Jalat

 Lauantaiaamun herätys tuntui kovana kipuna. Sairaampaan jalkaan koski tosi kipeästi. Kun nukun kovin pitkään, tulee kipu herkemmin. Viileys vaikuttaa samoin. Ei nyt ole viileää. Lauantain jälkeen ei ollut kovaa kipua, vain se tavallinen häirikkö. Kahdeksisen vuotta on vaivannut. Lääkäri sanoi, ettei parannuskeinoa ole. Niinpä, mutta paheneminen jatkuu. Loppuu vasta kun "hetki lyö". 

Yksin

Se on vain yksi sana, mutta merkitys voi olla monenlainen. Sanan alla oli tv-ohjelma: perjantaidokumentti. Pieni vaikutelma on, että olisin nähnyt sen aiemmin. Jos näin, niin silloin kai ohitin sen ilman tuntuvaa vaikutusta. Tällä kertaa se pysäytti. 

Siinä näkyvä vanha mies elää todella ankeissa oloissa. Saatan olla miestä vanhempi, mutta tunnen itseni häntä terveemmäksi, tutkaillessa vaivojani. Kömpi sängystä rumien kankaiden seasta. Oma sänkyni on siihen verratuna ruhtinaallinen vuode. Ruokailupaikkansa surkeus korostuu verratessa omaan kiiltäväpintaiseen turvalieteen ja kohtuullisen puhtaaseen tiskipöytääni. Oma ruokani on verrattuna häneen juhlapäivällinen. 

Yhteiskuntaa voi syyttää. Lähtökohtani oli heikko. Yritin oloani kohentaa. Onnistuinkin, vaikka en mielestäni tarpeeksi. 

Herää kysymys: Eikö tämä mies yrittänyt omatoimisesti. Mikä esti kehittymisen? Vai estikö? Tapahtuiko vain väistämätön? Eikö hän ollut onnensa seppä?  

Onko elämän tarkoitus kuolema?

Uskoin että en elä pitkään. Kuvittelin sydänvaivan  huolehtivan poistumiseni nopeasti, niin etten tarvitse kärvistellä pitkään raihnaisuuden runtelemana. Sydänvaivaa pitivät "riskitekijänä", niin minäkin luulin. Kuitenkin nyt tuntuu, että kuvittelin turhia. Useimmat kuvittelevat aina jotain. Miksi olisin poikkeus? Tällä hetkellä kaikkein vähiten vaivaa sydän. Mittailen verenpainetta. Lukemat ovat luvattoman alhaisia. Vertaan niitä Kekkosen muistelmiinsa merkinnyihin. Joskus opinnnoinsa alkuaikoina sanoo lukemat 160/90 . Minun raukan pitää sinnitellä: 140   70  149. Kekkonen kehuu omiaan nuoren miehen paineiksi. Minun lukemani ovat vanhan miehen. Miten on mahdollista, että olen elossa?

Miksi ihmisen pitäisi elää pitkään? Ei pidä elää pitkään, eikä ole tarkoitettu elämään liian kauan. Helvetin pelottelu ja taivaan ihannuuden tavoittelu ovat mielikuvituksen rakentamia. Ihminen kaipaa niiden kuvittelemista. Siksi uskonnoilla ja uskomuksilla on niin suuri valta, vastoin kaikkea todellisuutta.

Olenko elänyt tarpeettoman pitkään? Siltä nyt tuntuu. Tunnen elämäni turhaksi. En kuitenkaan pysty sitä lyhentämään oma-alotteisesti. Sisälläni ei ole väkivaltaisuutta eikä itsetuhoisuutta. en pysty. 

Tunsin Pielavedellä Eljas Laukkasen, sarjassamme kaltaisiani ikuisia ahertajia. Tunsi silloin turhautumista kuten minä nyt, elämä ei ollut hallinnassa. Ehkä ei ennättänyt 90 een. Muistan vain maininnan 85.  Tarina kertoo: Eljas askarteli huoneessaan. Huoneeseen tuli vaimonsa, Eljas sanoi koruttomasti: "- jos et kestä kahtoo, mäne toeseen huoneeseen."

Minä en pysty sellaiseen ratkaisuuteen. Tosin, ei minulla ole pyssyäkään.      

PÄÄSKYSET

 Lenkilläni Äijäveden ympäri kiinnitin huomiota pääskysten lentelyyn. Syyskuu oli alkamassa ja muistin iso-äidin hokeman:                                                                                                                       - Laurilta laumaan , pärttyliltä peräti poekkeen.                                                                                      Kyseiset päivämäärät olivat merkittäviä syksyn vaiheisiin liittyviä, esimerkiksi rukiin kylvöön. Laurin päivä 10 elokuuta pitää suunnilleen paikkansa pääskysiin, Silloin harjoittelivat lentämistä ja kokoontuivat suuriin parviin, jotka lepäilivät puhelinlankojen päällä. Puhelinlangat ovat katoavaa perinnettä, joten pääskyset etsivät muita mahdollisuuksia.                                                                        Syksyn oikullinen sää koituu joskus kohtalokkaaksi ja vaikeuttaa kylmään tottumattomien lintujen muutopuuhia. Joskus nuoruudesani vierailin tuttavien luona Espoon Tapiolassa. Harvinaisen kolea sadesää yllätti etelä-Suomeen ennättäneet pääskyset, muuttomatka keskeytyi. Viluiset linnut hakivat lämmön läheisyyttä ihmisten asumusten parvekkeilta. Niitä tuli parvekkeen kaiteet täyteen siinäkin paikassa, jossa vierailin. Katselimme surkean näköisiä pikkulintuja sysipimeänä iltana asunnosta heijastuvassa valossa.

