Tämän aprikoinnin olen pannut paperille Jukolan Kynäilijäin piirissä viime vuosituhannella.
Työn raskaan raatajat.
Lähettivät keikalle. Piti viedä silkkipainon kehiä Helsinkiin Kalevankadulle.
Ajaa köröttelin pakettiautolla ruuhkaista Mannerheimintietä. Punainen valo pysäytti risteyksessä. Olin oikeanpuoleisella kaistalla. Vasemmalle puolelleni pysähtyi suuri musta henkilöauto. Molemmat kaistat olivat täynnä, joten seuraavassa risteyksessä olimme taas rinnakkain. Ja jälleen sitä seuraavassa ja niin edelleen.
Sanovat miehen nännien olevan maailman turhimmat vehkeet. Ja mielestäni liikennevaloissa seisoessa aika menee kaikkein eniten hukkaan. Se on todella turhauttavaa.
Ketähän tuossa mustassa autossa matkustaa? Kurkin uteliaana. Ahaa! Rekisterinumero on U-1. Maaherra Södermanhan siellä istuu takapenkillä. Mustapukuisia herroja auto täynnä. Askartelevat A-nelosia käsissään. Ja siistipukuinen kuski.
Minullakin musta puku. Haalarit.
Tulee mieleen tasa-arvoasiain neuvottelukunta. Noin ne ajelevat herrat valtion loistoautolla. Jätkä näin. Kuinka eriarvoisia olemmekaan yhteiskunnan jäseninä? Miksen minä ole Maaherra? Se johtuu tietysti siitä, että olen tyhmä. En ole tarmokas enkä kyvykäs. Ei ole kolutusta. Ja siksi kun koulutettunakaan en olisi ansioitunut puolueen jäsen. En ole supliikkimies, enkä valloittava persoona.
Syttyi vihreä valo. Jälleen nytkähdimme matelevaan matkantekoon. Silloin tajusin jotain yhteistä virka-autossa istuvan herran ja haalaripukuisen jätkän kesken:
--- Mehän olemme molemmat töissä!
