Pihaan ajoi pieni auto. Vaalea väritys. Leikkisä kuvio. Värikäs teksti: Itella. Ei paljon päätä pakottanut sillä (niillä?), kuka mahtoi keksiä noin typerän nimen. Yleensä hamuavat kansainvälisyyttä, mutta tässä kohtaa nyrjähti. Hylätty nimi: Posti, on kansainvälinen kuin mikä?! "Väärällä" puolella olevalta kuskin paikalta pomppasi nuori nainen, hoikka vaaleatukkainen Suomi-neito. Pisteli luukuista postia.
Päällimmäisenä muistissani näkyy Anna Paananen kantamassa nahkaista postilaukkua. Katselen Korpelan ikkunasta kävelyään Ohemäen suuntaan. Polkupyörällä ei Korpelan kautta päässyt. Joutui kulkemaan jalkaisin koko matkan. Kesäisenä päivänä Annalla oli yllään vaalea pusero ja tummemman sävyinen hame.
Muistinvaraisena en osaa kertoa, milloin reitti ei enää kulkenut Korpelan ohi, vaan Ohetiehaaran kautta. Korpelan suunnassa reitti hieman oikaisi. Sotien jälkeen rakensivat lisää asuinmökkejä Ohetiehaaraan.
Säviässä oli varsinainen postipaikka. Postiauton kyydissä tuli posti sinne, josta se kuskattiin sivukylille. Kesällä autolla, talvellakin, jos suinkin pääsi. Joskus pyrytti lunta tarpeettoman paljon ja Jokijärvellekin saattoivat tuoda hevospelillä.
Asioita yhdistelemällä arvelen olleen v 1946. Sen aikainen kalusto ei kyennyt aukaisemaan tietä. Olimme menossa hevosella Säviään päin. Huikarin mäen alla peltoaukean kohdalla joukko seutukunnan miehiä lapioi tieltä lunta. Mainittiin paljosta lumesta. Iisakki Möykkynen lepuutti hetken lapiotaan, sanoi: " Sitä on enemmän ja vähemmän".
Sitä tietä pitkin tuotiin niin posti kuin kauppojen tarvikkeetkin.
Nykyihminen saattaisi ihmetellä: " Olishan se lingolla auennut?" Niinpä! Linkoja ei ollut. Hevosetko vetämään? Traktoria en siltä ajalta muista. Happosen kuorma-auto oli ainut muistamani moottoriajoneuvo. Sen lavalle kyhätyssä istuinryhmässä matkattiin muun muassa hautajaisiin.
Säät oikkuili, autot reistasivat. Siksipä postin tulo Jokijärvelle ei noudattanut minkäänlaista aikataulua. Tuli kunhan ennätti. " Huono mies, joka tulloo ennen kun joutuu."
Rantalan kaupaksi sanottiin viereisen vanhan asuinpaikan mukaan. Virallisesti Säviän Osuuskaupan Jokijärven myymälä. Postipaikka: Jokijärvi. En muista, mikä se oli statukseltaan. Postipysäkki vai postiasema. Semmoisia muistan olleen.
Odotettiin postin tuloa Säviältä. Kesäaika, koska muistan valoisuuden. Kauppa tupaten täynnä väkeä.
Seisoin nurkassa. Katselin salaa kaunista. Naista. Seisoi ovenpieleen nojaten. Kuin toisesta maailmasta, nähtynä Korven Erkin silmin. Lyhyehkö nainen. Kolmissakymmenissä. Sininen leninki, valkeat hiukset. Silloin en tiennyt meikistä. Vain huulipunan tiesin joka näytti aina räikeältä. Tämä oli toista. Jos nainen oli meikattu, niin todella taitavasti. Räsävaatteissani en ollut kelvollinen edes katsomaan tuollaista ilmestystä. Katsoin salaa toisten takaa. Eikä kukaan tiennyt minun katsovan.
Ihminen minäkin, vai olenko?
Tavanmukainen odottava tilanne. Vihdoin tuli posti. Myymälänhoitaja Aarne Ritvanen, iso komea mies. Komeudessa Tauno Palon luokkaa. Supliikkimies. Jakoi postia paikalle tulleille. Selkeällä äänellä luki lehdistä ja kirjeistä saajien nimet. Huomioi kaiken. Heitti herjaa. Kirjekuoresta luki: Esko Sulo Lempi. ---Onpa nätti nimi: Esko Sulo Lempi!
Käsiala ei aina avaudu. Kyseessä oli mies, jonka sukunimi oli Sulolampi. Kaunis sukunimi.
Tuli useita vastauksia kirjevaihtoon nimimerkillä "Tositouhu". Semmoinen etsi Savon Sanomien kautta kumppania. Sitä tsekattiin: Kuka se on? Kuka tietää? Huuko Rytkönen sanoi tietävänsä. Ritvanen penäsi: "Kuka se on?" Ei sanonut. Ritvanen ei antanut Huukolle kirjeitä. Kaikkien mieliä kutkutti uteliaisuus. Nykytermein voidaan sanoa: Mediatapahtuma Jokijärvellä: Kuka on "Tositouhu"?
Mieleeni palaa talvi-ilta. Monen monituista kertaa vietimme aikaa Tervarannan tuvassa odottamassa postia. Ohejärven ja Ohemäen seutu sai postin Tervarannasta. Kolme kertaa viikossa Otto Jääskeläinen toi postin. Kesällä pääsi polkupyörällä, mutta rospuuttoaikana jalkaisin ja talvella suksella. Otto oli Anna Paanasen sukulainen. En voi muistaa, milloin vaihtuivat.
Oton reitti oli; Jokijärven kaupalta Ohetietä Ristiselle ja paluumatkalla pääsi oikaisemaan Vehmaan kautta Kumpuselle, lähelle kotiaan. Arvioni mukaan viisitoista kilometriä. Laukku keveni loppua kohden. Aluksi oli täynnä. Parin päivän sanomalehdet.
Sanoivat Oton käyneen Amerikassa. Otolla oli katolla väkkärä jauhamassa sähköä. Lataili seudun radioiden akkuja.
Niin, se talvi-ilta. Satanut uutta lunta. Tervatut puusukset luistivat huonosti nuoskakelillä. Jokijärvelle posti tullut myöhään. Odotimme pitkään iltaan. Tuiju paloi pöydällä. Valaisi vain lähialueensa. Seisoin uunin luona hämärässä, lähes näkymättömissä. Seinustan penkki oli täynnä väkeä. Seutukunnan tytöt aikuistuivat. Muotoutuivat.
Kirkkoharjun Matti seisoi vieressäni. Huomasi kun katsoi Eevaa. Salaa hämärän turvin.
Matti kuiskasi korvaani:
" Herreekö himot?"
