahastu, vaikka kiitän sinua Iri, näillä lapuilla. Ostat lapsillesi jotain suussa sulavaa. Tai itsellesi myös. Terveiseni sinne ja kiitos kaikesta! Ida R. K:vesi 20/11 - 80
Irene kultainen! Aina sinä uskollisena muistat kaikki merkittävät päivät kauniilla kuvakorteilla! joihin tuhlaat markkojasi! Kun joskus, kuten nytkin, olen pannut vastauskirjeeseeni kympin mukaan, ei se ole mikään "köyhänapu", vaan kiitoksentapainen saamastani. Mielelläni kyllä luen tietoja Ohekulman elämästä ja ihmisistä. Olen kai joskus sanonutkin, että kun vuodet ovat hioneet muistot sileiksi, tuntuvat kaikki niin rakkailta. 30-luvulla kerran sanoi tuolla pitäjän pohjoispäässä asuva henkilö minulle: "Miten te säilytte siellä Taipaleen perukoilla elävänä?" Näin hän, sillä kylän maine oli todella huono. Sanoin, että vielähän tuolla menettelee. Uhkailuja sain. Kerran tuli mies koululle ase kädessä. Kun kerroin lapsille Sulkavan miehen mielipiteen, jatkoin, että teidän ,lapset, on nostettava tämän seudun kehitys ja moraalitaso! - ja nostettavan niin, että pitäjän pohjoispää nostaa hattuaan kuin Kaarle XII:n muistolle - kuullessaan jonkun olevan Ohemäen piiristä! (Muuten sain Ohe-Aapelin silmilleni tästä asiasta - ja varmaan 100:nnen keran.!) Nyt se on tapahtunut. Ylpeydellä luin lehdestä juhlistanne, jonka toimeenpanijat ja jäsenet ovat juuri niitä entisiä oppilaitani. Fiksuja hyvinpuettuja ihmisiä kauneissa kodeissaan, vauraita ja toimeentulevia. Pärjäävät missä vain. Se on oikeaa ylpeyttä se! Toivon vain samaa hyvää onnea! Sellaista, että nuoret jäisivät kotiseudulleen, lisääntyisivät Ohemäen koulun hengissä pysymiseksi ja koko pitäjän ylpeydeksi. Kiitos lehden kuvista! Tuttuja piirteitä - ajan vähän muuttamia. Terveiset vain - ja hyvää joulua ja uutta vuotta! Ida Remes
Vähän muisteloita Ohemäen koulun neljäkymmen-taipaleelta äitienpäiväjuhlassa 10/5 - 64
40 vuotta ------!
Mitä on neljäkymmentä vuotta? - Ei se ole paljon mitään, joskatselee sitä esimerkiksi maaimanhistorian mitoissa --; mutta se on hyvin paljon meidän ihmispoloisten vuosissa mitattuna! sehän on enemmän kuin puolet useimpien eliniästä ja paras osa siitä. Vastasyntynyt palleroinen ehtii elää lapsuuden ja nuoruuden aikansa ja on täydessä miehuudessaan, japaljon on ehtinyt samalla aikaa tapahtua mailmassa kaikenlaista, suuriakin asioita. Jospa siirtyisimme nyt ajassa neljäkymmentä vuotta eteenpäin eli vuoteen 2004. Aivan pelottava luku on kirjoittaakin! - Millaiselta luulette mailman silloin näyttävän? - Ah , sen voimme me vain hyvin heikosti aavistaa. Varmaa ainakin on, että tämä nyt elettävä aikamme näyttänee silloin perin takapaluiselta menneisyydeltä. Mutta toivottavasti on silloin kaikki meno maailmassa täydellistä ja hyvää. Mutta meitä ihmisiä ajatellen on yksi asia varma: me kaikki olemme muuttuneet! Nyt vanhat ja keski-iän kulkijat, me olemme silloin jo poissa, vain enemmän tai vähemmän miellyttävä muisto. Nykyinen nuoriso tapailee keski-ikäänsä hiukset harmaantuneina, totinen ilme suun ympärillä - niin - ja askelten "letkajenkka" on kovasti hidastunut