Muutin Pielaveden Petäjäjärvelle, entisen koulun paikalle, jossa oli autohajottamo. Romut siivottiin, jäljelle jäi pinnalta murtunut kenttä. Savisesta maaperästä saivat pääskyset kylliksi rakennusainetta, pesän rakentajia tuli useita. Rakensivat kotejaan räystään alle. Yksi pariskunta lenteli ja räksytti korvani juuressa, kun maalasin seinää liian lähellä heidän valitsemaansa pesän paikkaa.                                                                                                                                                   Kaksi paria rakensi pesänsä kiinni toisiinsa paritaloksi. Jokaisessa pesässä hautui poikasia syksyllä oli siipien suihketta.                                                                                                                 Haarapääskyn vanha pesä oli ulkohuusin haisevalla puolella suunnillen oven puolivälin korkeudella. Siihen oli jäänyt yksi muna suutariksi, jonka otin tutkittavaksi. Siihenkin pesään tuli asukit ja aikanaan poikaset. Lantaosasto oli hyvin kapea ja seinää pari metriä ylöspäin.                     Arvelin poikasten lentoon lähtöä vaikeaksi, koska niiden piti lentää pystysuoraan ulos. Seurasin kiinteästi kehitystä. Huomasin huoleni turhaksi, hyvin pian kattotuolien rakenteessa nökötti viisi päskyä.                                                                                                                                                    Naapurin mies minua odottaesaan loikoili talon edessä nurmikolla, arveli kohdallaan olevassa pesässä poikasten sirkuttavan. Väitin vastaan, siitä pesästä lähti jo poikaset. Miehen arvelu osoittautui oikeaksi, pesäässä oli toinen sarja poikasia. Edullisena kesänä sattavat tehdä kaksikin poikuetta.                                                                                                                                                  Verstaani näytti miellyttävän haarapääskyjä. Verstaassa oli kaksi kesken jäänyttä pesän aihiota.  Ylhäällä oven vieressä olevan jakorasian päälle aloitettuun pesään alkoivat rakentamaan lisää. Avoimesta pariovesta pääsivät liikkumaan, mutta työn touhuni häiritsi ja pesän teko viivästyi. Ovet sulkiessani jäti oven alareunan tiivisteosan auki, josta pääsivät kulkemaan.                                Poikaset kuoriutuivat myöhään, ennättävätkö toisten mukaan? Hyönteisten runsaus kasvatti nopeasti. Ilokseni yksi poikanen jo lensi peästä. Sitten ilma kylmeni, hyönteiset loppuivat. Naapuri kertoi nähneensä ennennäkemättömän määrän pääskysiä iltamyöhällä lentelemässä joen yllä. Todennäköisesti viimeiset hyönteiset kokoontulvat etsimään lohtua jokiveden lämmöstä.            Emot häipyivät ruokaa etsimään ja orpo poikanen kyhjötti katon rajassa putken päällä.  Toinen poikanen teki tuhoon tuomitun yrityksen, putosi lattialle, johon menhtyi. Orrella kyykkinytkin nääntyi nälkään, putosi lattialle, josta korjasin kuolleet pois.                                                                 Kului viikko, sää lämpeni ja emot palasivat. Pesän reunaan nojasi linnunpojan pää, jonka elottomaan nokkaan emo tyrkytti ötökkää. Emot eivät kuitenkaan halunneet jättää kuollutta pesuettaan, vaan istuivat edelleen muutamia päiviä katon rajassa.                                                       Vihdoin hätistelin ne ulos, tilkitsin oven ettevät pääse takaisin. Kiipesin pesälle, jossa reunalla retkottavan lisäksi lojui kaksi kuollutta.          

Höperehtimien

 En tuntenut hellettä haitalliseksi. Haittasi vähän. Sakkipeli onnistuu huonosti. Unohtelu lisääntyy. Unen saanti temppuilee. Vaikka lämpö ei nouse yli 28 asteen. Pientä vahinkoa tulee. En ole teräsvaari. 

Uimahallissa on viileää ja vesi kantaa huonojalkaistakin. Kirjoittaminen ei suju.                                

Vanhoja voin tallentaa, se on kyllä vähän tylsää.

