Voi Espanja raukka! Urheiluväki jakaa palkinnot ja voitot etukäteen mielensä mukaan. Ikään kuin muilla kuin suosikeilla ei olisi oikeus menestyä.
Minulla ei ole intohimoja. Kaukaisessa menneisyydessä itsekin olin urheilun fanittaja. Nykyisin suhtaudun: Sehän on vain urheilua. Maailman potkumestaruuksia katson satunnaisesti. Nyt olen katsellut normaalia enemmän. Olen laiskotellut aktiiviharrastuksissa.
Toimittajat vatvoivat jälkeenpäin. Sanoivat molempien yrittäneen tosissaan voittoa.
Yrittikö Espanja? Näin sen vähän toisin. Ajattelin itsekseni puoliääneen: kunhan vain ei kostautuisi Espanjalle tuommoinen leikkiminen? Pitivät palloa. Pomputtelivat. Leikittelivät: -- näin me osataan!
Tuhat syöttöä! Sitä mainostivat toimittajat. Ja syötöt osuivat enimmäkseen omille.
Miksi sitten ei osunut maaliin? Ei se syöttelemällä osu, jos laukaistaan harvoin.
Mikään joukkue ei ole itseoikeutettu voittamaan. Jalustalle jumaloidut pelaajat menettivät hohdettaan. Vai oliko se vain katinkultaa.
Jumalien Jumala Ronaldo tuhri rangaistuspotkun.
Nuorukaisena sain lukea Savon Sanomista miten huimia hintoja maksoivat pelaajista. Nykyisiin verrattuina ne olivat pikkurahoja. Järkeeni ei mahtunut, kuinka yksi pelaaja voi olla niin paljon muita parempi? Miten joukkueen yksi jäsen voi saada palkkaa enemmän kuin muu joukkue yhteensä? Eihän kukaan ole niin paljon muita parempi? Ei olekaan! Lapsenmielisenä ajattelin urheiluna. Sehän ei ole urheilua. Se on sirkusta. Ronaldot nostetaan mainosta rummuttamalla suuriksi tähdiksi. Muut pelaajat joutuvat mestarin apureiksi.
Kellekään muulle ei rakenneta peliä.
Yleisö rakastaa sirkushuveja. Tähtiä mennään katsomaan ja raha käy pyydykseen.
