Säästämisen viisaus

Katselin kuningaskuluttajan piiriin kuuluvaa. Ansiokkaasti esittivät, kuinka paljon säästetään uuden vähäpäästöisemmän auton hankinnalla.
Erittäin huono esimerkki. Isoa autoa, joka hankittiin sitä varten, että se vetää painavaa matkailuvaunua.
Voi hyvät hyssykät!
Toisena vertailukohtana käytetään autoa, joka ei pitkään kestä kuvatun laista kuormitusta.
"Kaikki on sitä, miltä se näyttää". Sitä periaatetta lainaavat härskisti.   IkiWanha sanoo:
---- Mikään ei ole sitä, miltä se näyttää!
"Ostakaa uusi vähäpäästöisempi auto".  Sitä mantraa hokevat.   IkiWanha kysyy:
--- Mitä se maksaa?
"Kuninkaallisessa" vertailussa ei käytetä mahdollisuutta jatkaa entisellä ja sitä vastaan vertailla hankintakustannuksia.
Hylätään entinen ja ostetaan uusi. Onko siihen varaa? pitäisikö jatkaa vielä entisellä? Otetaanko velkaa?  Maksetaanko velalla ja velan koroilla maailman ilmaston pelastus?
Entä paremman auton valmistus?
"Vihertäjät" sulkevat toisen silmänsä. Eivät halua kertoa, miten paljon uuden auton valmistus kuluttaa luonnon varoja!
Ja ostajan rahaa!

Pitääkö minun hävetä? Hävetä liian vanhaa autoa!
En pysty ostamaan uutta. En rahalla, enkä velalla!
Kun haluan käydä kotiseudullani Pielavedellä, sinne ei pääse yleisillä. Edistääkö "vihertäjät" vanhuksen syrjäytymistä?

Siltä vaikuttaa. "Köyhät kyykkyyn". Samat tahot, jotka tuota hokivat, haluavat kohottaa standartit vähävaraisten ulottumattomiin. Kieltää vanhalla autolla liikkuminen!   

Tuhlauksen viisaus

Vihdoin EU:n suunnalta kuluu hiukan järjen ääntä. Varovainen vastustus turhaan kulutukseen.
Jota turhaa kulutusta kannattavat viheriätkin: "Ostakaa vähän energiaa kuluttavia laitteita!"  Hyvät kodinkoneet romutetaan ja tilalle hankitaan "energiaa säästäviä" vehkeitä. Niinpä!
Teolliset tuottajat hykertelevät käsiään ja hurmaantuvat myyntiluvuista. "Energiatehokkaat" kestävät vain "pyhättömän viikon!" Eivätkä ne säästä käyttäjän hermoja! Kaatopaikat täyttyvät kalliista romusta.
EU yrittää toivotonta. Ja liian myöhään. Kukaan ei usko!

Säästämistä on, kun laitteita käytetään mahdollisimman pitkään. Niin kauan kun huoltokulut pysyvät järkevällä tasolla. Tähän asti huolto on hoidettu kotimaisella työllä. Sanovat kotimaista hyödylliseksi.
Energian säästäjät näyttävät unohtavan energian ja raaka-aineen kulutuksen valmistuksessa?

Perinteiset "tukiaisten" vastustajat kääntäneet. Niin, käänsivätkö kelkkaa vai takkia? Vaativat tukiaisia kohta kaikille.
Mikä hinku sähköautojen kiirehtimisellä on? Ei Suomi pysty kilpailemaan sähköauton tukiaisissa,  eikä  sähköautojen lisäämisessä.  Norjalla on varaa.
Antaa rikkaampien tukea. Siitä hyötyy hintojen laskiessa. Tekniikka kehittyy. Kun kaikki hamuavat kiilusilmin sähköautoja, pysyvät hinnat korkealla, kun kenenkään ei tarvitse kilpailla.
Teknillisenä kannatan lämpimästi sähköautoja. Siihen suuntaan mennään. Tuliko sähköautosta eräille uskonto?

Kaupunkilaislapset uskoivat takavuosina maidon tulevan seinässä olevasta hanasta. Eivät tienneet mitään lehmistä.
Sähkökin pitää tuottaa tavalla tai toisella. Aina jotain kuluu. sähkön tuottamista vastustavat pontevimmin viheruskovaiset.

Mediassa pilkkasi toimittaja automallia, jolla ajelen. Otti esimerkiksi alueen Itä-Suomesta. Siellä on liikenteessä "liian paljon" vanhoja autoja.
"Niistä kirkkaimpana tähtenä (ja ruosteisempana) hohtaa Toyota Avensis vm 98."
Tunsin itseni loukatuksi. Häpesin itseäni. En kuitenkaan pyydä anteeksi.
Sen mallinen Toyotani on vm 98. Mittariin täyttyi juuri 300 000 km. Kulutus on kohtuullinen ja huoltokulut varsin vaatimattomat. Katsastuksessa heittämällä läpi.
En tarvitse sen parempaa autoa eikä moni mukaan "tavallisista tallaajista".
Olenko "vääräuskoinen"?  Köyhä olen.  Kielletäänkö köyhältä autoilu?

Vauras poliitikkorouva kantoi huolta autokannan uudistamisesta. Ei Suomen autokanta niin vanhaa ole, että maailma saastuisi niiden takia.
Tänä päivänä lenkiltä tullessani kuljin möhkäleen ohi. Sanovat semmoisia Citymaastureiksi. Jolla on varaa ostaa semmoinen, ostakoon. Maksaa autoveron, käyttömaksun ja polttoaineen. Yhteiskunta saa veroja. Savon sydänmaillakin pörrää kalliin näköisiä automobiileja.
Poliitikot kilpailevat, kuka lupaa alentaa eniten veroja.  Mistä valtio saa varoja, jos verot lopetetaan?