Muuttolintuja                                                                                                                                        Synkkä pilvinen päivä, alakuloinenkin, vaikka on kevät. Tihkusade valuu hetkittäin surullisen näköiseen maahan. Olen jättänyt ansiltyöni vähäksi aikaa ja tullut muuttolintujen lailla Petäjäjärvelle.                                                                                                                                          Linnut tulevat etelästä pesäntekoon. Minäkin tavallaan pesäntekoon. En tosin tee poikasia. Kunnostelen paikkoja sinä tarkoituksessa, että ehkä alan asustelemaan Petäjäjärvellä. Entinen Petäjäjärven koulu. Tuntuu nimitys harhauttavalta. Rakennus on korpimaisemassa, järveä ei näy, eikä yhtään naapuria, sen sijaan romua pihan täydeltä. Paikalla ollut autohajottamo ja siltä näyttää.                                                                                                                                                   Rappujen edessä pari henkilöautovainaata, koivujen välissä Sisu-kuormuri, umpipaketti kyljellään, lavapakettiauto lähellä tietä, hajallinen pressu vinksahtaneen kehikon yllä ja autoilijan nimi vielä näkyvissä. Seinää vasten nojaa konepeltejä, ovia ja akseleita. Sulavan lumen alta paljastuneita törröttäviä pakoputkia ja pyöriä. Joka puolella öljylammikoita ja maton kappaleita. Siinä keskellä pihaa miehen korkuinen läjä mitähän lienee.                                                                 Siinä sitten käppäilen omaisuutta ihaillen ja siivousta suunnitellen, kun  äkkiä helähtää sointuva toitotus. Mikäs se oli? Eläinkö? Käännän päätäni ja näen puiden välissä isojen lintujen hahmot. Mutta eihän kurjella ole tuollainen ääni? Jousenia, lentävät matalalla, liki puiden latvoja siitä ylitseni. Ovat menossa Pienelle Petäjäjärvelle päin. Kaksi kaunista lintua. Mikä vastakohta ympäristölleni! Muutamien päivien perästä näin niiden lentävän lähistöllä ja tiesin niiden asettuneen paikkakunnalle.                                                                                                                      Ulkoseinää maalatessani totesin pääskysten saapuneen. Räystään alla oli yksi pesä. Olin maalaamassa juuri pesän lähistöllä, ku äkkiä kuulin voimakasta viserrystä. Jätin räystään aluksen maalaamatta etteivät sirkuttajat hajusta häiriintyisi. Pesän kohdalla seinää maalatessani huolestuneet linnut lentelivät aivan korvani vierestä, räpyttelivät ja lauloivat, en minä niitä pelännyt, enkä liioin vihannut, mutta eivät onnettomat ymmärtäneet minua ystävällismieliseksi.        Aikanaan pesästä pilkisti nuorten pääskysten päitä. Eikä maalinhaju näyttänyt ollenkaan häiritsevän, päinvastoin, ihmeekseni rakentui viisi uutta pesää vasta maalatulle räystään aluselle ja kolmessa ainakin havaitsin poikasia.                                        

Muistin joutsenet ja päätin käydä pikkujärvellä, josko pitkäkaulat olisivat nähtävissä?  Matkaa on alle kilometrin. Hakkuuaukeen älkeen on metsikkö ja lähinnä rantaa on tiheä ryteikkö pientä puuta, se muodostaa näkösuojan. Sulloin itseni pusikon läpi, kahlasin rantaveteen  kurkistamaan pajupensaiden välistä järvelle. Järvellä ei näkynyt, mutta vasemmalla, missä alkaa joki, havaitsin jotain valkoista. Oliskos siellä joutsenet? Siirryin varovasti nähdäkseni paremmin. Näin kaksi valkoista, mutta en ollut varma, mitä ne olisivat?  Kaksi viuhkaa, aivan kuin pienoispurjeita, tai paremminkin jättiläismäisiä lautasliinoja asetettuna pystyyn kuten ravintolan pöydällä. Katselen hetken, sitten toinen niistä liikahti ja vedestä kohosi pitkä kaula ja pää. Ne olivat siinä ruokailemassa. Puolisukeltajat etsivät pohjasta jotain. Kun kaksi pyrstöä oli pystysä, hiivin lähemmäksi, kun jompi kumpi liikahti, pää oli nousemassa, silloin olin liikkumatta. Todennäköisesti ne tajusivat minut, mutta kun olin hiljaa, ne ei säikkyneet.                                         Pääsin aivan joen rantaan vaikka matkalla sorsapari pakeni kohisten, sain katsella joutsenten pyllistelyä hyvän aikaa. Kun menin ihan veden äärelle, ne läksivät hyvin rauhallista tahtia liukumaan jäevelle.                                                                                                                                 Katselin kauan. Voisipa ihminenkin olla noin onnellinen.                                                                                                                                                                     

Elossa vai elämässä

"Synnyin ja kuolin, siinä välissä olin elossa." Kovia kokenut tunnettu naishenkilö kertoo sillä tavalla. Asiaa sivuttiin vieraskielisessä sanailussa. Olin ymmärtävinäni: "Silloin on ihmisen elämä merkityksetöntä, kun on elossa, mutta ei elä." Niinpä. 

Sattuu. Minuunkin. Synnyin ja kasvoin olosuhteissa, jotka eivät mahdollistaneet kunnollista elämistä, vaivoin pysyi hengissä. Kehittymiseni ihmiseksi jäi vajaaksi. Jotain opin ja jotain suunittelin, mutta Tärkein asia jäi kesannolle, ihmissuhteiden kehittyminen. En kertakaikkiaan osannut, enkä osaa toimia "ihmismäisesti". Olen ujo introvertti. "Mä oon, mitä oon." Pahinta asiassa lienee, että toiset ymmärtävät väärin. Sivuun jättäytymiseni tulkitaan ylpeydeksi. Totuus on aivan muuta.

 Monipolvinen toilailuni pitkän elämäni varrella ei paljoa jättänyt aikaa "elämiseen". Yksi on varmaa, kuolemalle riittää aikaa.   

 

 

Ohemäki

 Olen osaavinani kirjoittaa. Bloggerin "sielunelämää" en tajua. Ajattelin kirjoittaa Ida Remeksen kirjeiden perään omia sepustuksiani, mutta ei onnistu. Kun teen korjauksia tuoreseen tekstiini, se vaikuttaa koko sarjaan alusta asti. Arvelin vain kompuroineeni, mutta nyt uskon. Tein korjaukset koko sarjaan ja päivitin. Seuravat saman aiheen postaukset panen toisen otsikon alle.  Perkatessani kului aikaa ja voimia. Jätän toiseen hetkeen.

