Ylen nettiviidakosta tartuin otsikkoon: "Kirjojen määrä kotona vaikuttaa lapsen lukutaitoon." Jotain tuon kaltainen, jota perusteltiin. Mainittiin myös kommunikointi ja koulutetut vanhemmat.
Asioita muistan jo kahden ja kolmen vuoden väliltä. Sitä en tietä, olinko kolmen vai neljän, kun Tervarannan Aukusti näytti sormellaan kirjaimia Yhteishyvästä. Lukemaan oppimisesta en muista.
Makasin Korpelan lattialla mahallani. Selostin ääneen tekstittömän sarjakuvan juonta. Tupaan tuli Paavo Rytkönen. Lausahti:
--- Aena kun minä tulen käämään, tuo poeka lukkoo Sattuman Villee.
Oli Korpelassa kirjoja: Raamattu, virsikirja, katekismus ja hartauskirjoja. Akaatta osasi lukea, mutta ei kirjoittaa. Vanhoista kirjoista opin fraktuurakirjaimet kenenkään opettamatta.
Lukemaan oppiminen lienee tapahtunut jossain viiden vuoteni paikkeilla.
Huhtikuussa 1936 täytin neljä vuotta. Seuraava talvi asuimme Muonan tuvassa. Silloin en osannut lukea. Vuosia 5. Sen vuoden aikana 1937 luulen lukutaitoni alkaneen. v 1938 osasin lukea sujuvasti ja vängersin kirjoitusta.
Paljon pieniä asioita tallentui muistiini, mutta muutamia ajallisia aukkoja on, joilta en muista mitään. On ikään kuin tyhjää, hävinnyttä.
Psykologit sanovat sitä epämiellyttävien torjunnaksi.
Ikäviä asioita oli yllin kyllin.
Kirjat jo luettelin. Muuta luettavaa: Karjatalous. Sen kustansi Säviän Osuusmeijeri kerman lähettäjille. Pekka Rytkönen oli Säviän Osuuskaupan jäsen. Sai Yhteishyvän. Äidille, Kerttu Jauhiaiselle tuli Kuluttajain Lehti. Kolmen - neljän kilometrin päässä oli Säviän Osuuskaupan ja Osuusliike Savon sivumyymälät.
Osuustoimintalehdet luin aina läpi.
Siinä kirjallisuus. Entä kommunikointi? Akaatta, yksin kertainen ihminen. Olematon tieto. Uskoi liioittelevasti Jumalaan: "Jumala rankasoo, Jumala siunoo, Jumaloo ei sua suututtoo." Siinäpä sitä tiedon jyvää pojalle!
Äitini oli kuulovammainen ja kehittymätön.
Pekka Rytkönen pilkkasi vihamielisesti.
Noista ei löydy yhtään positiivista apua lukutaidolleni.
Seikat, joita artikkelissa mainitaan, olivat minulle täysiä vastakohtia. Sen mukaan olisin tuskin oppinut lukemaan.
Luin Raamatun yhdeksän vuotisena. Akaatta mainitsi suurena saavutuksena, että joku luki Raamatun läpi. Miksi en minäkin? Istuin penkillä kahareisin. Raamattu oli edessäni penkillä. Luin vähän kumarassa asennossa.
Luin Vanhan Testamentin kokonaan. Uusi Testamentti siihen asti kun tuli eteen Johanneksen Ilmestys. Siinä oli niin kauheita asioita, että pelkäsin, järkytyin. Tajuntaani nousi synkkä pimeys. Piti lopettaa siihen. Sen jälkeen sitten en Raamattua lukenutkaan. Miettinyt: pitäisikö lukea Koraani?
Saivat päähänsä hommata minut kouluun kevätlukukaudelle. 14 päivä tammikuuta 1939 Ohemäen kansakoulussa. Alakoulun opettaja Katri Miettinen antoi kirjan. Aloin lukemaan sujuvasti. Opettaja käski tavaamaan. Osasin. Opettaja sanoi: lue tavuittain. Opettaja pääsi toteamaan osaamattomuuteni.