Veroja alentamalla uskovat talouden elpyvän. Nimittäin  uskovat. Uskovat joulupukkiin!
Aikoinaan Paavo Lipponen puhui sopeuttamisesta. Poliitikot kinasivat: kaksi vai neljä miljardia?
Lipponen sanoi kaksi, kasvu tuo kuusi miljardia.  IkiWanha sanoi: seitsemän miljardia tarvitsee sopeuttaa!
Lipposen lupaama "kasvu" puuttuu vieläkin. Ei tullut kuutta silloin, eikä taida tulla vieläkään. 

Kuka muistaa Ilkka Suomisen? Vaikuttanut kokoomukselainen.  Halusi siirtyä enemmän välillisiin veroihin. Samaan hengenvetoon vastusti autoveroa.  Autovero tulee halvaksi kerätä.

Sähköautoja tulee, vaikka ei tuettaisikaan. Öljyvehkeistä ja öljystä saadaan verotuloja.  Sähköauton tukeminen tulee kaksi kertaa kalliimmaksi mitä laskevat. Maksettu tuki ja menetetty vero.

Sivistyksen mittari

Maria Pettersson sanoo: Mies, joka ei ole lukenut yhtään naisen kirjoittamaa kirjaa, ei ole sivistynyt.
Noinko vähästä sivistys on kiinni? Yhdestä naisen kirjoittamasta kirjasta!
Olenkin pohtinut kun sanotaan ihmisestä: sivistynyt. Millä sitä määritellään?
Itselläni on jommoisia käsityksiä.
Poliitikot eivät ole sivistyneitä. Ei kaikki kirjailijatkaan. Ei teeveen toimittajat. Käyttävät rumia sanoja lähimmäisistä antaessaan vääriä todistuksia.

USA:n Presidenttiehdokkaat ????!!!
Entä IkiWanha Erkki? Olen lukenut naisten kirjoittamia. Yksi vaikuttavimmista on Kaukaiset Paviljongit. Sijoittuu miehityksen aikaiseen Intiaan. Sivistykseni ei suostu muistamaan kirjailijan nimeä. Nainen. En viitsi googlettaa.

Kirjastoni on niin vaatimaton, ettei se riitä sivistyksen mittariksi. Kaksi pystyhyllyä. Kirjoja vaivaiset neljä hyllymetriä. Saneerasin vähiksi muuttaessani pieneen asuntoon.
Tiedän siellä olevan naistenkin kirjoittamia.
Heräsi uteliaisuus: ketä ja montako?  Plarasin sivistykseni mittarin. Olen sivistynyt ainakin Maria Petterssonin mittarilla!

Kas tässä:
Annikki Kariniemi. Hildegard Kneft. Angela Davis. Pirjo Tuominen. Maria Kolesnikova. Sirkka Garam. Maarit Verronen. Leena Lehtolainen. Hertta Tiitta. Nina Banerjee-Louhija. Aulikki Oksanen.
Raisa Lardot. Rakel Liehu. Virginia Woolf. Annika Idström. Aleksandra Kollontai. Winnie Mandela. Rose Friedman. Marlene Diedrich. Äiti Teresa. Aino Kuusinen. Golda Meir. Eva Kilpi. Vera Pavlova. Yrsa Stenius. Elli Sario. Martta Salmela-Järvinen. Raili Virtanen. Kyllikki Virolainen. Margit Borg-Sundman. Eva Tenhunen. Anu Kaipainen. Anni Polva.

Melkoperäisen sivistynyt.
Hyllyssäni ei ole Eva Joenpeltoa. Luin useita. Puuttuu Ingrid Bergman ja muita.

Pyyhkäisy

v1970 ja jotain. Sain pankista vihertävän kortin (oliko se vihertävä"). Pankkikortin. Mullistava keksintö. Se piti päivittää jotenkin, ottaa käyttöön.
Ei siitä tullut sen kummempaa. Erkille tuli konkurssi. Konkurssi ei tarkoita maailmanloppua, vaikka usein niin ounastellaan. Sen ensimmäisen pankkikortin luovutin Pielaveden Yhdyspankkiin.

On se kumma miten kaikki sivuavat toisiaan?
Vähemmän olen siitä maininnut, että kävin muutamia kertoja keikalla setelipainossa. Aivan oikein: Setelipainossa! Vaikka et uskoisikaan!

En nähnyt yhtään seteliä. Muuta mielenkiintoista kyllä. Sattumusten summa. Sattumusten summa oli sekin kun menin töihin Silkkipainokonehuolto Kehusmaahan. Miksi semmoinen Kehusmaan virma oli olemassa ja miksi minä sinne päädyin, on jo oman tarinansa väärti.

Semmoinen seikka ihmetytti. Miksi sellaisessa huippuluokan laitoksessa ei ollut semmoista laitetta?
Yrittäjä Olavi Kehusmaa päässyt tekemään sopimuksen: Huippuyksikköön piti hommata laite tilapäisesti, lainaksi.

Sanovat: Seripaino. Sanovat silkkipaino. Seri tarkoittaa sarjaa. Silkki tarkoittaa vuosituhansien takaista menetelmää.

Joku tuntee jonkun. Olavi Kehusmaa tunsi "Väiskin".  Väiskin firma oli siihen aikaan Suomen tunnetuin. Dementiani ei salli muistaa Väiskin firman nimeä.

Suomen Setelipaino vuokrasi "Väiskin" firmalta pienen painokoneen ja painoammattilaisen. Erikoistehtävää varten. "Väiskin" suhteet ohjasivat "rautahomman" Olavi Kehusmaalle.

Olavi Kehusmaa oli laskelmoinut kuorma-auton käytön ja sen mukaan laskutus. Yhden kerran tekivät niin. Kehusmaa kehitti kalustoaan. Osti pitkämallisen pakettiauton ja kaksiakselisen kevytperävaunun.

Pakettiauto ja perävaunu pystyivät viemään painon, sekä kuivatusosan kahdella reissulla. Ei tarvinnut kuorma-autoa, eikä kuljettajaa.

Kävi suunnilleen näin. Heti aamusta. Suuntasimme "Väiskin" firmaan. Purimme yhden lyhytlinjan. Koneen ja kuivurin. Kuskasimme Suomen Setelipajaan kahdella reissulla.