tahdissaan; nuo pienet koululaiset ovat silloin jo niitä yhteiskunnan Tärkeitä Henkilöitä - ja vihdoin - vielä syntymättömät lapsukaiset edustavat silloinjo sen ajan kirkassilmäistä ja nauravaa nuorisoa, sekä kasvavaa polvea. - Mieliala muuttuu todellakin minimiin päin, kuten sääopissa sanotaan, ja tulemme hyvin alakuloisiksi kaikki. Onneksi meille kaikki tapahtuu hitaasti ja huomaamattomasti ja siihen on niin pitkä aika. Mutta jospa tämän esipuheen jälkeen tehdään hyppäys nyt päinvastaiseen suuntaan: siirytään ajassa neljäkymmentä vuotta taksepäin - ei vuoteen 1924 . Siihen ei tarvita mielikuvitusta - ei! - Vaan hyvää muistia. Nimittäin vanhempien ihmisten hyvää muistia. Hirveän kaukaista, väittävät nuoret. Melko lähellä, vakuuttavat vanhemmat. Ja lähellähän se meille onkin, se 20 - luku. Mutta kyllä on ehtinyt tällä välin tapahtua jos mitä. ei sitä kukaan olisi edes uskonut, mitä on koettu. On eletty jopa "historialista aikaa". kuten eräs pikkutytö asian määritteli. Ei tätäkään kulmakuntaa samaksi enää uskoisi, eikä tuntisi. Ovat uudet kodit, viljelykset, uudet ihmiset. Paljonhan siinä on mukana kadonnut hyvää ja kaunistakin, mutta eiköhän liene suurin osa ollut sellaista, joka jouti mennä romukoppaan - paitsi tietenkin meidän oma nuoruutemme suurine unelmineen.Ja tietysti omaiset - ja ystävät. Onhan se ollut tapaus saada tänne joniin varhain, kuin 20 - luku oma kansakoulu. Se todisti valistuneisuutta tai ainakin siihen pyrkimystä paikkakunnalla. Ei se hanke oleollut suinkaan täällä kaikkien toivoma, kaukana siitä. Meillä oli siitä vielä parikymmentä vuotta myöhemmin mojovia todisteita! Mutta koolu saatiin vain ja vielä kunnan omalle maatilalle, seikka, joka sinä aikana katsottiin erittäin edulliseksi ja oli oikein muotia. Puutteelisia olivat olot olleet täällä koulussa; siitä ensimmäiset oppilaat ovat kertoilleet aina. Oltiin vain kuin lähetysmailla. Mutta työtä tehtiin niissäkin oloissa ja tyydyttiin vähään. Kuitenkin etevän opettajan taidolla ja ehkä hyvin ahkerien oppilaiden uutteruudella päästiin aika hyviin tuloksiin. Niistä kertovat todistukset koulun arkistossa. Kaikki oli kuin uutisraivausta; jajokainen maanviljelijä tietää, ettei ensimmäinen kuokkija juuri näe raivaustaan puutarhana. Hyvä kun saa kauran kasvamaan. Näin on henkisellä raiviolla. Usein tulin ajatelleeksi, että se ensimmäinen opettaja taisi läteä täältä melko matalalla mielellä, eikä ole pilkistellyt. Syyt lienevät olleet monet. Luulen hänelle jääneen huono muisto paikkakunnasta. Mutta jos hän nyt yllättäen tulisi tänne ja huomaisi, miten rakkaassa muistossa hän on elänyt niin monien sydämissä ja näkisi vielä entisiä oppilaitaan ja ystäviään nyt jo harmaantuneina ja määrältään harvenneina, hän varmaan muttaisi mielensä. Muuten oli vahinko, että täällä tuhoutuivat koulun palossa myöskin koulun vanhat päiväkirjat. Usein selailin niitä. Niissä oli historiaa. Niistä luki - noin vähän kuin rivien välistä - myös yksinäisen korpiopettajan mielialoja: oli innostusta ja iloakin, mutta paljon oli pelkoa ja ahdistusta.