Olin oppinut kohta suoraan kirjaimien tuntemisesta lukemaan.
Eikö se ollut opettajalle yks hailee, osasinko tavutella, kun kerran luin sujuvasti?
Toiset oppilaat eivät osanneet kunnolla. Ajattelin ihmeissäni:
Minkä taatta ne ei ossoo lukkee.
Opettaja määräsi jälki-istuntoon. Joku rupesi itkemään. Toisten itkeminen tuntui minusta pahalta.
Vanhuuden kynnyksellä törmäsin tilanteeseen, jossa en osannut lukea.!?
Loppui mekaanikon hommat. Kaksiteholasini vanhenivat. Erehdyin ottamaan Monitehot, rajattomat.
Sain kakkulat nenälleni, totesin: Hyvin näkkyy! Tarkistettiin lähinäköä tekstistä.
En pystynyt lukemaan!? Optikko yritti opastaa, miten pitää lukea. Siinäpä sitä sai opetella. Näin kyllä tarkasti, mutta sanoja en pystynyt muodostamaan.
Päästiin yhteisymmärrykseen, tehtiin erikseen lähilasit yhdeksällä eurolla.
Sillä hetkellä en muistanut, enkä tajunnut. Johtui lukunopeudestani. Omituiset silmät.
Olin lukenut jostain artikkelista lukunopeudesta. Tiesin olevani useimpia tuttaviani nopeampi lukemaan, mutta en tiennyt, miten nopea olisin voinut olla.
Kalevi Kantele keksinyt rahastuskeinon. Kirjoittanut kirjan ja järjesti kursseja. Pielavedellä kansalaisopistolla ilmoittauduin sellaiselle.
Menin kurssipaikalle suoraan verstaalta. Niin tipalla, että jouduin istumaan eteen kolmanneksi alimmalle riville. Normaalisti pyrin takapuolelle, näkymättömiin.
Luennoija pani meidät tekemään tehtävän. Puhui ääneen ajan kulua, minuutteja, sekunteja,
Puhkesi puhumaan:
---- Tässä salissa on kaksi nopeaa lukijaa, minä olen niistä toinen.
Oppilaita oli kolmisenkymmentä. Vilkaisin yläviistoon: kukahan noista on se toinen? Ja mistä se tietää?
Heitä oli myös Keiteleeltä. Kaikki minua "parempia", koulutettuja organisaatioiden henkilöitä.
Minä ainoa, jolla oli "mustaa kynnen alla". Vaivoin kerkesin pestä käsiäni jotenkin.
Siinä ensimmäisessä sain tuloksen 210 sanaa minuutissa. Mielestäni huono.
Perjantaina muutama tunti askartelua. Lauantaina hiukan enemmän ja sunnuntaina loppui.
Viimeisessä testissä sain 485. Mestari kierteli katsomassa, mutta ei puhunut mitään. Sanoin jotain hiljaa. Maestro totesi: "Ei se häviä."
Maestro arveli: "Te olette varmaan väsyneitä."
En väsynyt tunsin itseni erittäin virkeäksi. Erilaista kuin verstaalla!
Mainitsin silmälääkärille jotain erilaisista silmistä. Silmälääkäri sanoi formulakuskeilla olevan aivan erikoislaatuiset silmät. Minulla ei ole formulasilmät, vaan jotain muuta.
Armeijan aliupseerikoulussa toiset ihmettelivät: "Minkälaiset silmät sinulla on?"
Harjoiteltiin etäisyydenmittausta. Piti Kalibroida itselle sopivaksi.
Ihmettelijä sanoi: "Tavallisesti tarvitsee säätää plussaa tai miinusta kaksi tai kolme."
Näetkö sinä mitään ilman laseja? Etkö sinä tarvitse?
Jouduin säätämään - 5 . Näin hyvin. Olin hyvä etäisyydenmittaaja.