Setelipajassa asensimme laitteen käyttötilaan. Sähköasennukset heidän vastuullaan.
Ja vähän ajan kuluttua pois!

Tulee mieleen elokuvien agenttitarinat.
Pääportilla hämärrettyjen ikkunoiden takana oli joku. Ei tunnistettavissa. Lasisen luukun alta työnsimme ajokortin. Saimme rintaamme kiinnitettäväksi tekstin: Vieras.
Tarkistuksien jälkeen kehottivat ajamaan toiselle luukulle, eri portille.
Toisella portilla ei ollut ketään. Mustaan rasiaan piti kertoa asia: "Muhli ja Jauhiainen tuomassa painokonetta". Semmoinen taikasana aukaisi rautaisen portin. Luultavasti turvallisuuden takaamaksi oli portilta vielä pitkä matka avointa rauta-verkkoa.

Tulimme korjaamoon. Asiallinen vaikutelma. Korjaamopäällikkö opasti. Tuomamme laitteet olivat rullien päällä. Läksimme työntämään pitkää käytävää. 
Käytävän vasemmalla puolella oli pieniä "toimistoputkia". Oikealla päättelin olevan varsinaisen toiminnan.

Vasemman puolen koppien sisään oli esteetön näkyvyys, joko avoimista ovista tai ikkunoista.
Huvittavaa nähdä itsensä työntämässä kuormaa. Tuosta kopista, sitten seuraavasta, sitten...

Korjaamopäällikkö pysähtyi yhden oven eteen. Otti yhteyttä kännykällään. Paikalle saapasteli miekkonen, joka avasi oven ja pääsimme varsinaiseen tehtävään. Huone täysin ulkopuolelta näkösuojattu, ikkunaton. Tehtaalta tulleita paperirullia, tai jotain sellaista.
Teimme tehtävämme sutjakkaasti. Huoneessa oli muitakin miehiä. En joutanut vahtaamaan tekemisiään, mutta jotain puuhaa heillä näytti olevan. Isossa hallissa.

Kauempaa kuului ajoittain naurun remahdus. Nauru kuului yhä lähempää. Vihdoin kuulin sanoja: "että tiedät mitä varten persereikä on!"
Oliko hän mestarikertoja vai kertojamestari, kun noin nauravat? 
Ainakin kolme kertaa kuulin naurun ja kerran tuon lauseen.

Pyydän luvan saada halveksia tuota naurattajaa, vaikka ei ole kunniaksi asettua muita paremmaksi.
Esiintymishaluinen ei voinut olla tulematta lähietäisyydelle. Aloitti: Jotain tähän tapaan:"Mies valitti lääkärille ripulia. Lääkäri määräsi lääkettä. Mies tuli valittamaan, että ripuli vain paheni, mitä lääkettä sinä määräsit?
 ----   Sinussa on AIDS, ei se parane. Määräsin sinulle risiiniöljyä, että tietäisit mitä varten persereikä on!.

Meitä oli kaksi oikeaa työtä tekevää. Emme ennättäneet huomioida, mitä muut tekevät. Satusetä jouti kiertämään ympäri suurta hallia kertomassa loistotarinaansa. Naurun remahdukset kertoivat, missä päin hän liikkui.

Erkkiä ei naurattanut, Eikä Akuakaan. Meidän ei tarvinnut olla kohteliaita törkimykselle.
Jäi vaivaamaan mieltä: Miten iso kiho tuo typerys oli, kun joutilaana pasteerasi joka puolella "vitsailemassa"?  Montako tuommoista joudumme elättämään?

Niin. Aloitin pankkikortista. Minua ihmetytti, että mitä varten lainasivat näin pientä laitetta miljoonittain maksaneeseen laitokseen?

Lyhimmillään viennin ja noudon väliä oli kaksi viikkoa. Kolme kertaa olin puuhassa.

Kertoivat painetun pankkikortteja sillä vehkeellä. 
 
Saamaani pankkikorttiin suhtauduin epäillen: jos??!!
Nyt epäilen enemmän. "Tililtä toiselle voi siirtää pyyhkäisemällä."
Entä jos?? Jos joku pyyhkäisee vähäiset euroni olemattomiin?????

"Kuolemaa ei ole olemassa"

"Jonain päivänä meidän täyty kuolla, muina päivinä saamme elää!" Äkkiä ajatellen tuntuisi optimistiselta, mutta sehän on tosi.
Otsikoksi lainaamani lause herätti! Lausujaa en enää muista. Ei tarvitsekaan, voin peukaloida sitä ilman tekijänoikeuksia loukkaamatta.

Itse käytän kuolemasta metaforaa Tuonelan Soutajasta, metafora sekin on.
Kuolemaa ei voi määritellä. Siinä mielessä sitä ei ole! Onko auringon lasku olemassa? Eihän aurinko laske mihinkään!  Maapallo vain kääntää kylkeään!

Ei kuolemaa voi määritellä. Ei se ole kosketeltava esine, vaikka se kohdalle sattuessa tuntuukin varsin konkreettiselta.
Elämä vain loppuu. Loppuu luonnonjärjestyksen mukaan.
Päättääkö Jumala? Ei ainakaan tämä meidän kirkon tunnustama Juutalaisten jumala.

Minun Jumalani on luonnon järjestys. Miksiköhän homot haluavat Kirkkoon? Ja kirkossa vihittäviksi? Joku piispa ja jotkut papit hyväksyvät homouden luonnolliseksi. Raamattuun pohjaavat uskonsuunnat tuomitsevat! Näen siinä ristiriitaa. Luen kuin "Piru Raamattua"!