- - - - - - - - - Siellä vanhalla vuoren koululla, siellä oli paljon mukavaa. Päivä oli siellä pitempi, kevät ehti ennemmin, talvi myöhemmin. Sieltä näki laajalti kaunista isänmaataan, siellä oli kotiseutuopin opetus niin helppoa. Ja siellä oli niin huimia mäkiä. Välitunnit olivatkin kaikkein hauskimmat koulutunnit. Mutta kelit! Ne olivat luonnon armoilla ja vilun viima oli hyvin tuttu. Koulun lämmittäjät saivat harmaita hiuksia. Usein ajatelin myötätunnolla yläkerrassa pieniä alakoululaisia, jotka joutuivat asumaan siellä lautaseinäisessä, yhdellä uunilla lämmitttävässä luokassaan. Niitä lapsiakin kun oli niin paljon vähemmän. Ilmankos siellä hypittiin joskus harakkaa koko päivä - ja me alakerrassa kuulimme sen vahvistettuna äänenä -----! Kun se koulutalo, vanhasta korjattu, oli aikansa palvellut ja tuli vuosien mittaan yhä hatarammaksi, se varmaan aavisti kohtalonsa, kun sen ikkuna ja nurkkapielet valittelivat joka tuulella niin surkeasti. Sitten vain kohtalon sallima sattuma - ja kaikki oli ohi sinä muistettavana huhtikuisena maanatai-iltana! Asiassa oli vähän hullunkurista se, että opilaista monet ne pienet kullanmurut, tulivat tiistaiaamuna kouluun läksykirjat ja varsiluuta mukanaan, koska oli näistäkin puhetta, mutta eipä tarvinnut lasten työtä enää, ei, täällä oli eilisiltana ollut oikein suursiivous - ja puhdasta oli tullut - jos tyhjä on puhdasta. Sitten alkoi ongelmien sarja. Kunanisät lupasivat koulun puoleen vuoteen entiselle sijalleen, mutta koupiirissä oli monta mieltä. Elettiin vielä pienten - seiniltäänkin - supistettujen koulujen lumoissa ja sellainen piti saada melkein joka talon kujansuuhun. Haaveiltiinpa vielä yhdestä suurestakin, mutta kahden kunnan omistamasta koulutalosta. Siihen kunta suhtautui samoin kuin tarinan mummojen yhteiseen lehmään, jonka hoito oli jaettu poikkisuunnassa. Näin sovussa riidellen menetettiin vuosi. Sitten ryhdyttiin odottelemaan korkeampien herrojen käyntiä paikkakysymyksen ratkaisemiseksi. Vihdoin viimein marssivat kunnanisät tänne pitäjänkartta ja mittakepit kourissaan ja etsivät Ohemäen koululle keskipistettä. Se löytyi - ja kas! - tähän se nousee. Voi miten kolkko jaruma paikka!- kuka tuossa viihtyy! - huokailtiin. Mutta siihen se vain tehtiin. Metsä kaadettiin, monttu kaivettiin, kivet räjäytettiin, laudat sahattiin, tarvikkeet vedettiin, tiilet tehtiin, kellarit muurattiin - ja niin siihen vain kasvoi yksi kerros kolutaloa maan alle. Savu sen kuin tuprusi sieltä kuin tulivuoresta kokonaisen talven. Mutta rakennustarvikkeet loppuivat siihen. Elettiin näet vielä vaikean ajan maininkeja. Tarvittiin korkeita tutavuuksia. Ja olihan niitä - tässä suurmiesten syntymäpitäjässä. Näillä kun ovat aina konstit tiedossaan ja heneuvoivat. Koulu alkoi kohota ja jälki oli hyvää. Kunnanisät luulivat olevansa kaukonäköisiä, kun teettivät tämän koulun kasvunvaralle. Mutta hekään eivät osanneet vielä silloin aavistaa uutta ongelmaa; maltapakoa. Toivotaan ettei tämä kulkutauti aiheuta sentään tälle lempilapselle aivan kuolettavaa näivetystä. Kun tänne luojan selän taakse tehtiin tällainen upeus, aiheutti se ulkokyläläisissä hyvin pahaa verta. Varsinkin sellainen kuin Pirttiahon isäntä taisi saada siitä korvanvoiteesta osansa, kun häntä syytettiin nurkkakuntaisuudesta. - Mitä ne sellaista tuolla tarvitsee, muristiin. Eihän tuolla kuulu olevan oppilaitakaan 25 enempää - eikä mitään asutustakaan näe siellä. Eräät suutttneimmat olivat uhanneet karttaa koko Ohetietä, toiset kääntää pään pois koulun kohdalla, jos sattuisivat vahingossa täällä kulkemaan. Toivottavasti ovat sen myös tehneet. Ollaanko täällä niin mitättömiä, ettei tänne kannata mitään kunnollista edes laittaa? Ei toki! Aines on hyvää, kunhan vain laaditaan mahdollisuudet sellaisiksi, että se hyvä pääsee esiin. Ja annetaan aikaa tulla paremmaksi. Siihenhän on ollut jo pyrkimys. Koulu valmistui ja kimpsut kuljetettiin uusiin suojiin. Alettiin asua. Joukko kasvoi joka vuosi, sekä pituutta, että lukumäärää, kunes