Syyskuun 1 päivänä armon vuotta 1950 seisoin mustosen kaupassa ennen avaamista. Kauppias Edvard Mustonen, Rouva Lyyli Mustonen ja Lyylin tytär Saimi Lipsanen katselivat arvostelevina uutta puotipoikaa.Edellisenä iltana tulin junalla. Tarkoituksena aloittaa työt. Omaisuutta polkupyörä ja tarakalla pahvilaatikossa jotain vaatetta.
Mustosen porukka katsoi vaatetustani. Äidin ompelemat; jonkinlainen pahainen paita ja housut, joihin ei kangas kunnolla riittänyt, lahkeet jäivät lyhyeksi. Äiti ratkaisi pienen puutteen laittamalla lahkeen suihin kuminauhan, semmoisia sanoivat golfhousuiksi. Eivät ne olleet muodin mukaiset, vaikka Mannerheimilla on valokuvassa semmoiset housut ja häntä sanotaan täydelliseksi herrasmieheksi. Mutta kun en ollut herrasmies.
Seisoin siinä ujona ja autuaan tietämättömänä, mihin olin pääni pistämässä.
Kauppa avattiin. Mitään eivät neuvoneet. Ei sanallakaan mitä on, mitä maksaa ja miten tehdään?
Ensimmäisenä asiakkaana tuli nuori neito, suunnilleen ikäiseni. Rouva Mustonen katsoi minuun ja käski: "mäne kysymään!". Mahdoton tehtävä!
Arkana lähestyin lasivitriiniä, jonka toisella puolella neitokainen seisoi:
- Mitä sais olla?
- Kaks aleksanteria.
- ?!?!
Siinä seisoin hämilläni tumput suorana äimän käkenä, miten vain haluaa ilmaista. Häväistynä nuoren naisen edessä.
Tiesinhän toki Aleksanteri Suuren, Tiesin Keisari Aleksanterin, Tunsin Aleksanteri Koslosen ja jonkun hevosen nimi oli Aleksanteri. Mutta mistäpä korven kasvatti tiesi, että Aleksanteri on leivos?
Pääsivät huomauttamaan tyhmyydestä eräänkin kerran.
Tein työtä nurisematta, ilman työaikalakia, tai ylityökorvauksia. Alkuun piti päästä. Muut työt sujuivat kitkatta. Iltasella hain Häyrisestä kolme litraa maitoa. Hakkasin puut. Tyhjensin sianpaskat karsinasta. Teurastin. Työnsin kärryllä leipomosta leivät linja-autolle, usein myöhässä, kun leivät ei olleet valmiit. Kieli vyön alla ponnistelin jyrkkää, jäistä ja hiekoittamatonta rinnettä. Linja-auto odotti ja rahastaja moitti viivettä, aiheesta, vaikka ei se minun syytäni ollut.
Pienellä palkalla, mutta asuin ja söin talossa. Siinä suhteessa ei ollut hankaluuksia.
Vähitellen hyväksyivät hiljaisesti, eivät antaneet lopputiliä. Mutta arvostusta sain ulkopuolelta, asiakkaat oppivat luottamaan. Yhden hyödyllisen tavan kuitenkin voin viedä mukanani työpaikkaani.
Kolmen ja neljän kilometrin päässä kävin kauppa-asioilla kuusivuotisesta asti.
Kauppaan tuli myös posti. Väkeä oli paljon. Odotin leuka tiskin korkeudella vuoroani. Mutta takaani kuulin: - poeka joutaa outtamaan, poeka joutaa outamaan, poeka joutaa outtamaan, poeka joutaa.....
Kotiin tultuani sanoi iso-äiti:
- Viivyit kaavan.
Siihen ei tarvinnut minua nevoa. Kun kauppaan tuli lapsiasiakas, huolehdin ja otin vuorollaan, samanarvoisena muiden kanssa.
Aatto Tarvaisen kanssa kävimme Varkaudessa iltakurssina oppimassa oikeaoppisen lihan paloittelun. Jonkin aikaa myöhemmin Mustonen kertoi kauppias Metsälän pyytäneen antamaan minut hänelle. Metsälä arvioinut minut kelvolliseksi.
Halusin edetä, hain paikkaa ja sain sen. Mutta hunajalaaksoa en löytänyt, en edes hyvää työpaikkaa.
Lähtöni tuli asiakkaiden tietoon. Kirkonkylän tyylikkäin rouva sanoi:
- Se on harmi, että tällainen miellyttävä herrasmies lähtee paikkakunnalta!
En osannut vastata mitään. En osannut nauttia koteliaisuudesta, varsinkaan noin uskomattomasta. Olin yhtä ymmällä kuin ensimmäisen asiakkaani kanssa.
