Ballerinnat

Nainen halusi tienata helpolla.  Ilmoitti Varkaudessa aloittavansa balettikoulun.  Seija kävi tutustumassa.  Sanoi haluavansa aloittaa siellä.  Sanoin sen maksavan liian paljon, ei meillä ole yhtään ylimääräistä markkaa.  Muuten kyllä saisit mennä. Kirkkain silmin Seija kertoi naisen sanoneen, että voi tulla, ei tarvitse rahaa. 
Naureskelin, sillä totta kai koko homma on rahan hankintaa.  Seija menköön, niin pitkään kuin saa.

Ensimmäisen kerran käytyään Seija ylpeili:
 --- Myöpä tehtiin pakarti!
Parin kerran jälkeen Seija ei enää riemuinnut:
--- Nyt se pyyti jo rahaa.

Herää kysymys:  pitikö jyrkästi kieltää heti?   Toimin tuolla tavalla, katsoin siten oppivan parhaiten. 
Kuulin usein kuinka tenava kinuaa äidiltään tai isältään jotakin haluamaansa.  Muistaakseni meidän tyttäret eivät ronkuneet.  Jotenkin kai ymmärsivät talouden lakeja.  Ku eijjoo rahhoo ni eijjoo rahhoo.  

Kameroiden kanssa kompurointia.

Sain pitkästä aikaa kuvata.  Diabeetikkojen juhlaa.  Karkeita perusvirheitä.  Tehtävä oli vaikea.  Mikkini olisi pitänyt saada esiintyjän suuhun, mutta eihän ole puomimiehiä, eikä äänittäjää, puhumattakaan laitteista.  Kaiuttimista tuleva ääni ja jokapuolelta kuuluva kaiku tekivät äänen saannin lähes mahdottomaksi.  Enkä ole näin suurta tehnyt sen jälkeen kun tallensin teatterin Siunattu hulluus.  Siitä on vuosia.
Vanhuus ei tule yksin, niin sanovat.  Mutta en vielä hellitä, paras ohjelma on tekemättä.  Tässä projektissa pääsin jälleen jyvälle.  Niin paljon tunaroin, että hiljalleen "heräsin".

Ensinnäkin nauhat!  Jossain välissä kelasin kaikki nauhat ja ajoin ne mustaksi.  Luulin että kaikki, mutta ei.  Yhdessä nauhassa oli kuvaa Rautalammilta.  Kuutisen vuotta vanhaa.  Eihän se tavallisesti haittaa, mutta vanhan liiton miehelle digiaika tuo temppuiluja.   Kuvasin aikaisemmin olosuhteiden takia kuvakoossa 4:3.  Se on vanhanaikaista.  Sen nauhan panin seisovaan kameraan hyvässä uskossa.  Se piileksi jossain laukun pohjalla.  Kamera on älykäs idiootti.  Kamera on asetettu 16:9 kuvakoolle, mutta se alkoi matkimaan vanhaa kuvaa.  Taululta kyllä näkisi kuvan, mutta kukaan siellä ei ollut katsomassa.  Neljästä nauhasta kelpasi kolme, mutta yhden nauhan puolituntinen meni harakoille.  Oma harminsa.  Ensimmäinen nauha, jota sulloin käyttämääni kameraan oli puhdistuskasetti?!  Voi ei!  Siitäkin koitui pieni vipaus.  Se nauha oli kuvattu samanmerkkisellä, kuitenkin eri kameralla, niinpä se tunnisti entisen jäljen. 

Hätäilin jalustoiden pystyttämisessä.  Seisovan jalusta kyllä pitää kutinsa, mutta käyttökameran jalusta oli hutera.  En levittänyt jalkoja tarpeksi, että kolmihaaratuki olisi painunut alas asti.  Kun jouduin nostamaan veivattavan jatkeen,  tukevuus puuttui.  Muutenkin kustannussyistä hankin kevyitä jalustoja, senkin takia, että voin kantaa repussa.

Mutta ne äänet!?

Niin paljon huomautettavaa, että hyödyttää tulevia hommia.

Ohjelmaa kasatessa oli tietenkin harmeja.  Ei mennyt putkeen, mutta en stressaantunut. Päinvastoin.  Virkistyin huomattavasti, enkä tunne sairautta, huomenna uin kunnolla kuntouintia. 
Huomenna tutkailen tekelettäni.  Ehkä pääsen paistamaan lätyn?