oltiin sadan ja kahdenkymmenen korvilla. Kyllä siinä oli jo väkeä, sanoin, jos ottaa lukuun kaikki ne, jotka ovat Ohemäen koulun ovia availleet näiden vuosikymmenien aikana. Ehtiihän tässä ajassa olla jo kolmestakin sukupolvesta oppilaita. Siitä huolimatta, että elettiin läpi raskaat pula- ja sota-ajat, oltiin kuitenkin melko terveitä. Kiitetävästi, sanoi kunanlääkäri. Oltiin vain - ja tyydyttiin. Ei niissä lasten asuissa ssuinkaan ollut aina hurraamista, jos nykyisiin vertaa. Käytiin koulu tai jätettiin käymättä. Keskeytettiin milloin haluttiin. Osattiin läksyt ja opittiin, tai lyötiin kaikki laimin. Toteltiin tahi ei toteltu koulun sääntöjä - kukin riitinkiensä mukaan. Muistan, miten alkuvuosinani tuli hallitusportaasta kirjelmiä, joissa kehotetiin kouluille keräämään sellaista arkistonosaa, jossa olisi oikein elävää historiaa: valokuvia, tietoja oppilasten myöhemmistä vaiheista, näytteitä heidän harrastuksistaan, ynnä muuta sellaista; kaikki seikkoja, joista voi saada todistusaineistoa heidän mahdolliseen myöhempään tutkimiseensa. Mutta kun tämän koulun oppilaista tuskin tulee enemmän suurmiehiä kuin pahantekijöitäkään, tavallisia ihmisiä vain, on sekin asia jäänyt vähälle. Toivotaan tämäkin puute korjatuksi. Alkuaikoina, kun asutus oli enemmän paikoillaan pysyvää, oltiin täällä sukulaisuussuhteissa keskenään. Valtanimenä olivat Jauhiaiset. Kerran oli neljäsosa oppilaista sen nimisiä. Lisäksi vielä monilla äitien tytönimi. Kun paikkakunta sai uutta asutusta, saatiin myös uusia nimiä, samoin kuin muutakin yritteliäisyyttä, mikä ei suinkaan ole ollut seudulle pahaksi. Ajattelin tässä sepustuksessa muistaa myös muutamia sellaisia, joiden vaikutuksesta on koulu saanut uusia harrastuksia ja joiden toiminta on muutenkin ollut täällä myönteistä ja hyvää. Nuoret miesopettajat panivat urheilun opetuksen alkuun. Mitä Mäntyrantoja ja muita mestarimiehiä täältä nousiskaan, kun vain jaksaisi innostaa ja ohjata nuoria siihen suuntaan. Jo viime talven tulokset tältä koululta sen osoittavat niin komeilla numeroilla. Samoin nuoret naisopettajat ovat niin paljon kehittäneet nuorten tyttöjen käsityö - liikunta - ym harrastuksia. Taito ei ole taakaksi. Hyvää jatkoa vain niillekin yrityksille! Näin perästä tahtoisin muistaa ja antaa tunnustus Katri Miettisen lähetysompeluseraharrastukselle, jolla hän aikoinaan koitti täällä saada lähetysasialle myötätuntoa. Ei tainnut tulla keväällä mainituksi, miten miellyttävää on ollut koulun kannalta kanssakäyminen niiden kotien kanssa, joissa on vedetty samaan suuntaan, on lähetetty tänne ne tottelevat ja tunnolliset oppilaat, on tuettu ja rohkaistu ja näin tuotettu iloa arjen harmauteen. Vieraaanvaraisuutta on koulupiiri aina tarjonnut runsaasti ja auttavaisuutta myös. Esimerkiksi näin äitienpäiväjuhlan keräykseen harva koti on kieltäytynyt antamasta ropoaan. Siihen suuntaukseen hyvää jatkoa! Rauhaa maahan, silloin on kaikilla hyvä olla! Mikä moraalinen tuki on ollut sellainen johtokunnan jäsen, josta sai tuntea, että tuo tahtoo ymärtää, neuvoa ja auttaa, olla ihminen, olla ystävä, ei vain määrätty virkakoneiston jäsen.. Sellaisia miellyttäviä on aina ollut johtokuntalaisissa. Heille kiitos ja tunnustus! Monet jo poisnukkuneet. Olisin toivonut tänne jävien virkatoverien myös jatkuvasti pysyvän täällä, he kun tuntevat paikat ja olot. Mutta ei vieläkään ole myöhäistä toivoa, että ihme tapahtuisi. Samoin uudet opettajat, tänne tulleet ja tänne tulevat, toivon teidän viihtyvän hyvin ja viettävän täällä kuusikymmenvuotispäiväänsä. Ei ole koululle alituinen vaihdos, siitä kärsii kaikki. Hyvä täällä on jatkaa, aloitetulla saralla, korjailla, parannella virheitä, viljellä ja viimeistellä. Kuokkijat saavat unohtua, he ovat sen ansainneet. Toivon tämän koulun oppilaille onnea ja menestystä kaikilla heidän nuoren elämänsä teillään, pyrkimystä hyvään ja jaloon, pahan karttamista. Siihen on koulussakin koetettu heitä saada ohjatuksi. Ja vihdoin: terveiset Ohemäen koulun 50 - vuotisjuhlaan v. 1974!