Ehdotuksestani järjestivät koululla viimeisen äitienpäivä-juhlan. Esitin silloin seuraavanlaisen:

- Että minä nyt seison tässä, siihen on syyllinen Esa Jääskeläinen sen perusteella, kun olen kirjoitellut muutaman pakinan vanhan koulun ajoilta. Vuosien ja tapahumien luettelon sijasta paneudun koulun historian inhimilliseen puoleen ja tuon esille Opettaja Ida Remeksen tuntoja, häntä on muisteltu julkisesti kovin vähän.                                                                        Olen käynyt kouluni vanhassa koulussa, mutta tyttäreni kävivät tätä koulua yhden lukuvuoden ja silloin jäi sellainen tuntuma, että sellaisia opilaiden välisiä kielteisiä ilmiöitä ei esiintynyt, mitä oli seuraavana vuonna toisessa koulussa.                                                       Me, jotka olimme päättäneet kansakoulun vähän aikaisemmin,emme ymmärtäneet, miksi koulu rakennettiin tälle paikalle, meidän mielestämme ainoa oikea paikka oli mäen päällä. Sitä kutsuttiin silloin vuoreksi. tulipalon jälkeen oppilas a. a. kirjoittaa tuntemukset julki: "Hyvästi siis sinä rakas! Nouse tuhastasi, ole pian samalla kummulla, uutena ja kuitenkin entisenä! Anna meidän vielä katsella koivujasi, näköalojasi ja kaikkea!"                                   Että koulua ei rakennettu mäelle, selitettiin järkisyillä: Tarvikkeiden kuljetus hevospelillä pitkässä vastamäessä oli hankalaa. Varsinkin halkojen rahtaus kysyi hevoselta voimia, eikä suurta kuormaa voinut viedä. Eikä silloin voinut kuvitella, että uudelle koululle ei monta kuormaa hevosella tuoda.                                                                                                              Koulun paikasta käytiin melkoinen kissanhännän veto. Meidän kulmakunnan mielestä sopiva paikka olisi ollut Tervarannan tienoo, ellei rakenneta mäelle. (jälkeen päin sanoi Ossi Rinne: "Ohetiehaara.") 

Kuunnellaanpa mitä Opetaja Ida remes muistelee v. 1964:                                                          " Koulupiirissä oli monta mieltä- koulu piti saada melkein joka talon kujansuuhun. Haaveiltiinpa yhdestä suuresta kahden kunnan omistamasta koulutalosta. Siihen kunta kuitenkin suhtautui, kuin tarinan mummojen yhteiseen lehmään, jonka hoito jaettiin poikkisuunnassa. Näin sovussa riidellen menetettiin vuosi." Remes jatkaa:                                "Viimein marssivat kunnanisät tänne; pitäjän kartta ja mittakepit kourissaan ja etsivät Ohemäen koulupiirin keskipisteen - ja kas - tähän koulu nousee!" - Voi, miten kolkko ja ruma paikka! Siihen se vaan tehtiin".

Oppilas on kirjoittanut keväällä - 50 ainevihkoonsa uudesta koulusta:                                       "Sitä rakennetaan ja meidän isä on vedättänyt sinne hiekkaa. Siitä tulee hyvin hieno, kaksikerroksinen kivitalo ja siihen tulee seitsemän luokkaa ja kolme opettajaa ja keskuslämmitys ja vesijohto ja likaviemäri ja veesee ja vahtimestari ja sauna ja urheilukenttä ja puutarha.  Olisi hyvä, ettei koulu ihan syksyllä tulisi vielä valmiiksi, vaan vasta marraskuulla.  Oppilas sai odottaa rauhassa vielä pari vuotta.

Ida Remes kertoo:                                                                                                                          "Ja niin siihen vain kasvoi yksi kerros koulutaloa - maan alle. Savu sieltä sen kuin tuprusi  kuin tulivuoresta kokonaisen talven. Mutta rakennustarvikkeet loppuivat, elettiin vielä vaikean ajan maininkeja. Tarvittiin korkeita tuttavuuksia, ja olihan niitä - tässä suurmiesten syntymäpitäjässä, näillä ovat konstit tiedossaan ja he neuvoivat. Koulu alkoi kohota ja jälki oli hyvää".

"Kun tänne luojan selän taakse rakennettiin tällainen upeus, aiheutti se ulkokyläläisissä hyvin pahaa verta, varsinkin Pirttiahon isäntä taisi saada korvanvoiteesta osansa."              

Opettaja Veikko Huuskonen on kirjoittanut näin:                                                                         "Ohemäen koulu herätti upeudellaan melkoista huomiota, ihastellen ja kadehtien sitä katseltiin, ja vallankin niitä opettajien asuntoja."

Remes ihmettelee:                                                                                                                          "Ollaanko täällä niin mitättömiä, ettei tänne kannata mitään kunnollista edes laittaa? Ei toki! Aines on hyvää." Remes jatkaa:                                                                                            "Kunnanisät luulivat olevansa kaukonäköisiä, kun teettivät koulun kasvunvaralle. Eivät osanneet aavistaa uutta ongelmaa: maaltapakoa. Toivotaan, ettei tämä kulkutauti aiheuta tälle lempilapselle aivan kuolettavaa näivetystä."

