Ei ollut ennen tuommosia. Itsenäisyyspäivänä vilahti sotilas takaa päin. Vähän minua huvitti. Asetakin kauluksen ja karvahatun alareunan välissä pikkutarkasti huoliteltu nuttura!
Ansaitsee pakista, sillä asia on vähän henkilökohtainenkin. Sotilaan tukkamuoti oli varuskunnan ohjesäännössä tarkkaan määritelty koruttomaksi. Parta piti ajaa sileäksi kuin lapsen pylly. Ei se minulta onnistunut. Palvelutilanteessa esimies kehotti alokas Jauhiaisen ajaa partansa. Itse asiassa se oli käsky. Seuraavana toinen esimies moitti: "- Eikös Jauhiaisen pitänyt ajaa parta?" - Kyllä minä ajoin, Herra. - Kun kasvaa noin kovin, pitää ajaa joka päivä. Lintsasin minä useinkin. Pienen suukapinan jälkeen vääpeli kysyi: - Kuka? - Se mustapartanen mies siellä!
Harrastin pientä pisnestä. Ostin ennen menoani käsikäyttöisen tukanleikkuukoneen. Alokkailla oli melkein kaikilla armeijaan sopimaton hiuskuontalo. Kalju ei ollut silloin muodissa. Olin tarpeeksi tyhmä, en epäillyt osaamistani. Eipä tuo haitannut. Taksana "maan tapa", päivärahan määrä: 30 mk. Munkkiraha riitti. Kesäisenä päivänä leirioloissa tarjoutui asiakas. Ehdotin luonnollisella tavalla se tehtäväksi ulkona. Liikennettä oli jatkuvasti. Yhden kun sain kerityksi, heti toinen istui pukille. Näkivät kömpelyyteni, mutta kelpuuttivat. Lopuksi laskin kassan. Asiakkaita ollut 20, ansio 600 mk.
Yksi pää sai minut hiljaiseksi. Pitkä komea alokas. Tukka se vasta komea olikin. Musta, paksu, aaltoileva. Katsoin vähän aikaa ymmällä. - Eihän tuota raaski! Miltä tuo mahtaa näyttää minun reposteluni jälkeen.
Kymmeniä vuosia myöhemmin näkyi televisiossa pitkä, kalju mies. Yhtä kalju kuin minäkin. Säämingin kirkkoherra.
Määräys tukasta ja parrasta ei ole pelkästään mielivaltaa. Suomen viime sodissa oli tarpeen hygieniasyistä.
Joku kertoi tietävänsä alkuperäisen syyn. Entisaikoina kun tappelivat miehet vastakkain käsiaseilla. Toisella kädellä voi ottaa karvoista kiinni ja pistää miekalla vartaloon.