Tämä oli vain pakina
OHEMÄELLÄ 10. V. 1964
Tervehdys kunniavieraalle
Tänään juhlit siis, vanha kouluni. Olet pääsyt - noin ihmismitoin sanottuna - miehuutesi täyspainoiseen ikään. Olet nyt paikkakunnalla tuttu ja arvostettu - kuin myös hyväksytty. Linnamaisen upeana seisot siinä keitaallasi erämaassa ja katselet suurilla ikkunasilmilläsi ympärillä liikehtivää perin vähäiseksi harvennutta taimitarhaa - muistellen alkuvuosien satapäistä laumaa - seisot niin tyynen arvokkaana, että ohikulkijan katse viivähtää kohdallasi. Sisäkuvasi on myös kaunis ja nykyhetken vaatimuksia vastaava. Miellytävä siellä on sekä opettaa, että oppia. Varmaan kuulijakunta on nyt avokorvaisia, - silmäisiä ja - sydämisiäkin. Onhan heillä nyt oikea koulu, peruskoulu, joka antaa opiskelijoilleen monipuolisen uusin menetelmin tarjotun tieto - ja taitomäärän ja mikä parasta: koulu takaa nyt opintielle määränpään - ei jätä - kuin vanha koulu ennen - polun pohjaan oppilaansa. Onnelliset nykylapset, eikö totta? Vaatimaton oli syntysijasi siellä mäen laella vanhassa taloröttelössä. Vielä kouluksi korjattunakin sieltä puuttui niin paljon. Mutta kun ei paljoa pyydetty, toimeen tultiin. Oli siellä sentään sellaista, mitä moni koulu meiltä kadehti. Oli avaruutta ja näköaloja, oli valoa ja värejä. Helppo siellä oli hengittää. Laulut luonnosta ja isänmaasta kiirivät kauaksi - ja virret! - ne menivät aina perille! Entä välitunnit talvella - ne olivat yleisen mielipiteen mukaan tunneista parhaimmat!! Mäkeä riitti jokaiselle laskea, sitä oli joka puolella. Siitä terveyttä ja iloa, vakuutti kunnanlääkärikin. Ja miehen mittaan pääsi vasta se poika, joka laski kaatumatta hyppyrimäen koivujen luota lammen jäälle. Vaikeiden vuosien aikana koulu joutui luonnollisesti myös kokemaan kaikki ahdistukset ja puutteet, mitä oli muuallakin. Mutta päivä kerrallaan otettuina nekin ohittuivat ja elettiin paremman toivossa; kun tuli teki tuokiossa köyhistä kerjäläisiä. Jouduttiin elämään monen monta vuotta loisväkeen kuuluvina ja odotettiin hartaasti uutta taloa. Tulihan se vihdoin, varsinkin kun oli joukolla autettu sitä - pihaa siivoamalla ja tiiliä kantamalla. Iloa ei saatu täytenä - Matti ja Teuvo puuttuivat... Nyt on kaikki toisin - paremmin. Tai onkohan? Vaatimattomasti elelevä kyläkunta liehui elämää. Kodeissa sopi olemaan kolme sukupolvea - vanhat hoidettiin kunnioittaen lasten luona. Lapsikatrasta riitti myös - kymmenen kullannuppua on vähin tavoite. Viljeltiin peltotilkkuja, vartioitiin karjaa. On tullut katovuosia lapsitarhassa. On luovuttu vanhoista perinteistä, jopa kotiseudustakin. Siksi toivoisi tässä lorun lopuksi, että ajan muotivirtaukset kääntyisivät kotiin päin - olisi Ohekulmassa jälleen tiheässä viljeltyjä, lapsirikkaita koteja, joista taapertelisi aikanaan satapäinen joukko oppilaita komeaan peruskouluunsa. Valistuneita määrätietoisia nuoria, joilla on kasvoisaan selviä, tuttuja sukupiirteitä ja veressään monen sukupolven sivistys - minkä Ohemäen 50- vuotias koulu on heihin vaikuttanu Jumala siunatkoon sinua vanha kouluni! - Samoin sen opettajia ja oppilaita. Toivoo I. R.