Itse asiassa eri lahkot ja suuntaukset lukevat raamatusta itselleen sopivat kohdat.
Onko Jumalaa olemassa? Siihen vastaavat joko on tai ei. Kumpikaan vastaus ei kerro, muuta kuin sokeista uskomuksista.
Jumalia on lukematon määrä. Vuosituhansien aikana muovautuneita uskomuksia. Ihmiset uskovat, mitä heidän halutaan uskovan. Kun ihmisen ymmärrys kohtaa rajoituksen, siihen on helppo lisätä uskomus. Uskomusta ei tarvitse todistaa. Riittää kun osaa manipuloida kansanjoukot. Jos se ei helposti onnistu; uhataan kuoleman pelolla ja helvettiin joutumisella. Kivitetään, vangitaan, kidutetaan ja poltetaan roviolla. 
Sitä "uskovat" tekivät.
Raamatun usko on vain pieni osa. Islam usko Jumalaan, mutta ei Jumalan Poikaan.
Mielestäni siinäkin on ristiriita, että juutalaiset uskovat Jumalaan, mutta ei Jumalan Poikaan?
Jeesuksen murhaajat!

Opettaja Ida Remes Ohemäen koulussa mainitsi: "Muhamettilaisten mielestä me olemme vääräuskoisia." Ihmetelin: miksi? Mehän olemme oikeauskoisia!
Kehittymiseni johti päätelmään: En ole uskoinen.         

Pulssin tunnustelu

Siihenkin tarvitsevat koulutusta?  Ovatko ihmiset niin tyhmiä?
Luulisi tuon osattavan. Taisi olla ensimmäinen kerta kellon kanssa tuo, jota muistelen.
Tapahtui joka tapauksessa ennen armeijaan menoa Joroisissa Mustosella.  Reilut kuusi vuosikymmentä vierähtänyt. Liittyy urheiluun.
Lauantaina työpäivän jälkeen kävin lenkillä ja saunassa. Rauhoittuneena kämpässäni tunnustelin pulssini: 48/min.  Arvelin sen normaaliksi. Luulin kyllä nopeammaksi.

Ei minulla ole maratoonarin lepopulssia. Olen enemmän heinäsirkka. Sydäntäni seuratessani tuli ajankohtaiseksi. Sairaalassa seurantamittari näytti 38 - 40. Lääkittynä. Muiden potilaiden mittareissa näkyi jopa 80.  60 - 80.
Lääkityksen aikana kotona näytti 39.  Matala syke ja alhainen verenpaine ei tuntunut hyvältä. Halusin kuntoilla tehokkaasti, mutta en pystynyt.
Vuosi leikkauksesta lääkäri sanoi: "Ei se ole välttämätöntä."  Aikaisemmat tiedot ja sillä hetkellä tutkitut näki lääkäri.

Lääkkeen nimi oli Emconcord. Annoin jäljellä olevat pillerit Olkkosen emännälle. Hänellä sama lääkitys.
Jaksoin kuntoilla ja kuntoilin kunnolla. Tarkkailin joka päivä. Alhaisin lukema 42.  Kontrollikäynneillä aluksi 44.  Parikymmentä vuotta leikkauksesta  45.
Pienet häikät haittasivat kuntoilua. Kontrollissa 2015  49.   Leikkaus 1998.
Panen sormen valtimolle, ranteeseen tai kaulaan. Ilman kelloakin tiedän suunnilleen.
Menneellä viikolla tarkistin kerran: 47. Tämän kirjoituksen välillä: 52.  Maha täynnä kermassa haudutettua kuhaa ja tämä pieni aktiviteetti nostaa sykettä.

Ei syytä huoleen 

Eläinten käyttäytymisestä

En ole luonnontieteilijä, vaikka voisin olla. Että tässä hetkessä tartuin aiheeseen, siihen antoi sysäyksen maininta hirvien oppimisesta lukeman liikennettä.
Pääsin todistamaan sellaista. Sekä metsästäjien harhauttamista.
Pielaveden Petäjäjärvellä olin tulossa polttopuusouvilta. Pääsin metsästä lähelle paikallistietä, kun alkoi kuulumaan rytinää.  Seisahtuin  odottamaan reipasta tulijaa. Kovaa vauhtia tuleva hirvi seisattui noin viiden metrin päähän tien reunasta. Seisoin samalla etäisyydellä tiestä, noin parin-kolmenkymmenen metrin päässä. Hyvä paikka tarkkailla. Hirvellä oli oma syynsä, eikä näyttänyt huomaavan lähellä tarkkailevaa.

Niin lähelle hirveä en aikaisemmin päässyt. Isokokoinen hirvi. Oikea "emolehmä". Seisoi pää korkealla. Isot korvat "peilasivat" joka suuntaan kääntyilemällä. Äärimmäisen valppaana.
Pysyin paikallani hievahtamatta. Luultavasti pidättelin hengitystäni, koska hirvi  reagoinut minuun.

Kookas eläin aikansa tutkailtuaan, kääntyi äkisti, läksi ravaamaan minusta poispäin, noin 30 asteen kulmassa tien suuntaan.

Seisoin vielä hetken leväten työn rasituksesta. Ja sydämen rasittumisesta.
Tultuani tielle siihen ilmestyi hiljaista vauhtia maasturi. Autossa miekkoset haikailivat menetettyä saalista. Eivät pysähtyneet kohdalleni. Eivät he voineet arvata. Olisin päässyt ilkkumaan!


