Että vetelen viimeisiä, siitä lienee ennusmerkki, kun mielen sopukoista putkahtaa tapahtumia vuosikymmenten takaa. Seuraavasta sattumuksesta on seitsemänkymmentäviisi vuotta.
Sattui Pekka Rytkösen kuoleman jälkeisenä talvena. Minä kymmenvuotinen.
Paksu pilviverho tekee talviyöstä todella pimeän ja pitkän. Pähkäilen muistini mukaisia olosuhteita, vaikka en niitä silloin ajatellut. Korpelaan tuli mustalaisporukka. Lapsiperhe. Hevosella ja rekipelillä silloisen ajan mahdollisuudella.
Meitä oli Akaatta, Äiti ja minä. Naiset vaikenivat kiusaantuneina. Vierittivät vastuun minulle!? Tulijoiden perheenpää pyysi yösijaa. Olin ymmällä. Mies näytti paperia. Jokin virallinen asiakirja. Mitään ymmärtämättä aloin lukemaan sitä ääneen. Mies tajusi sen vääräksi ja ojensi toisen. Henkilötodistus kertoi: Toivo Lindström.
Lupasin Toivo Lindströmin porukalle yösijan. Kun ajattelemme lapsiperheen kohtaloa, talvi Pielaveden korpikylällä ja pimeä myöhäinen ilta. En sitä itse ymmärtänyt laupeuden teoksi. Sitä se kuitenkin oli.
Kantoivat pehkuja. Niiden päälle jotakin mitä heillä oli. Siivoa porukkaa. Ainoa seikka, jonka muistan elävästi kuin videolta. Mustalaispoika seisoi makuusijan päällä pippeli paljaana. Synkkä ilme kasvoilla. Sanoi vain yhden sanan:
"PERKELE!"
"Ympäri käydään..."
Toivo Lindström ei enää kiertänyt, kun tuli verstaalleni kolmen vuosikymmenen kuluttua. Heimonsa nainen ajoi Mossella. Siinä jotain häikkää. Tein "diagnoosin". Kun asia selvisi, Topi kaivoi pussistaan maksun tarkastuksesta. Ei jättänyt korjattavaksi. Ehkä muualle, vai kaupittelivatko?
Muutaman kerran sama. Nainen ajoi autoa ja Topi maksoi. Heimoa en syrjinyt asiakkaana. Kaikki eivät olleet yhtä harmittomia kuten Topi.
Topi asui Pielavedellä. Pohjoisempana, joten en hänen asumustaan nähnyt. Topi oli vakiovieras Restentin tansseissa.
Henkilökohtaisissa asioissa olen liiankin pidättyväinen. En kertonut yösijan tarjoamisestani.
Nyt ymmärrän semmoisen olevan kertomisen väärti.
Topin hautajaiset oli huomattava tapahtuma. Juhlahameisia naisia näin hoitamassa järjestelyjä. Selvisi, että olivat helluntailaisia.
Vuodet vierivät. Palasin Pielavedelle Petäjäjärven kylälle. Tulin tuntemaan Kalle Lindströmin. Topin poika. Kalle asioi pajassani. Tarvikkeiden tilausta varten kaivelin autonsa lokeroa. Selvisi Kallen syntymäajaksi v 1936.
Niinpä! Tämä Kalle, Topin poika on sama, joka kirosi hartaasti Korpelan tuvassa! Neljä vuotta minua nuorempi, siis kuusivuotias silloin.
Pihaan ajoi "Amerikan rauta". Pariskunta. Nainen tummia, mies meikäläisiä. Nainen tivasi: "Asuuko tässä mustalaisia".
--- Ei asu, eikä tietääkseni Pielavedellä asu muita kuin Kalle Lindström.
--- Kallehan meidät käski katsomaan ja sanoi: ajakaa pois.
Nainen ei helposti luovuttanut, vaikka sanoin: minä asun tässä.
Viimein läksi menemään ja hoki:
"Ei asu, ei asu, ei asu."
Oudoksumani asia selvisi myöhemmin. Kaksi lastenlastani ovat "mustapäitä" sen verran, että ohikulkijat luulleet heitä mustalaisiksi. Kalle pelkäsi reviirilleen tulleita!
"Sattuma korjaa..." Sydämessä operaatio. Jo toipunut kohtuullisesti. Kalle Lindström tarjosi työtä.
Autossa siksi kova työ, etten pystynyt ottamaan. Kalle kertoi hänellä olleen sama leikkaus.
Päättelin hänen maanneen sairaalassa silloin, kun "lähetystö" kävi tivaamassa asukkaita.
Kuinka ollakaan? Tapasin Kallen Suonenjoen uimahallin saunassa. Kävi kylpemässä. Kysyin aikaa leikkauksen jälkeen? Jotain yli kaksikymmentä vuotta.
Vielä Kerran: Kalle seisoi suihkussa. Sanoin jotakin. Rinnassa oli tuore leikkausjälki. Tajusi heikosti sanomiseni.
Poika joka sanoi Korpelan tuvassa: PERKELE.