Hiukan optimistisena tunnen itseni kuntoutuneen huomattavasti.  Pari vuotta taaksepäin olin surkea, suorastaan höperehdin.   Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.  Sillä lailla sanoi Leena.

Kasvatus ja kasvaminen

Hyvä että hengissä selvisi.  Semmoinen oli kaltaisillani kasvatus.  Puutteellinen ruoka ja niukat oltavat kaikin puolin.  Kasvatuksesta ei kohdallani voi puhua.  Aineellinen köyhyys ei ole niin haitallista kuin järjen köyhyys. 
Korpelasssa ei juuri voinut saada järkevää opastusta.  Eikä ympäristökään minua auttanut.  Halveksittuna kuljeskelin, missä liikuinkin.  Kuinka voi kehittyä, jos lähtökohdan eväät jäävät laihoiksi?
Äiti oli toistaitoinen, eikä häntä voi syyttää, enkä halua sitä.  Iso-äiti oli yksinkertainen ja eli tavallaan.  Iso-äiti olisi voinut antaa eväitä, mutta hänelläkin ne olivat vajavaiset.  Perimän ja ympäristön tutteita olemme.

En kunnollista opastusta oikean tien löytämiseen saanut mistään.  Ohjeita sain ja uskoinkin, mutta lähes kaikki olivat hyödyttömiä, osa suorastaan haitallisia. 

Niinpä noista lähtökohdista en pystynyt kehittymään läheskään mahdollisuuksieni mukaan.  Omia lapsiani kasvatin kovin vähän, enimmäkseen äitinsä hoiti sen puolen, eikä hänenkään kehitys ollut suotuisa, että olisi voinut antaa älyllisiä eväitä.

Noina aikoina meidän tyoläisten puolueet, vasemmisto, julkistivat totuutenaan, että lasten vanhemmat eivät osaa kasvattaa, kun eivät ole koulutettuja.  Pitää jättää kasvatus ammattilaisten tehtäväksi. 
Itselläni oli täysi työ pitää perhettä yllä, enkä varsinaiseen kasvatukseen joka hetki kerennyt. 
Semoiset puheet ärsyttivät, kun toitottivat, että pitää olla enemmän lasten kanssa, eikä juosta aina rahan perässä.  Tarvittiin juosta, että elannosta  jotenkin selvittiin.  Jokainen irti saatu penni tarvittiin.  Kuitenkin lapsilla jonkinlainen turva säilyi.

Samat tahot, jotka suosittelivat kasvatuksen jättämistä asiantuntijoille,  osoittavat syyttävillä sormilla  lasten vanhempia.  Peräävät kodin vastuuta.

Luultavasti tilanne ei ole helpottunut entisestä.  Isä ja äiti eivät ole kaikkivoipia, ympäristön ja kaveripiirin vaikutus on voimakas, joskus tuntuu, ettei itse pysty.

Kasvatusesta esiintyvät suurimpina asiantuntijoina sellaiset joilla ei ole yhtään lasta.  Eikä yhden lapsen kaitsija ymmärrä, että jokainen on yksilö, eikä samat totuudet kaikkiin päde. 
Epäonnistuessa pannaan syy vanhempien niskaan, honosti kasvattaneet.  Toinen koulukunta vannoo perittyjen geenien nimeen.   Printötekijöiden oppiin uskovilta sain evästyksen, ettei minulla suurta toivoa ole tulla kunnon kansalaiseksi. 

Koulussa hankalan lapsen perusteella arvellaan myös hänen vanhempiensa olevan hankalia.  Kodin syytä!  Ja kunnottomien vanhempien lapsissa ei nähdä mitään hyvää.  Huorpentuna sain kaiken kokea.  Kyläkunnan pohjasakkaa.

Tietoa olisin tarvinnut, että itseäni olisin kasvattanut.  Lukemiseen kiinostuin jo alle kouluiän.  Missä vain sain lehden käsiini, luin innolla.  Nuorilla naisilla oli romaaneja. Eila lainasi naapureilta ja minä luin niitä.   Iso-äiti moitti: "Synnillisiä romaaneja!".  Voin sanoa, että synnillisyyttä niissä oli vähän.  Tyhmiä ja lapsellisia olivat.  Luin eläytyen ja sain väärää kuvaa elämästä.   Uskontokirjat olivat hyväksyttäviä.  Hartauskirjasta opin fraktuurakirjaimet.   Raamatun luin totena.  Olin kai yhdeksänvuotinen.  Päättelen siitä, kun Pekka Rytkönen eli vielä.  Vasta ikämiehenä tulin tietämään miten nopea lukija olin.   Raamatun luin lähes kokonaan.  Oikeastaan Raamattu on vain meidän Vanha Testamentti.  Uusi Testamenttihan ei ole Israelissa tunnustettu.  Vanhan luin kokonaan ja Uuden  lähes, mutta Johanneksen Ilmestys pelotti ja lopetin kesken.