Tervehdyksessään v 1974 kirjoittaa Ida Remes:                                                                            "Linnamaisen uupeana seisot siinä keitaallasi erämaassa ja katselet suurilla, kirkkailla ikkunasilmilläsi ympärillä liikehtivää, perin vähäiseksi harvennutta taimitarhaa - muistellen alkuvuosien satapäistä laumaa."

Koulun valmistuminen sattui kulminaatiopisteeseen. Asutustoiminta toi lapsiperheitä, mutta ilmiö oli kuin muuttolintujen; tulivat, hoitivat pesinnän ja poikaset lensivät pois.

Veikko Huuskonen kirjoittaa:                                                                                                        "Ohemäen ja Jokijärven kouluissa oli v 1958 noin 160 oppilasta, nyt koulupiirien yhdistämisen jälkeen on noin 20 oppilasta. Huonolle näyttää, ja huonolle näyttää tässä valossa koko kunnan "huusholli"."

Tänä päivänä jännitetään kunnanvaltuuston asettamaa 20 oppilaan rajaa. Kun tarkastellaan oppilasmääriä: v1985: 25 , - 84: 20 , - 85; 18 , niin laskevan trendin mukaan oppilaat olisivat loppuneet aikoja sitten, mutta parikymmentä vuotta on pysytty tuolla tasolla. 

Opetaja Leena Laasonen on merkinnyt muistiin:                                                                          "Mainittakoon, että vuosi 1979 oli koulun tulevaisuuden kannalta erittäin valoisa, sillä koulupiirissämme syntyi peräti viisi lasta."

Uusien asukkaiden tuloa tänne pidetään melkein luonnonlakien vastaisena, mutta sellaistakin on tapahtunut, kuten Leena Laasonen kertoo syksyllä -84:                                                           "Luulimme aloittavamme 16 oppilaan kanssa, mutta yllätys, yllätys; koulupiiriimme oli muuttanut peräti neljä uutta oppilasta."

Tuollaiset tapahtumat ovat harvinaisia. "Kiskot vievät etelään" ja liian monella on vain menolippu. Muitakin pessimistejä on, kuin Veikko Huuskonen.

Koulun syrjäinen sijainti ei houkutellut opettajia, sekä oppilaiden väheneminen aiheutti epävarmuutta, jouduttiin turvautumaan lukuisiin sijaisuuksiin.

Remes kirjoittaa v 1964:                                                                                                                "Olisin toivonut tänne jäävien virkatoverieni myös jatkuvasti pysyvän täällä. Samoin uudet opettajat, toivon teidän viihtyvän hyvin ja viettävän täällä - 60 -vuotispäiväänne. Ei ole onneksi koululle alituinen vaihdos."

Seurava merkintä on todennäköisesti Sinikka Koljosen:                                                             "Vihdoinkin - 65 saatiin pätevä ja vakinainen opettaja Ossi Rinne."

Tälle koululle tyypillisestä ongelmasta kertoo Ossi Rinne:                                                          "Lukuvuosi 67-68 oli koulussa aika vaikea, sen takia, että sekä opettaja Leena Piironen, että opettaja Sinikka Koljonen opiskelivat Helsingin yliopistossa kevätlulukauden."

Koululaitoksessa on ollut muutoksia kaiken aikaa. Niistä mainitsee Ossi Rinne:                       "Peruskoulu lähestyy, eikä oikein tiedä, mitä se tuo tullessaan."

Merkintä vuodelta - 72:                                                                                                                 "Viisipäiväiseen työviikkoon siirryttiin tämän vuoden alusta ja täytyy ihmetellä, miten ennen on jaksettu tehdä työtä kuutena."

Päivätty 29. 05 - 74:                                                                                                                        "Viimeiset kansakolulaiset poistuvat Ohemäen koulusta kevätjuhlan jälkeen ja osa heistä palaa syksyllä peruskoululaisina, samalla poistuu kuvasta myös näiden rivien kirjoittaja. Toivottavasti joku jatkaa näidenkin rivien kirjoittelemista."     

Sen jälkeen on päiväys 21. 05 - 80:                                                                                                "On venähtänyt melkein kuusi vuotta siitä, kun Ossi Rinne on lähtiessään tähän kirjaan "piirrellyt". "                                                                                                                                  Kirjoittaja on Leena Laasonen, joka kertoo paljon toiminnasta ja retkistä. Siltä ajalta on merkittävä optimistinen ilmiö; useat äitiyslomat.                                                                           Syksyllä - 83 Leena on ollut jälleen äitiyslomalla, sijaisia on tarvittu. Siitä on tällainen merkintä;                                                                                                                                        "Äitiyslomani jatkui. Malisen Kirsin saimme sijaiseksi. (Kävi mielessä, että tästäkö vanhuus alkaa, kun entiset oppilaat voivat tulla sijaiseksi?)"

On myös maininta pientä harmia tuoneesta sivuseikasta:                                                              "Kesällä -85 myöskin Kahelinit muuttivat pois koululta ja niin alkoi vuokralaisruljanssi." Ruljanssia on kuulemma piisannut.      

Pienoinen vahinko, etteivät opettajat ole jaksaneet kirjoittaa koko ajalta. Dokumenttien varaan laadittu historia elävöityy yksityisten ihmisten subjektiivisista näkemyksistä. Ja ihminen paljastaa kirjoittamalla sisintään selvemmin kuin haastateltuna.