Artikkeli netisssä vertaa radanpätkän hintaa hävittäjien kustannukseen. Artikkelin laatija esittää sen väärinpäin: "sillä rahalla maksettais hävittäjät".
Väärin! Hävittäjistä ei ole hyötyä, pelkkää haittaa. Rautatien pätkä on tuottava. Hävittäjät vain vievät. Pitää verrata näin päin: -hävittäjien hinnalla rakennetaan sievoinen pätkä rautatietä.
Ei se ehkä ollutkaan lain vika? Suurin syyllinen on liikennevirasto. Ei luulisi ketään niin tyhmäksi?! Kyseisen viraston henkilöt pitää panna vastuuseen virkavirheistä ja korvaamaan valtion menetykset.
Kohta menisi kaikki Suomen romuautot ja valtio maksaa?!
Tarjouksen johdosta pähkäilin rahan pesua. Aikovat käyttää hyväkseen viranomaisten tyhmyyttä. Johan tuon ymmärtää "sokea Reettakin", että laki tarkoittaa yhtä "romua" ja yhtä ostettua.
Edelleen olen vakuuttunut romutuslain turhuutta. Autot romuttuvat ilman palkkiotakin.
Eduskunnassa vellonut keskustelu lakien suhdetta perustuslakiin. Sattumalta kiinnostaa autoala. Eduskunta hutiloi myös autojen romutuspalkkiossa. Ovat olevinaan vihreitä ja edistyksellisiä. Uskottelivat vastustavansa sillä tavalla ilmastonmuutosta. Liittyivät ilmastoaktiiveihin. Höpö-höpö, sanon minä. Elämällä taloudellisesti ja rahaa säästäen, säästyy myös luonto. Jos käytetään koneita ja laitteita mahdollisimman pitkään. Niin kauan, kun niitä on järkevää pitää kunnossa. Aikoinaan pitivät melua, vaatimalla vähemmän energiaa kuluttavia laitteita. Siitä seurasi valtava romuralli, käyttökuntoisia kodinkoneita rahtasivat valtaviin kasoihin. Mitä siitä seurasi? Vähäpäästöisistä koneista keksi valmistajat tehdä korjauskelvottomia, jotka eivät kestä edes pyhätöntä viikkoa.
Autojen romutuspalkkio on vihoviimeinen tyräys. Tarkoitus oli maksaa palkkio yhdestä romutettavasta. Mutta tapansa mukaan lainsäätäjät tyrivät. Olivat tekevinään luontotekoja. Jos autolla ajetaan, kuluu vain energiaa. Kunnossapito on kotimaista työtä. Uuden auton valmistaminen maksaa ja kuluttaa kallista materiaalia ja siten luontoa.
Huijarit vetävät valtiota höplästä. Valtio joutuu maksumieheksi. Huijarit vaihtavat romuautolanssinsa yhteen uuteen ja valtio maksaa. Huijari pääsee ilmaisen auton rattiin. Ei tummoista järki käsitä lailliseksi.
Tuommoista mahdollisuutta en arvannut unissanikaan. Ylen netissä pällistelee kuski uuden autonsa kanssa. Vaatii valtiolta korvausta, kun ei saanut heti palkkioita romuautovarastostaan.
Kummastelin yhtä ihmeellistä tarjousta. Liikeen nimi jo epäilytti: Vikmi Auto oy. KIINNOSTAISIKO TOYOTA AVENSIS BE-AUTON MYYMINEN? Ei kiinnosta, enkä myy.
Ihmettelin koko asiaa. Mitä hämärää tässä on? Vanhat autot eivät ole nykyään kauppatavaraa, eikä niitä voi käyttää rahanpesuunkaan. Eikä mene ulkomaille kunnon hinnalla.
En osannut kuvitella mahdollista romutuspalkkiota. Romutuspalkkio jo sinänsä on järjen vastainen.
Huijarifirma kysyy bensa-autoja. ??!!