Aamupäivällä kuvasin videokameralla. Melkoista paskajuttua. Pahimmasta päästä. Aion rakentaa pienen ohjelman kunnanisien tyhmistä toimista.
Oma tyhmä toimeni tuli iltapäivän asiaksi. Ei tuntunut pahalta. Pörräsin tiettyyn poukamaan. Heitin ankkurin. Riisuin kaikki vähätkin vaatteet. Pieniä pilven lonkia purjehti taivaalla. Eivät pimentäneet aurinkoa, viivähtivät vain vähän aikaa suodattamassa auringon säteitä.
Rötkötin rentona. Uitin laidan yli pilkkiä. Kalan tulo hidasta. Sain seitsemän ahventa. Huomenna paistan. Vähäinen tuuli tyyntyi. Voi että luonto lepuutti hermojani. Suunnittelin kokeilevani toisesta paikasta. Tarkkailin taivaan tummaa osaa. Ei näyttänyt vaaralliselta. Näkyi sateenkaaresta pieni osa.
Havaitsin tuulen viriävän. Oli muuttanut tulosuuntaansa. Sitten alkoi hieman puhaltamaan. Hitaana vanhuksena kesti aikansa ankkurin nosto, enkä siimaa kelannut, enkä vapaa kasannut, kun laineet suurenivat.
Viimeksi pari viikkoa sitten en ollut varpaillani ja jouduin myrskyn silmään. Rankkasade ei riepotellut minua, vedin kuomun paikalleen, mutta kaikkia kiinnittimiä en pystynyt sulkemaan. Pidin veneen tuulta vasten. Suunta oli kotiin päin. Pienellä kaasulla ei kulkenut, saattoi luisua taaksepäin. Lisäsin kaasua. Liian kovalla kaasulla olisi tullut vahinkoja. Ei suurta vaaraa ollut, muuten hankalaa.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten jouduin Nilakalla semmoiseen myrskyyn joka kaatoi metsää. Nykyisellä purtilollani ei semmoisesta selviä. Olen varovainen.
Tänäinen tuulen puuska ei ollut hirmumyrskyä, mutta äkkiä se kiihtyi. Koko paluumatkan ajan puhalteli. Vielä Siionin sillan vaiheilla puhalsi kasvoja vasten voimalla. Mutta Päivölän rantaan tultua eivät koivut enää huojuneet. Nyt pari tuntia myöhemmin, vähän ennen auringon laskua on ilta ihanimmillaan. Taivaanrannassa hohtaa kullan väri.