Koulun lainaston luin kokonaan, mutta opiksi niistä ei ollut.  Historiallisia romaaneja Sten Sture vanhemman ajoillta; romantiikkaa.  Muistanenko oikein:  kirjoittaja oli Karl Blink?   Intiaanien tappamisesta kertovia kirjoitti Zane Grey.  Rasistisia "sankareita".  Eläydyin tarinoihin, joissa intiaaneja pidettiin julmureina ja vihollisina.  Seikkailin valkoisten metsästäjien mukana.  Aivan vääriä kirjoja,  rikollista julkaista sellaisia kehittyville lapsille.   Hukkaan heitettyä lukuaikaa.  Parempiakaan ei ollut saatavillani.

Jokijärvellä kaupan luona oli kunnallinen pieni sivukirjasto.  Muistan vain Urheilun Pikku Jättiläisen.  Se oli ehkä ensimmäinen hyödyllinen kirja luettavanani.  Paksun kirjan luin tarkkaan.  Sain kipinää.  Sain tietoa.  Ja muistin kaikki maailmanennätykset.  Muutaman hyödyllisen ohjeen harjoitteluun löysin.  Niistä sain jotain.  Sen sijaan lähes kaikki ihmisten antamat ohjeet ja apu vain jarruttivat.

Vähillä eväillä en kyennyt kasvattamaan.  Eikä lasten äitikään ollut saanut kummempia valmiuksia.  Lapsemme joutuivat kehittymään enimäkseen omillaan.  Enkä liioin voinut omalla esimerkilläni tietä viitoittaa, että paremmin olisivat pärjänneet. 

Parempaan en pystynyt.

                  

Vanhoja

Mahtaako ennakoida lopun läheisyyttä, kun entistä useammin tulee mieleen unohtuneiksi luulemiani tapahtumia?
Siitä ei ole kauan, kun Leena kertoi poikien sulkeneen hänet roskasäiliöön.  Vasta nyt palautui yli viidenkymmenen vuoden takainen.
Pengerkadulla asuttiin.  Pihassa oli iso betoninen roskasäiliö.  Luukku ja katto oli paksua peltiä.  Leena kävi sunnuntaisin lasten elokuvissa.  Lippu maksoi viisikymmentä markkaa.  Annoin Leenalle satasen, kun ei pienempää ollut.  Palattua kysyin Leenalta viisikymppistä.  Leena sanoi.  "Ostin kaksi lippua."  Sitä vähän ihmettelin.  Leena sanoi: "Saanhan ostaa kaksi lastenlippua jos haluan!"  -- No joo, saat.
Sinä päivänä menin ennen elokuvan loppua teatterin luo odottamaan Leenaa.  Vahtasin mielestäni tarkkaavasti, mutta en havainnut Leenaa.  Ihmettelin:  Jopa äkkiä pääsi livahtamaan!?  Kiirehdin Pengerkadun puolelta kotiin päin saadakseni Leenan kiinni.  Ei näkynyt.  Katsoin Hämeentien suuntaan, mutta ei näkynyt.  Ennättikö se jo kotiin?  Ei ollut kotona.  Hätäilin ja kiertelin ympäristössä.  Karhupuistossa käytiin usein.  Jospa sinne?  Tuntui toivottomalta.  Pistäydyin välillä kotona. 
Kiertelin pitkään.  Viimein satuin olemaan kotona kun Leena tuli.  Likaisin vaattein.  Kyselyihin ei osannut vastata.  En kiusannut enempää, kun näytti olevan kunnossa.  Ei aavistustakaan, missä mahtoi seikkailla?  Mietin vaarojen mahdollisuuksia.  Kaiken jälken Leena oli yllättävän rauhallinen.

Tapaus tuli mieleeni ja Leenan kertomus roskalaatikkoon sulkemisesta.  Leena on pelännyt.  Peltiseen kanteen hakkaaminen tuntuu kamalalta kannen alle joutuneesta.

