Sain joskus semmoisen tiedon nuppiini, että kanttarelleja voi pakastaa ihan siitä vaan. Olleet arkussa niin pitkään, että arvelin käyttäväni ne ennen uusien tulemista.
Otin ensin sen pienemmän rasian sulamaan. Yritin kypsennellä pannulla. Kypsentelinkin, mutta maistuivat pahalle, olivat kitkeriä, menivät haaskuuseen.
Kypsyi idea. Keitin soppaa isolla kattilalla. Paloiteltuna viljaporsaan kaslerpaisti. (Joku poliittinen rakennusmies sanoi semmoista Kesleriksi). Sianlihaa suunnilleen 700 g, toistakiloinen kaali. Suolaa.
Pippuria. Piti laittaa kokonaisia. Kaupassa olin ostavinani rouhittua mustapippuria.
Keittelin sopan valmiiksi. Pilkoin kaikki kanttarellit. Niitä oli semmoinen laatikko täynnä, joissa myyvät kaupassa karamelleja, sieniä melkoinen kasa. Sotkin sienisilpun keittoon. Katkaisin levyltä virran.
Tohtiiko kukaan sanoa valmistaneensa semmoista sapuskaa? Tuskinpa kelpaisi nykynuorisolle. Halusin käyttää arvostetut sienet.
Sienet antoivat keitolle kunnon mausteen. Tuoksahti hieman samalle kuin ne katkerat sienet. Katsoin pitkään lusikkaani, ennen kuin uskalsin panna suuhuni.
Tiedän kyllä, että jos panin ne pataan samaan aikaan kun muutkin tarvikkeet, niiden maku olisi sekoittunut lihan ja kaalin aromeihin. Sen takia panin ne lopulla, että halusin kokea, mitä kuuluu soppakattilaan kanttarelleista?
Voisi sanoa gurmeeksi! En uskonut sopan maustuvan niin voimakkaasti, vaikka sieniä olikin runsaasti. Tiedän kyllä jonkun henkilön, joka saattaisi jopa pitää. Makustelin outoa maustetta. Söin kaksi annosta keittoa.
Sitä jäi neljään pakasteaskiin. Kaksi panin pakkaseen ja kaksi jääkaappiin. Huomasin jääkaappiin unohtuneen yhden sopparasian, siis kaikkiaan viideksi päiväksi sapuskaa. Vahvaa ruokaa syön vain kerran päivässä. Aamulla puuro mustikkakeiton kanssa ja illemmalla voileipä kahvin kera. Omenaa, rypäleitä, suolakalaa. Suklaata.