Pohjoisen reissulla kellertäviä marjoja keräämässä. Havaitsin hirvieläimen. Aterioimassa pienellä riistapellolla:
--- Onpa komea poro!
Halusin päästä katsomaan lähempää. Kosteapohjaisessa maassa paksu sammal. Riistapelto pusikon reunassa. Herkutteleva herra oli pitkäksi kasvaneessa laihossa niin lumoutuneena, että pääsin pusikon kautta aivan peltoläntin reunaan.
Eläin havaitsi minut, nosti päänsä korkealle. Parinkymmenen metrin päässä!
--- Eihän tämä mikään poro?!  Ei hirvikään?
Paistoimme särkeä. Tuijotimme suoran toistemme silmiin. Jäi aikaa havaintoon.
Ne sarvet! Uljaassa päässä symmetriset. Näyttivät puolitoistametrisiltä! Ei muistuttaneet poron sarvia. Hyvinvoivan eläimen pulleita kylkiä peitti virheetön karva. Värille en löydä parempaa, kuin jonkinlaisen punarautiaan hevosen rusehtava. Väri ei ollut poron eikä hirven. Mielessäni välähti:
--- Peura!  Mutta mikä peura?  Ei Laukon peura, eikä ainakaan kuusipeura, sehän on pienempi.
Vahan lihamiehen taito unohtui. Se taito olisi auttanut arvioimaan eläimen paino!
Eläin pysyi hievahtamatta, kunnes liikahdin. Silloin tapahtui!
Eläin säntäsi pakoon kuin ammuttuna. Saparo pystyssä muodosti puhtaan valkoisen läiskän, jonka näin pitkään.
Käveltyäni vain lyhyen matkaa, näin eläimen rinnettä vasten ravaamassa yhtä kovaa kuin lähtiessä. Oli noin puolen kilometrin päässä.
 

Kyselin monelta. En saanut selvää vastausta. Enkö osannut kuvailla?  Ei kuvailu ollut vaikeaa. Osasin kyllä:  Metsästystä harrastava Leevi Kalavainen sanoi empimättä:
Metsäpeura!

Populismia

Kansaneläkkeisiin 200 euron korotus! Tuommoinen otsikko. Mikä on kansaneläkettä? Minun kohdallani se on noin 300 €. Se on kansaneläkkeen osuus. Eläkkeeni muodostu lisäksi Työ- ja yrittäjäeläkkeestä, sekä kevan eläkkeestä.
Kaikista näistä kertyy noin 800 €.
Pienuuksiin on osaselityksenä varhennettu vanhuuseläke.
Mikä on kansaneläke ja mikä on takuueläke? IkiWanha sanoo: Poliitikkojen semantiikkaa!!!
Ymmärtäneekö edustaja Pirkko Mattila asiaa? Kerääkö pisteitä perussuomalaisten laariin?
Takuueläkkeen ehdoissa ilmoittivat: "Se ei koske varhennettua  vanhuuseläkettä."
Mitä siitä seuraa?
Takuueläke on lähes minun eläkkeeni suuruinen. Mihinkä se Mattilan ehdottama lisätään??

Jos se lisättäisiin saamaani noin 300 €?  Eihän se käy! Se on vain osa eläkkeestäni monien kiemuroiden kautta laskettuna. Jos se lisätään takuueläkkeeseen, jota laki ei minulle salli, mitä sitten ajatella?
Takuueläke nousee lähes tuhanteen euroon ja minun varhennettu eläkkeeni jää sen alle???
Varhennetun eläkkeen otin katastrofitilanteessa. Selvitäkseni vastuistani. Se auttoi.
Ikävä kyllä sitkeähenkisenä elän vieläkin. Liian pitkään yhteiskunnan kannalta??? 
Varhennetun eläkkeeni aikaistettu hyötyni on pienempi kuin pienennettynä saamani menetys! Aikaistettu hyötyni rasittaa.

Tein työtä. Moniko saman kokeneena on elossa?  v 1946 aloitin tukin kuorinnalla Ristisjärven jäällä.
Viimeisenä palkollisena pakersin talvella 1997.  1998 oli elämäni "veitsen terällä".  v 2016 en uskonut näkeväni. Lakien laatijatkaan ei semmoisesta välittäneet.
Mitä oikeuksia minulla on?

Minä saan eläkettä minkä saan. Minä tulen sillä toimeen. Asun omistamassani. Syön ravitsevaa ruokaa, jonka lääkärikin sanoo oikeaksi mittaustulosten mukaan.
Miksi muiden ei tarvitse huolehtia mistään? Jokainen lintsari, tukien kalastelija,  työn vieruksoja, "rannan remmiläinen" "kuutamokeikailija", huijari, kulanssi ja jobbari ansaitsee yhteiskunnan elättämisen.

Miksi minä jubisen, kun äsken kerroin pärjääväni? Siinäpä se! Toisissa kertomuksissa hyvää eläkettä saavat todistelevat heille oikeutetusti kuuluvasta runsaammasta rahasta.
Ovatko he tehneet enemmän työtä kuin Wanha Erkki??

Mitä on politiikka?  Joku sanoi: " Yhteisten asioiden hoitamista."  Ja paskan marjat!!  "Politiikka on mahdollisuuksien taidetta!"  Sitä se on!
Poliitikko ajattelee ensiksi itseään. Jos ei saa hyötyä suoraan, keplottelee mahdollisuuksien mukaan!

"Ratsuväki"

Hävittäjäkoneiden hankintahuuma ja Itämeren uhkakuvien spekulointi viritti jäykistyneet aivoni.
Sotien historiaa kuvittavista kirjoista näin uljaan ratsuväen hyökkäävän liput liehuen. Jalkaisin liikkuvat sotilaat tallautuivat.

Talvisodan alkaessa olin 7. Hiroshiman kauheuden aikaan olin 13. Siinä välissä oli sota-aika.
Kulin radiossa uutisia. Pielaveden perukoilla oli huono kuuluvuus. Itselläni kovin vähäinen taju maailman asioista.  Radion rätinän seasta sain tajuntaani sanan aromipommi! Sanassa yhden konsonantin muutos tekee eri tarkoituksen. Samoin kokemani ja kuulemani värittyvät miten sattuu.
Atomipommin kauhistuttavuus selvisi vähitellen paljon myöhemmin.

Taipaleen kylän papparaisetkin puntaroivat ratsuväen mahdin menneeksi. Nykysodassa kelvoton. Niin arvioivat vakaumuksen varmuudella.