Näin pitkän ajan jälkeen tulee oivallus:  Leena ei päässytkään elokuviin. Vaan joutui olemaan  vangittuna roskasäiliöön.  Leena osasi mennä elokuviin ja muitakin menijöitä oli, joten en mennyt saattamaan, mutta hakemaan menin.  En tietenkään osannut arvata, ettei Leena ollutkaan elokuvissa, enkä siis nähnyt häntä poistujien joukossa.  Virui tuntikausia vankilassa!?

Elokuviin Leena tottui menemään Hämeentien kautta.  Joten odotin leenaa teatterin sillä puolen.  Kun en Leenaa nähnyt, arvelin menneen Pengerkadun kautta. Sitä kautta käytiin Karhupuistossa.   Kaiketi Leena oli roskalaatikossa koko ajan, minkä häntä yritin löytää?

Asuimme jo maaseudulla.  Kävimme Helsingissä vierailemassa.  Kari asui Helsingissä, samoin Veli, jonka luona kävimme. 
Leena oli jo isompi ja Tuija minun kanssani kaupungilla kävelemässä.  Jäimme kadun viereen katsomaan naisvoimistelijoiden kulkuetta.  Voimistelijat marssivat ajoväylällä ja jalkakäytävillä runsaasti katsojia.
Pidin Tuijaa kädestä ja kehotin Leenaa pysymään aivan vieressä.  Kulkue meni pian ohi ja aioin jatkaa matkaa, mutta Leenaa ei näkynyt.  Yritin katsella kulkueen perään, mutta ei näkynyt, enkä voinut lähteä juoksemaan, kun Tuija oli siinä.

Aikaa kului, kun vein Tuijan Kapteeninkadulle, matkan päähän.  Leenaa etsimään.   Tietenkin poliisiasemalle.  Helppo päätellä, että Leena on jossain kaupungilla eksyksissä.  Kaksi konstaapelia autoon ja minä takapenkille.  Kiertelimme paikoissa, jotka tuntuivat luonnollisilta katoamispaikasta ajatellen.

Poliisit ottivat huomioon myös Kapteeninkadun seudun.  Mielestäni Leena ei voi sinne osata, liian mutkikas reitti.  Mutta se kannatti.  Olimme menossa Mannerheimintietä siihen suuntaan, kun näin aseman edessä seisomassa Leena jonkun naisen kanssa.   Tuolla!
Poliisi kysyi: "onko varmasti?"  Tunsin, vaikka oli kaukana.  Poliisit hiljensivät ja läksin suoraan väylien yli juoksemaan.  Nainen sanoi nähneensä tytön seisovan neuvottomana.  Tyttö sanonut, että hän ehkä osaisi asemalta Velin asunolle.  Nainen toi tytön asemalle, jossa sattumalta hänet havaitsin.

Kävelimme Asemalta Mannerheimintielle, sinne mistä läksin juoksemaan.  Vanhempi herra oli katsomut koko ajan. Sanoi ihmetelleensä, kun poliisiautosta juoksee mies kovaa vauhtia karkuun!  

Ruma ihminen

Peiliin katsominen ei ole nautinto.  En ole tavannut yhtään hyvää peiliä.  Poikasena ne olivat huonoja, nuorukaisena ne olivat huonoja, miehuusiässä ne olivat huonoja, vanhuudessa näyttävät entistä huonommilta.
Usein pohdin:  Miltähän se tuntuisi olla komea mies?  Jokaisena ikäkautena olen nähnyt itseni rumana.  Sitten myöhemmin valokuvissa en näytä yhtä rumalta kuin silloin kuvan aikaan. 
Nurrosikäisenä olin laiha ja pitkäkaulainen.  Pitkä kaula näytti rumalta, kun muilla ei ollut niin pitkää kaulaa.  Resuvaatteet korostivat vaikutelmaa.
Tein verstastöitä ja vaatteet sen mukaisia.  Tyttärenpoikani Samuli ihmetteli: "Miks sulla on aina tommoset räsävaatteet?"  Räsävaatteet menetteli verstalla varsinkin kun parempiakin oli komerossa. 
Kun olin saman ikäinen, kuin Samuli kysyessään, minulla oli vain räsävaatteita, eikä niitäkään paljon.
Kutoivat kangasta omien lampaiden villoista ja kasvatetuista pellavista ja liinoista.  Niistä äidin ompelemat housut olivat hetken kunolliset.
Ainoat housut kuluivat.  Polviin tuli reiät.  Ne paikattiin.  Paikkojen yläpuolelle tuli reiät.  Ne paikattiin.  Paikkojen alapuolelle tuli reiät.  Ne paikattiin.  Paikkatarpeina vanhat vatteet.  Eivät olleet kovin lujaa tekoa.  Ensimmäisiin paikkoihin tuli reikiä.  Pantiin iso paikka peittämään kaikki entiset. 
Iso paikka puhkesi.  Paikattiin.  Totta kai persuuksiinkin tarvitsi paikkoja sekä joka puolelle.

