Tänä aikana tuntuu tässä länsimaalaisessa elämässä tärkeinä olevan hauskuus, mukavuus ja helppo elämä. Kaikki pitää olla ihan jees.
Kolumnisti netissä pähkäili noita. Osa syynä minulle tähän näpyttelyyn. Toinen virike tuli eilisestä kouluruuasta. Toimittaja kyseli tenavilta. Kyselyn kohteet vaikuttivat etuoikeutettuihin lukeutuvilta. Hyvältä näyttäviä. Hyvin pukeutuneita. Hyvin kommunikoivia. IkiWanha Erkkikin oli joskus kauan sitten nuori. (Milloinkaan en ollut lapsi, vain Korpelan Kertun huoripentu.)
Maallikkosaarnaaja Roopetti Huttunen ilmaisi: "-- tuo repaleinen poika, joka ovensuussa tarkkaavaisena kuuntelee."
Niinpä! Vieläkin istun ovensuussa, en rohkene peremmälle.
Niin, se kouluruoka. Toimittaja kyseli; " onko hyvää? Mikä on mieleistäsi?" Voi hyvänen aika! Entäpä jos joka kerta näytettäisi ennen kouluruokailua dokumentti maailman nälkäisistä lapsista?
Höpsistä! Erkki huperehtii. Eihän nyt sellaista! Lapsethan ahdistuisivat ja menettäisivät ruokahalunsa!?
Ennen oli ennen ja nyt on nyt! Niin minulle vastaavat nuoret, joiden hyvinvointi kumpuaa meidän sukupolviemme raskaasta työstä puutteen keskellä.
Ruokatunnilla söimme voileipiä. Pullosta maitoa. Erkin leivillä oli harmaa kerros voita. Toiset ilkkuivat: "Erkillä on vuan kurrija, minulla on oekeeta maetoo!" Erkin maito oli separoitua kurria, josta kerma vietiin meijeriin.
Joskus Ohemäen koulun aamussa oli annettu jotain keittoruokaa. Laatimassani dokumentissa sanoo Eetla Lipponen: "-- Kerttu, Sinun äetis". Jossain vaiheessa keittäjänä. Vajavaisilla taidoillaan ja kyvyllään.
Minun tullessani kouluun ei ollut mitään. En mene arkistojen uumenista etsimään vuosilukua, jolloin alettiin Ohemäen koulussa antamaan ruokaa. Pinnistelyistäni huolimatta en löydä muistilokeroistani varhaisempaa ajankohtaa kuin aloittaessani yläkoulun neljännen luokan (6).
Ensimmäinen oli lihakeittoa. Lihaa niukalti. Siksi ruoan jako tapahtui kahdessa osassa. Piti tuoda lautaset ja lusikat kotoa. Keitto kauhottiin lautaselle. Opettaja Ida Remes jakoi vähäisen lihamäärän tasaisesti ja ojensi sen haarukan kärjellä jokaisen lautaselle.
Leivät eväspaketissa. Voita ? Jonniin veran, eli mahdollisimman vähän.
Lihakeitto oli harvinaista. Kyhäsivät kerran sienikastiketta. Sen pahanmakuisempaa en ole ikinä maistanut. Tapaus vahvistaa ajankohdan. Istuin ikkunan vieressä. Viskasin herkun ikkunasta ulos. Vielä lapsillanikin oli velvollisuus syödä kaikki mitä lautaselle laittoivat. Ja nyt kysyvät: "Tykkäätkö?"" Kelpaako?" "Onko hyvää?" "Mitä haluat?"
Muistan elävästi kun Emil Vauhkonen tehtävänsä puolesta kyyditsi hevosen perässä liistereessä kahta säkkiä. Selvisi niiden olevan ohrajauhoja. Kerran keittivät puuroa. Loppui lyhyeen. Kelvotonta puuroa! Jauhot olivat homeisia!
Sen verran on kirjailijan henkeä, että yhdistän tapauksen vuosikymmenien päähän. Jatkosodan aikana Omelian motin yhteydessä mainittiin "kerosiinin makuiset jauhot"! Se on taas aivan toinen juttu!
Hometta tai kerosiinia ei ollut jauhoissa, kun Lyyli Kiljunen keitti Ohemäen koulussa puolukkapuuroa. Kouluruoka sinä päivänä sisälsi puolukkapuuroa. Ja omat "voileivät."
Miksiköhän Lyyli Kiljunen ei keittänyt puolukkapuuroa edellisenä päivänä? Paikalliseen kulttuuriin kuului syödä puolukkapuuro kylmänä maidon kanssa.
Niinpä aamulla Lyyli Kiljunen keitti puolukkapuuron. Vei sen jäähtymään lumihankeen. Minä menin hänen avukseen hämmentämään pataa. Mahtoiko minulla olla nälkä?