Ympäristössä vaikutti veteraaneja, jotka olivat palvelleet Tsaarin armeijassa. Äitini isäpuoli Pekka Rytkönen oli yksi heistä. Pekan en kuullut puhuvan siitä. Pienoinen ihme, että dokumentti oli säilynyt neljän vuosikymmenen yli. Sotilasdokumentti jossa sanottiin:
"Juho Petter Rytkönen on ainiaaksi vapautettu sotapalveluksesta."
Pekka ontui hiukan toista jalkaansa. Sen verran että voi havaita, mutta ei haitannut normaalia elämää.
Ilmeisesti ontuminen oli yhteydessä siihen, että Pekka oli "ruunun raakki". Muistini sopukoista hiipii kuulemani pilkallinen puhe:
"Pekka yrittänyt hypätä hevosen selkään, mutta mennyt yli, sortui toiselle puolelle." Jalka vioittui.
Pekkaa en voisi kuvitella ratsuväen temppujen tekijäksi. Köntys.  Pekan mielityötä oli minun pilkkaaminen.
Minä olisin pärjännyt ratsuväessä. Sotasaalishevosella. Pienikokoisella Maijulla ratsastin täyttä laukkaa ilman satulaa. Puristin pohkeeni hevosen kylkiä vasten, pidin itseni koholla säärieni voimalla.    

Naapurin poika, minua nelisen vuotta vanhempi, palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä. Lomalla komeili "luurankotakissa". Muutama vuosi sodan jälkeen.

IkiWanhakin oli joskus nuori. v 1952 astuin palvelukseen Kenttätykistörykmentti  Kolmeen Lappeenrantaan.

Lappeenrannassa toimi myös Uudenmaan Rakuunarykmentti.  Siinä rykmentissä ei ollut hevosia muita kuin Herrojen Jalorotuisia ratsuja. Niitä oli Tykistön ja Rakuunarykmentin upseereilla.
Alikersanttina sain komennuksen. Ehkä kaikkein mukavimman koko aikana. Asiani ei ole arvioida oliko tehtävä asetusten mukainen? Yksityisasia.
Majuri Karhula ja hänen komea hevosensa.  Tulenjohtoryhmällä oli  "välineet ja taito". Mittaamaan nurmettuneelle ratsastusradalle 1000 m matka. Rata saattoi olla 2000 m. Osassa kasvoi vesakkoa, mutta 1000 m oli mahdollinen. Valvoin "mittamiesten" työtä. Mittasivat 50 metrin köydellä. Samalla jota käytimme harjoituksissa.
Mittaamassamme radassa oli kaarre ja suora. Aivan kuin viidellä kerrottu 200 metrin juoksurata

"Jokceyna" ratsasti ylikersantti Kareinen. Pieni ukon käppyrä. Sopiva tehtävään. Majuri Karhula kellotti.
Neljä hevosta. Kaksi pientä tammaa. Harmaita, vähän kuviollisia.  Kotopuolessa  sellaiset tunnettiin:  "Papurikko." Niillä ratsastivat yleensä upseerien rouvat. Punarautias ruuna: Lento. Kovaturpainen ja kovakulkuinen.  Karhulan ratsu, kauniin ruskea, kookas "lämminverinen", uljas muoto.

Ihmisen muisti on hämmästyttävä. Muistaa tai sitten ei! Muistan kellotetut ajat!
Molemmille papurikoille sama aika:  1,06.  Karhulan "uljas" 1,13 . Lento 1,25.  Lento oli tykinveto hevosia.
Ratsuväellä ei ollut hevosia. Tykistöllä oli hevosvetoinen tykkipatteri.

Alokasaikaan pääsimme (jouduimme) putsaamaan tykistön hevosia. Käteemme annettiin harja ja häklä.  Ohjelma herjaa sanaa häklä? En uskalla väittää kirjoittamaani oikeaksi. Siinä se kuitenkin seisoo.
Ei hevosia "häklätty" miten sattuu. Tarkka koreografia.
"--- Ensin harjataan vasen kaula! Muistini ei kerro, kuinka neuvottiin. Enimmäkseen olimme malaispoikia.
Alokas Lauritsalasta puheli hiljaa: "--- En ole ollut näin lähellä hevosta".
Hetken hinkattuamme kuului komento:
"---Välineet  -  puhtaiksi !"
Piti karistaa häklällä harjasta karvat ja pölyt.
Jatkui ruumiin osa kerrallaan komentojen mukaan.

Alikersanttina vierailin tallilla. Talliryhmän päällikkönä oli alikersantti Olavi Hyvönen. Tuttu Joroisista.

"Kotipatterissani" kertoivat Tykkimies Grönistä. Oli parastaikaa linnassa. Pienistä kolttosista. Sopeutumaton armeijan järjestykseen.
Yksi kolttonen sattunut tallilla. Kantaväkeä oli kaksi: vääpeli ja ylikersantti. Vääpelin käskytys oli liikaa Grönille:
Koppasi vääpelin asepuvusta käsiotteen. Uitti vääpeliä kavion hoitoon tarkoitetussa vesialtaassa.
Ylikersantti kiiruhti paikalle. Paineli kuitenkin pikamarssia pakoon, nähtyään hihojaan käärivän Grönin.
Vanhat pelottelivat:
"-- Grön panee nuoret ryhmyrit liriin".

Grön tuli yksikköön. Juron näköinen hiljainen mies. Tummahko alta kulmain katsova.  Suunnilleen 180 senttinen voimanpesä. Pelkkää jäntevyyttä.
En osannut pelätä. Toimin luonnollisesti. Ei aiheuttanut hämminkiä, halusi siviiliin. Eikä minulla ole luonnossani pomottamisen tarvetta.
Kävin samaan aikaan autokoulua Kylmäperän koulussa. Kuorma-autolla. Ajotunnit sommiteltiin ruokatunniksi.
Kylmäperä fuskasi! Poimi kadulta "tutun miehen" käski minut lavalle. Aikansa seurustelivat. Ajo-opettaja aukaisi ovensa:
"--- Tulkaa ruoteliin, tässä on katsastusmies!"
Puuttui vain, että alikersantti Jauhiaiselta olisi mennyt paskat housuun.  Aivan liian vähän ajotunteja!
Siitä johtuen myöhästyin palvelusta.
Armeijassakin on joillakin ymmärrystä. Tiesivät asialla oloni syyn. Vaihtoivat minua tuuraamaan Päivystäjän. Päivystäjää tuuraamaan tykkimies Grön. Tulin myöhästyneenä. Grön välitti sanoman: Minun piti ryhtyä päivystäjäksi.
Grön ei "uittanut" minua! Pääsi pian siviiliin.