Kävin lomaillessani Korpelassa.  Siellä aitan seinällä oli ne housut.  Nähtävyydelle hymyilin nostalgista hymyä.  Ei tullut ikäviä asioita mieleen.  Vaatteita oli:  Raitapuku, paita ja solmio.  Ruskeat kengät.  Englantilaistyyppinen berberitakki ja "borsalino".
Kypsemmässä iässä sain päähäni mennä aittaan katsomaan muistorikkaita housuja.  Ei näkynyt enää. 
Suunnittelin panna ne tauluksi lasin alle.  Aito taideteos!  Historian dokumentteja menetetään.

Aina ja kaikkialla pilkkasivat.  Siitä kasvoi alemmuuskompleksi.  Ujous pahensi.  Tunsin itseni muita huonommaksi.  Rumemmaksikin.  Kompleksi kasvoi siihen mittaan, että en osaa ottaa kehuja vastaan, vaivaudun.  Enhän minä!       

Joskus läikähtää, kun kuulen sivusta sanottavan positiivista sillä tavalla, ettei sanoja varsinaisesti osoita sanomaansa minulle.

Tahinniemen myymälän hoitajaksi mentyäni kuulin, että myyjätytöt ovat sanoneet: "tumma ja komea".  Sellaiseksi en itseäni tunnistanut. 
Varkaudessa pienessä kaupassa odotin vuoroani.  Seisoi sivuttain kaupantekijöihin nähden.  Kuulin myyjän sanovan asiakkaalle joka kehui leipää hyvän näköiseksi:
"Ennen sanottiin että kaunis.  Nykyään nuoret tytöt sanovat; hyvän näköinen."
Asiakas ei hoksannut, (en minäkään).  Sanoi jotain, että mitä sinä meinaat?
Myyjä sanoi uudelleen:  "Ennen sanottiin, että kaunis, nykyään tytöt sanoo; hyvän näköinen".
Siinä vaiheessa käänsin päätäni ja näin myyjän iskevän silmää asiakkaalleen.  Kaupassa ei muita ollut.

Pielavedellä pistäydyin Restenttiin.  Menin tuttujen sällien pöytään.  Siihen istuessani havaitsin vastapäätä pöydässä naisseurueen.  Käyneet paikkakunnalla laulamassa.  Vesannolta Kaiuttaret.  Näin heidän huomioivan minut.  Yksi totesi:  "Kivan näköinen".   Osaan vähän lukea huulilta.

Kaheksankymppisenä kuulin huumoria.  Uimahallissa kaventavat kuntouinnin rataa toisesta päästä.  Joutuu pakosti lähelle vesivoimistelijoita.  Potkaisin päädystä liikkeelle.  Kädet ja jalat ojennettuina.  Kun nostin pääni sukelluksesta, kuulin pullukkamamman sanovan:  "Tuommonen pitäs lailla kieltee!"
Olenhan hoikka ja vesi armahtaa,  peittää rupsahtaneisuuden.

Luulevat minua usein aivan muuksi.  Monta kertaa arvelleet poliisiksi.  Taas menin Restenttiin.  Sillä kertaa alakapakkaan.  Nuori mies alkoi jutustelun.  Päätteli kohta minut poliisiksi.  Menin leikkiin mukaan, myönsin.  Nuori mies puhkesi:  "Johan minä, että noin tiukka jätkä ei voi olle kuin poliisi!"
"Jätkän tiukkuuden" päätteli mahdollisesti sen aikaisten vaikeuksien muovaamasta ankarasta ilmeestäni.

Uimahallin saunan lauteella istuin yksin.  Viereen tuli minua vähän nuorempi mies.  Viittasi tunnettuihin ampumatapahtumiin:  "Mitäs mieltä pappi on niistä?"
 --- Mikä pappi?
 --- Ettäkös työ ou kirkkoherra?