Opettaja Ida Remes kirjoittaa olessaan vielä opettaja:                                                                  "Koulun tähänastisen toiminnan aikana on kyläkuva koulupiirissä muuttunut täydellisesti. Noin puolisataa asumusta, monet hyvin heikossa kunnossa ja ahtaita, sijaitsi ennen hajallaan metsäpolkujen ja huonon kylätien varsilla. Oltiin kaikesta syrjässä. elintaso oli heikko. Elämänmuodot monessa kohden kielteistä laatua. Koulua vieroksuttiin. Työ oli vaikeaa ja jäi monen oppilaan kohdalla välttävään tulokseen."

Koulunkäyntiä hän myöhemmin muistelee näin:                                                                          "Käytiin koulu, tai jätettiin käymättä. Keskeytettiin milloin haluttiin. Osattiin läksyt ja opittiin, tai lyötiin kaikki laimin. Toteltiin tai ei toteltu koulun sääntöjä - kukin omien riitinkiensä mukaan."

Meidän ikäluokallemme Ohemäen koulu ja opettaja Ida Remes on kuin yksi ja sama asia. Olihan hän pitkäaikaisin opettaja.

Meitä paimennettavia oli yhdessä luokkahuoneessa nelisenkymmentä. Nykytermeillä ylisuuri luokka. Opetus oli jaettu kahteen ryhmään, alaluokat ja yläluokat. kahta luokkaa vietiin samanaikaisesti. Sisältö vaihtui joka toinen vuosi. Alakoulussa Miettisellä oli parikymmentä oppilasta. 

Alakoulunopettaja Katri Miettisen ja opettaja Ida Remeksen suhde ei ollut lämpöinen, eivät olleet puheväleissä. Koulun palaminen muutti tilanteen. Tulin kotiin jostakin, sanoivat, että koulu on palanut. Kun menin koululle se oli jo täysin tuhoutunut, tavaroita kasassa pihalla, palokunta ja muuta väkeä toimettomana katselemassa. Katri Miettinen käyskenteli kaiken omaisuutensa  menettäneenä allapäin käsivarret rinnoillaan.                                                        Ida Remes oli ollut poissa koululta, tuli paikalle vähän minua myöhemmin. Hänen päivitellesään tuhoa järkyttyneenä, lohduttivat, että saatiin sentään kaikki opettajan tavarat pelastettua alakerrasta. Silloin kuulin ensimmäisen kerran Remeksen lausuvan murheellisena Miettisen etunimen:                                                                                                                     - Entäs Katrin tavarat?                                                                                                                    Vihamielisyyden poistamiseen tarvittiin katastrofi.

Muistioon on kirjoitettu:                                                                                                                 "Opettaja Ida Remes, joka kaikkensa on Ohemäelle antanut, siirtyi eläkkeelle. 32 vuoteen sisältyi varmaan monenlaisia päiviä, monenlaisia suruja, iloja, jotka hän yksin tietää. Henkilökohtaisesti muistan Remestä sovun ylläpitäjänä ja kaiken parhain päin selittäjänä".  

Nämä opettajat olivat tulleet opettajiksi itsenäisyytemme alkuaikoina, Ida Remeksen asenteessa se ilmeni korkeana ihanteellisuutena ja isänmaallisuutena. Hän koki voimakkaan tunneperäisesti kouluaikamme kohtalokkaat vuodet.                                                                      Maaliskuun 13 v 1941 melkein itku silmässä pahoitteli, kun kukaan oppilaista ei tiennyt päivän merkitystä talvisodan päättymisen vuosipäivänä.                                                                Hän kunnioitti kaikkia sotilashenkilöitä. Puhui liikuttuneena entisestä oppilaastaan Jussi Nousiaisesta, joka menehtyi.                                                                                                            Meitä  vanhemmasta luokasta heidän viimeisenä talvenaan kirjoittanut, muistan siitä vain yhden kohdan: - Valto, Viljo, siinä kaks on tulevaa sotilasta! 

Hän arvosti vaurasta talonpoikaisluokkaa ja sivistyneistöä. Me olimme useimmat matalien pikkumökkien alhaiselta tasolta, eikä meidän nuppeihimme helposti uponnut, ihanteet tai kauniit arvot. Annettuamme typeriä vastauksia, opettaja saattoi usein tuhahtaa: - Se on sitä taipalelaista! Ohemäki sijaitsee Taipaleen kylässä. 

Kehotukseen kerätä opilaista elävää historiaa, Remes toteaa.                                                        "Mutta kun tämän koulun oppilaista  tuskin tulee suurmiehiä jos ei pahantekijöitäkään, tavallisia ihmisiä vain, on sekin asia jäänyt vähälle.

Siihen aikaan opettajan ammatille oli asetettu ankarat normit. Opettajan tuli olla nuhteeton ja siveä, mallikelpoinen esimerkki kasvatetavilleen ja ympäristölle.                                                  Harva on tulut pohtineeksi, millaista on ollut tulla nuorena naisena syrjäkylälle, ihmisten pariin, joiden mielestä oli parempi tehdä työtä sinäkin aikana, mikä hukkaantui koulunkäyntiin.