Minua viehättää sattumaketjut.  Tässä tapauksessa juoheva linja: Radan mittaaminen. Hevosten laukkanopeus. Vääpelin uittaminen. Legendaarinen tykkimies Grön. Myöhästyminen. Tehtävien Vaihtaminen. Grön siviiliin.

Sille komennukselle joutuminen sattui ennen aliupseerikouluun joutumista, koska oli hämärää, kylmää ja lunta vähän.
Ostivat Neuvostoliittoon sotakorvaukseksi hevosia.

Ne Taipaleenkylän ukkojen puheet ratsuväestä. Minä sijoitan tänä päivänä ratsujen tilalle lentokoneet, hävittäjät. Hävittäjillä ei ratkaista sotia. Hävittäjien pommi-iskuilla ei lannisteta terroristeja. HÄVITTÄJILLÄ EI RAKENNETA RAUHAA !!  Hävittäjillä hävitetään. Hävittäjillä kylvetään VIHAA!! Suomi ei tarvitse Hornetien tilalle uusia koneita.

Jatkuu
Lappeenrannan aliupseerikoulussa hevosvetoisen jäänteenä antoivat ohjesäännön mukaan 25 tuntia ratsastuksen opetusta. Vielä v 1953 ?!
Ensimmäisellä tunnilla menimme maneesiin.
Tykkien vetoon "koulutetuilla" varsinaisilla "kopukoilla" yritimme vääpelin ohjeistuksen mukaan. Varsinaista yrittämistä. Eivät nämä surkeat kaakit suostuneet tepastelemaan yhtä surkeiden ratsastajien "käskystä".
Useimmat olimme maalaispoikia ja tottuneet ajamaan työhevosia. Emme kuitenkaan tuon tason koneja.
Vääpeli tuskastui: "--- Eikö Lind saa sitä hevosta...!
Ei saanut Oppilas Lind, eikä kukaan muukaan niitä tanssimaan.
Minulle sattui ratsuksi Lento. Havaitsin sen varsin virkuksi. Muut olivat flegmaattisia.

Opettaja luopui toivottomasta.  Tarvittava tuntimäärä kulutettiin talvisessa maastossa.
Lindperi sai alleen Lennon. Valitti ratsuaan.
Tarjouduin vaihtamaan. En arastellut Lennon rajuutta.
Lindperi huijasi. Ei hän ollut tyytymätön hevoseen vaan kelvottomaan satulaan. Se oli "päin persettä".       

Ruokamuistoja

Tuolla otsikolla kertovat asioista, joista IkiWanha kostuu tuskin ollenkaan. Tänään kuulin ilmaisun:
"--- Ruoka-aineille pitää antaa aikaa tutustua toisiinsa, että voivat muodostaa ystävyys-suhteita."
Vaikka mielestäni sanaseppä olenkin, kuitenkaan en tuota runoa olisi pystynyt muovaamaan.
Kaikessa yksinkertaisuudessani allekirjoitan tuon!
Sekasortoisessa kyhäämässäni sapuskassa olen samankaltaisia ajatellut. Että maustaisivat toisiaan!
Entä sitten? Olisinko surullinen vai nostalginen? 

Hypätään asiasta ihan muualle.
Dokumentissa näkyi veneen täydeltä särkiä. Särjet pitää poistaa ja tuhota. Ne pilaavat järviä!
Ennen ukot saivat jostain pennosia. Ostivat puuvillalankaa. Sanottiin sitä kalastajalangaksi.  Vai sanottiinko? Muistelen vain?
Niin tai näin. Ukot kutoivat siitä särysverkkoja.
Köyhät ihmiset pyydystivät särysverkoilla särkiä. Köyhät ihmiset söivät kaikki särjet. Ei tarvinnut valtion varoilla tuhota!
Nyt eivät köyhät syö särkiä. Sosiaaliturva takaa paremmat eväät! Ei minunkaan tarvitse syödä särkiä!
Timo pyydystää kuhia. Tuovat IkiWanhalle kuhafileitä!

Jukolan Kynäilijöiden piirissä toi joku paradoksin: "Ilmoittivat että ihmiset saavat ottaa pettua valtion mailta. Kymmeniä vuosia myöhemmin ilmoittivat paikallislehdessä: "Taivalkoskelle perustettiin laihduttajien yhdistys." 

Haastateltava opasti lihakeiton valmistukseen. Siitä ohjelmasta sain ruoka-aineiden tutustuttamislauseen. Hieno lause: runoa!

Kun siirryttiin särkiin, jatketaan "hullun kirveeseen vartta". Korpelassa ei ruualla mässäilty.
En muista, mitä päivällä syötiin? Tai syötiinkö?

Korpelan sauna nyhjötti metsän reunassa lahona painuneena. Viholais-säkillä paikatulla ikkunallaan katsoi häveliäästi metsään päin. Lauteiden alta oli pari hirsikertaa lahonnut. Kylmillä säillä puhalteli viima "lämmitettyyn" saunaan.
Saattoi olla yksi pesuvati. Kiulua käytettiin pesuastiana. Pesuvesi valui lauteiden alle paljaaseen maahan. Minun ilokseni.
Sieltä kaivoin lieroja.

Aurinko lähestyi leposijaansa. Onki ja lierot pääosassa. Hämyisessä illassa käppäilin Tervarannan rantaan. Ensimmäinen pysäkki. Jatkoin Ohejärven rantaa. Seuraavaksi tulin lähelle Kirkkoharjua. Sen väylän suulle, johon laskettiin mäkeä Ohemäen koululta Ohejärven jäälle.  Siitä sain muutamia isoja särkiä.