Terveyskeskusmaksu

Helsinki poistaa terveyskeskusmaksun.  Nuori toimittaja sanoi, etteihän tuosta ole kauan, kun se tuli.
Taas yksi nuorten toimittajien harhakäsitys, joita kuulee ylen tuutista yhtä mittaa. Lääkärin palkkioita on maksettu iät ja ajat.  Köyhille annettiin kunnan lappu. 
Nykyisen lain voimaan tullessa säädettiin maksuksi kuusi markkaa käyntikerralta.  Sitä ei nostettu vaikka inflaatio laukkasi.  Totesivat, että maksun ottaminen maksoi enemmän kuin saatiin ja järkisyistä poistivat sen.
Kunnes, yllätys yllätys, huomasivat rahaa tarvittavan ja otettiin maksu uudelleen käyttöön.  Sitä perivät erilaisilla tavoilla. 
Nykyisin perivät käyntikerroilla.  Suonenjoella se maksaa 13 € kerralta.  Lähetteellä Mehiläiseen perivät siellä 27 €.  Yhteensä 40 €.  Maksan mielelläni, kun asia hoituu.  Saanhan eläkettä kuukausittain 770 €.
Jos mitään ei maksa, turhat käynnit lisääntyvät.  Mikä on turha käynti?  Kävin sydämen ja korvien takia Mehiläisessä.  Semmoinen kutina on, että kumpikaan käynti ei ollut aivan välttämätön.  Sydämen takia olin surkeassa kunnossa, tarvitsin pitkävaikutteisen nitrolääkityksen.  Todellinen syy oli anemia. Se on oma diaknoosini.   Varmistui itselleni, kun pytyssä oli kourallinen hiilenmustia kokkareita.  Hemoglobiiniarvo 127 ei kaiketi ole vielä niin huono, mutta ei sitä jatkuvasti mitattu, eikä tiedä, miten alhainen se jonain aikana oli.  En syö primaspania ja yritän saada rautaa ravinnosta, saatujen tietojen mukaisesti.  Nokkosta jatkuvasti.  Joskus rypäleitä,  tomaattia ja lihaa.   Viimeksi kontrollissa veriarvo 149. Se on minulle normaali.  Kunnon kohentuminen kertoo osaltaan että olen ymmärtänyt.   Näiden perusteeella luulen Käyneeni turhaan Mehiläisessä.
Keuhkoputkentulehduksen yhteydessä heikkeni kuulo rajusti.  Korvalääkäri puhkoi molemmat korvat. Korvissa ei ollut likaa, ei tukoksia, eikä puhkominen tuonut esiin mätää.  Kuulo palautui vähitellen. Luulen että se olisi tapahtunut ilman käsittelyäkin?   Oliko turha reissu ja rahanmeno?

Kun kerron jostain häikästä jollekin, tulee kysymys: -- Kävitkö lääkärissä?   Ei lääkäri paranna.  Parantaja on oma elimistö ja useimmat vaivat parantuvat omia aikojaan, enkä koskaan käy pikku juttujen takia valittamassa.  Isompiin olen tarvinnut lääkärien ja hoiturien toimenpiteitä. Tehneet työnsä ammattitaidolla.

Entä tasa-arvoisuus.  Lääkärien edessä huomaan olevani "toisen luokan kansalainen".  "Heikompaa ainesta" , kuten nuori poliitikko sanoo.   Katsovat papereista ammatiksi: Eläkkeellä oleva autonasentaja.  Huomaan ettei minua noteerata, aliarvioivat älyäni.  Pahimman luokan kohtelua sain Kuopiossa naispuoliselta urologilta (sanoin häntä gynegolokiksi).  Lääkärit eivät vaivaudu vastaamaan kysymyksiini.  Myönnän kysymysten olleen tyhmiä.

Sepelvaltimotaudin kriisikohdassa sain vaikutelman, että lääkärit pitävät syynä elintapojani.   Tupakointi?  Siihen vastasin:  "lopetin kolmetoistavuotisena".  Ei lääkäri tajunnut huumoria.
Kahvia?  Mitä leivän päälle?  Lähes askeettiset elintapani ei luulisi haitanneen. 
Lääkäriopintojen loppusuoralla oleva nuorukainen näki nimeni kirjoista, tuli katsomaan.  Hän oli tuttu opiston liikuntapiirin ohjaajana.   Sanoi:  "Sinähän olit hyväkuntoinen".   Niin olin.
Leikkauspöydällä käsittelevät ammattinsa taidolla luultavasti jokaista potilasta.

Viikko lentsussa ilman lääkäriä.  Toipunut.  Uintiin tuli tauko.  Eilispäivänä uin 900 metriä.  Käheksankymppiselle sydänvikaiselle ihan kohtuu hyvin.