Olin äitini sylissä. Jonkin mökin tupa. Harmaa vaikutelma. Lampun valossa. Huonekaluja ei näkynyt. Latialla seisoi pienin välein Ihmisiä. Muistikuvani ei erota miehiä naisista, kaikki talvivaatteissa. Liian pieni ymmärtääkseni tilannetta. Joulupukki käsittämätön. Heittivät pienen paketin siihen äitin syliin minulle. Joulupukilta. En tullut iloisemmaksi.
Sylilapsi. Asioita kelatessani tulin siihen tulokseen, että olin kahden tai kolmen vuotinen. Joulun aikaan kahden ja seuraavana keväänä kolmen. Tilanteesta tallentunut mieleen vain tuo hetki, kun paketin heittivät meille. Paketin sisältöä en muista.
Tapahtui kesällä, koska Tervarannan tuvassa oli valoisaa. Ketään muuta en muista, kuin Tervarannan Aukustin. Penkillä istui Aukusti. Oikeassa kädessään petkele, jolla hakkasi hakkurissa kessuja. Vasemmalla puolella penkillä lehti, Yhteishyvä. Istuin lehden vieressä. Aukusti näytti sormellaan kirjaimia. Ensimmäinen lukuopetus, mikä lankesi otolliseen maaperään.
Aukusti mennyt, enkä tuvassa nähnyt muita. Istuin penkillä, jalat roikkuen reunalla. Olin pieni. Sisälläni tuntui erittäin hyvä olo. Siihen mennessä en kuullut sanaa: onnellisuus. En osannut ajatella olevani onnellinen. Minä olin onnellinen. Ensimmäisen kerran joku oli minulle ystävällinen, Tervarannan Aukusti. Se hetki oli lapsuuteni ajan ainut lajiaan. Onnellisuus oli uhanalainen laji koko elämäni ajan.
Kesäpäivänä jossain ulkona. Käärin paitani hihan ylös. Joku näki, pilkkasi: "voi mikä rimpula!"
Korpelan saunassa Helmi Rytkönen. Hänen poikansa Vesa. Eila-sisko ja minä. Helmi sanoi: " Nouseppas Vesa seisomaan, että Eila näkee, miten sutjakka maha sinulla on, ei oo tuommonen ryllykkä kun nuilla Kertun pennuilla."
Kuvista tuli tutuksi "Biafran lapset". Luurangon laihat rimpulat ja ryllykkävatsa. Syötiin kuitenkin joka päivä, mutta liian vähän liian huonoa ruokaa. Erkki, Veli ja Anja eivät syöneet pöydän ääressä, vaan lattialla polvillaan jakkaran ympärillä.