Sitä jatkui koko Ohejärven ympäri. Joskus sain särjen.
Tulin kotiin. Oli jo myöhä. Akaatta-isoäiti valvoi vielä. Saaliinani parikymmentä isoa särkeä. Siivosin särjet. Akaatta kaivoi juurimalla vähän pieniä keskenkasvuisia perunoita. Keitti keskiyöllä niistä tarvikkeista keiton.
Särkiä, pieniä perunoita ja kurria.
Siinähän sitä "kulinaaria!"
Onko se kovin kumma, että jäin vajavaiseksi?  Ei kuoltu nälkään enää niinä vuosikymmeninä. Häpeä köyhyydestä nujersi.

Niin. palataan siihen tv-souviin. Ohjelmia "ruokamuistoista."
Lihasoppa. Mitä siihen pantiin?
Naudan rintaa. Niinpä!

Mitä pantiin Korpelan "lihasoppaan"?
Joskus teurastettiin vasikka tai lammas. Vähäiset lihanmurut käytettiin epätaloudellisesti. Kaikki kuitenkin käytettiin.
Syksyisissä lampaissa oli rasvaa. Tehtäväni oli rikastaa niistä rasva. Kuumentelin uunissa ja liesihiilloksessa. Rasvan erilleen valkoiseksi laataksi jäähtyneenä.
Lamppuöljyä ei ollut. Päreitä kyllä sai petäjistä kiskomalla.
Kasvatin nauriita. Pienikokoisen nauriin jältin keskeltä kuperaksi. Makoisan jälttämisaineen popsin suihini.
Nauriin kupuraan panin rättiin käärityn tikun. Valkoista talia neuvottelin nauriin kupuraan pistetyn rättitikun juureen, lämmitin liekillä alkusulatuksen, kunnes tuli tarttui rasvarättiin. Semmoinen kynttilä. Muistui silloin mieleeni tarinat Afrikan kurpitsalampuista.

Naurislamppu valaisi Korpelan tupaa silloin, kun vieraina oli Eilan tuntemaa porukkaa. Nuoria miehiä ja naisia. Sota-aikaa. Mies katsoi tekemääni "lamppua": Sanoi:
--- Tuommoinen murikka kestää melko pitkään.
Luuli sitä kynttiläksi! Ei nauris pala!

Taas liukastui sivuraiteelle. Siitä lihakeitosta. Köyhät pysyvät köyhinä. Köyhiä ei kukaan opettanut. Miksi vaivautua? Kansakoulukin opetti niukasti todellista tietoa. Sanoivat sivistäväksi. Mitä sivistyksellä tekee köyhät ihmiset? Ei sitä voi syödä!
Akaatta ei osannut jakaa teuraseläimen osia tasaisen riittäviksi pitemmäksi aikaa.
Akaatta pani lihat uuniin. Niitä syötiin perunoiden kanssa. Lihat syötiin tuhlaillen. Jäi luut.
Luut ja mitä siihen vähän jäi pantiin keiton aineksiksi. Lihakeitto oli luukeittoa.
Television ohjelmassa mainittiin naudan rinta.

Akaatan luukeitosta säilyy unohtumaton muisto. Vähän alakuloinen sävyltään.
Ristisen metsään oli matkaa viitisen kilometriä. Matkasin suksilla, kunnes omatekoinen "suksi" katkesi. Sen jälkeen kuljin jalkaisin.
Aamupimeällä lähdettiin. Iltahämärissä palatiin.
Se oli hylkypalsta. Kellekään ei aikanaan kelvannut. Paksuoksaisia kuusen tarrukoita. Niistä kaksimetrisiä ropsia. Lunta vyötäisiin asti.
Pomo vaati tekemään korkeita kakkoja. Korkeampia kuin minä! Piti löytyä paksun lumen alta.
Kakon kasattuani istahdin lepäämään lopen uupuneena. Olinhan jo 15 vuotias "mies".
En tiennyt termospulloista mitään. Eikä talvella maitopullo (kurri) pysy sulana. Kaksi leipäpalasta läpinäkyvällä voikerroksella.
Siinä eväät! Pihkainen puu ja kuivat oksat syttyivät. Nuotiossa lämmitin leipäpalaset suuhuni.

Voipuneena istuin hämärässä Korpelan tuvassa. Istuin uunin puoleisen ikkunan ääressä. Lusikoin Akaatan "lihakeittoa". Muutamia leipäpalasia lisäksi. Sitä keittoa oli runsaasti. Popsin neljä lautasellista ja palaset lisäksi.
Katselin vaisuna mäeltä näkyvää Ohemäen koulua. Nälkä tuntui vain lisääntyvän.

                                              *****

Rantalan kaupan luona asui mökissä nainen. Ei hajukaan nimestään. Siinä mökissä oli kirjasto. Kunnan osasto. Lainasin siitä monta.
Mieleeni ei jäänyt; millä asialla olin?
Asian toimitettuani kotiin lähtiessä nainen antoi minulle matkaevästä. Siitä ruokamuisto, jonka vaikutusta ei pysty kuvittelemaan, ellei tiedä olosuhteista. Sitä en voi unohtaa. Se ei tuntunut todelliselta: "Liian hyvää ollakseen..."
Se oli totta. Olen kysellyt karjalaisiksi olettamiltani ja muiltakin: Mikä piirakka sellainen on?
Kuka sanoi mitäkin: "Keitinpiirakka". jne.

Tuli nimitys: "Sulhaspiirakka".   Ehkä!  Yritän kuvailla.
Piirakan muotoinen soikea. Umpinainen harmaa kuori. Ruista varmaankin. Sisällä perunamuhennosta. Sormet rasvaantuivat.
Tilannekuvaan yhdistettynä laiha aliravittu poikanen. Paljasjaloin matkalla.
Sitä makua. sitä ruokamuistoa ei ylity elämässäni mikään. Ei näinä viimeisinä elinpäivinäkään.

Saatoin olla nelitoistavuotinen. Tarkoittaa että siitä on nyt kulunut seitsemän vuosikymmentä.