Nykyisten opettajien on vaikea kuvitella itseään Ida Remeksen tilalle. Kun toinen puoli oppilaista teki hiljaisia tehtäviä, toinen puolikas toimitti suullisia. Se tarkoittaa, että opettajalla ei ollut lepohetkeä koulupäivän aikana. Neljänkymmenen oppilaan vihkoja ei ennätä käsitellä kaikkia välitunnin aikana. sittenvielä kahtena iltana viikossa jatkokolua, joka tuli pakolliseksi. Ja oppilaissa toivomisen varaa. Jotkut hyvinkin uppiniskaisia. 

Kuitenkaan en muista yhtään todella häijyä oppilasta koko aikana. Epäsäännöllistä koulunkäyntiä, tyhmyytä ja pientä pullikointia oli. Koulukiusaamistakin oli. Opettajan mielestä piti osata pitää puoliaan, esimerkkinä mainitsi spartalaiset.

Karttakeppi toimi opinto-ohjaajana. Joskus se napsahteli pulpetin päällä lepääville sormille. Kerran melko isokokoinen poika Eljas Kuronen oli opettajpöydän edessä, opettaja painoi pojan pään pöytää vasten, taputteli takamuksille, sanoi vakuuttavasti - ei tämä ole kipiätä, mutta häpiätä! Puristeli kerran minua niskasta vihaisena - nyt ei olla Korpelassa! Syytä en muista, kaiketi sitä oli.  Laskennon tunilla tein laskuvirheen. Siitä sain sapiskaa:                       - Älä sinä Erkki johda toisia harhaan!                                                                                                  Koko luokalla oli sama virhe. 

Kieliopin tunnilla harjoiteltiin, miten snan taipuessa t muuttuu d;ksi. Tapioa osasi: - Ita Idan.   Opettaja ei ymmärtänyt semmoista huumoria. Saimme läksytyksen, miten kirjoitetaan Ida, Mandi jne. Tiuskaisi vihaisena - Minun nimeäni älkää vetäkö!                                               Olen kuullut tänä koulun oppilaiden puhuttelevan Marita opettajaa etunimeltä.

Olli Leinonen sairastui, nousi äkkiä korkea kuume. Opettaja sijoitti Ollin johonkin seinustalle pitkälleen. Viimeinen oppitunti jatkui loppuun asti. Olli oli niin heikko, ettei pystynyt seisomaan. Kahdella puolella taluttaen läksimme kuljettamaan kotiinsa. Väliltä lainasimme kelkan, johon jonkinlaisen vaatteen päälle panimme hänet makaamaan. Siinä oli kevyt vetää Kivimäelle.  Sen verran oli älliä, että käskin siskonsa juoksemaan edeltä kertomaan äidilleen, ettei säikähdä liikaa, kun viemme hänet sillä tavalla.                                    Että sellainen ambulanssi, potilas sekä kuljettaja iältään yhdentoista.

En kovin paljon häpeä tuota esitystäni. Livenä se oli sujuvampi, kuin nyt kirjoitettuna. 

Tarinaa Ohemäen koulun ruokailusta.                                                                                                Äitini on ollut Ohemäen koululla keittäjänä. Asian olin unohtanut, kunnes se putkahti esiin Ohemäen koulun videota kuvattaessa. Minun kouluaikanani äitini sai sosiaalisen näkökohdan takia yhdeksi vuodeksi koulun siivouksen, siihen kuului myös lämmitys. Se ei sujunut hyvin ja toimi kesti vain yhden lukuvuoden.

Luultavasti äiti oli silloin virkeämpi ja osaavampi. Se oli opettajapari Longan aikaa, eikä heillä liene ollut äidistä vallan toivotonta kuvaa, koska kirjoittivat Pohjois-Karjalasta. Halusivat äidin kotiapulaisekseen ja lupasivat ottaa kymmenvuotisen pojan mukaansa. Ajan kuluessa meitä oli tullut kaksi lisää, jota eivät tienneet, eikä äitistä muutenkaan olisi enää sellaiseen ollut. Longan aikuiset tyttäret kävivät Korpelassakin, kun vierailivat paikkakunnalla. Muistan käyntinsä, mutta vuotta en voi ajoittaa, kuitenkin sodan jälkeen.

Koulunkäyntini osui Ida Remeksen ja sodan aikaan. Ida Remes ilmaisi selvästi halveksuntaa rupusakkia kohtaan. Kirjoittaa näin: "Jauhiainen oli valtasukunimi. Muutamana vuotena heitä oli kolmasosa oppilaista ja monella vielä äitinsä tyttönimi.

Nykyään sukunimi saa olla mikä tahansa ja kenen tahansa mukaan annettu, mutta siihen aikaan huoripennut olivat syntisempiä kuin nykyään.

Koulukeittola oli toimettomana kun aloitin koulunkäynnin. Syötiin omia eväitä. Omat evääni olivat niukat; kaksi palaa leipää, niiden päällä ohuelti voita ja pullossa maitoa, jonka toiset tunnistivat pullon lasin läpikin: "Erkillä on vuan kurria, minulla on oekeeta maetoo."                 Lehdessä luki, että kasvaville pitää olla joka päivä puoli litraa kokomaitoa. Hassu sattuma, että nykyään käsketään syömään puoli kiloa heiniä ja maito vain kurrina.

Ohemäen koulun keittola käynnistettiin syksyllä 1943, saatiin ensi kertaa kouluruokaa. Koulun keitäjäksi otettiin Lyyli Kiljunen, karjalainen evakko, pulska maatuska. Vuosia kestäneen vainon ajan takia tarvikkeita oli niukalti.                                                                        Meidän piti viedä omia välineitä, ainakin lusikat. Ensimmäinen ruuanjako oli melkein juhlallinen. Lihakeitosta oli otettu vähät lihat erikseen, joita opettaja Remes jakoi jkaiselle pienen murun haarukan nokassa, kun ensin saatiin soppa lautaselle. Juhlaa ei riittänyt joka aamuksi. Omat leipäpalat ja maitopullo kulkivat edelleen repussa ja ihmettelimme; vaikkka söimme omat eväät ja koulun keiton, silti kotiin mennessä oli yhtälailla nälkä kuin ennen koulun keittoa. 

Syksyllä keräsimme keittolan tarpeiksi puolukoita. Kun Kiljuska keitti puolukkapuuroa, hän valmisti sen aikaisin, sillä olimme tottuneet syömään sellaisen kylmänä ja maidon kera. Talvella kokki kantoi ison patansa lumihankeen jäähtymään, sitä menimme uteliaina katsomaan ja ehkä autoimmekin hämmentämisessä.

Olin kerännyt sieniä ja äiti laittanut niistä syötävää, mutta koulun sienikastike oli elämys. Kuorineen keitetyt perunat olivat hyviä, mutta kastike ei. Se oli harmaata ja suolaista ruisjahovelliä, jossa ui kitkerän makuisia inhottavia riekaleita, sienenkappaleet muistuttivat rättejä ja maistuivat kamalalle. Jotkut näyttivät syövänkin, vaikka kaikki irvistelivät.                Istumapaikkani oli ikkunan vieressä, josta heitin koko herkkuannoksen ulos. Edelispäivänä olin nähnyt sienien lojuvan vesisammiossa, tuskimpa ryöppäsivät. Toista kertaa eivät tarjonneet sieniherkkua.                                                                                                                    Ruispuuroa oli usein. Näin Emil Vauhkosen kuljettavan hevosella liistereellä kahta jauhosäkkiä koulun suuntaan. Menivät puuroaineksiksi. Saimme aamulla lievästi sanoen huonoa puuroa. Jauhot olivat ummehtuneita ja paakkuisia, ehkä homeisiakin. Kai joku arveli syrjäkylän kakaroille kaiken kelpaavan. Niistä keittivät vain yhden puuron. Ei syyllinen ollut Pienenniemen Eemeli, hän vain toi, mitä oli saanut.                                                                       Puurot olivat yleensä kunnollisia, samoin perunat ja kastikkeet, nuo kaksi kelvotonta sapuskaa muistan hyvin, siksi omanlaisiaan ne olivat.             

                                                                                                                                                                                              

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                           

 

      

      

 

u

  

 

           

                                                                                                                     

          

 paneudun 

  paneudun pane 

Tv-ohjelmat

 Uimahallin saunassa erehdyin moittimaan tv-ohjelmia. Joku tyrkkäsi "todellisen viisauden":           - Televisionhan voi panna kiinni!                                                                                                    Mitäpä tuohon on sanomista. Kun epäilevät minut niin taitamattomaksi etten tuommoista osaa! En alkanut kinaamaan. Paikallislehti on julkaissut tekstejäni. Aluksi lähetin nimelläni. Sitten keksin ruveta käyttämään muotoiltua IkiWanha Erkki. Semmoinen tuli Lennin suusta: "Ikivanha pappa." - Lasten suusta totuus.                                                                                                               Kysyjälle osaavat kertoa nimimerkin käyttäjän. Saunassa varon puheitani, eikä se ole minulle vaikeaa.

Sattuma ohjaa joskus mieleiseen ohjelmaan. Löydän kultajyvän. Kuluneella viikolla istuin harvinaisen paljon ruudun ääressä.                                                                                                       Saksalaisten sotilaiden suhteista sota-ajan Suomessa puhuttu paljon. Ihmiskohtaloita.                En tullut ajatelleeksi Norjaa siltä kantilta. Norjassa se on ollut paljon suurempi vaikuttaja. Suomessa oli saksalaisia sotilaita 200 000 . Norjassa heitä oli 400 000 . Norja oli itseasiassa valloitettu ja saksalaiset herrakansaa. Katsoin norjalaisten dokumenttia uutena asiana. Suomessa tapahtui enimmin pohjoisessa. Norjassa koko valtakunnan alueella. Mausteena Hitlerin esittämä "ihailu" pohjoisen kansan rodusta.                                                                                                      Nuorukaisen mieltäni kalvoi, missä arjalaiset asuivat? Hitler mainitsi pohjoisen. Pidin vain itseäni tietämättömänä, kun en lukenut mistään arjalaisista. Hitlerin keksimä "kummitusjuttu"!

"Naisia vallan takana" kiinnosti, vaikka ei ollut hajua, kenestä ja millaisista kerrotaan. Eleanor Roosevelt ollut aikanaan "elämää suurempi" vaikuttaja. Jopa uhmannut rotuerottelua omalla esimerkillään. Ehkä jopa vaarantanut henkensä. Rohkea!! Tänään oli Kennedyt. Tarunhohtoinen  lyhyt ajanjakso. Elämä ydinsodan uhkan alla. Presidentin rouva Kennedy kasvoi huomattavaan rooliin. 

Kotoistakin aihetta. Luonto kiehtoo. Erinomainen esitys Oulankajoesta. Sarjasta "jokiemme helmiä".