Istuin tuolissani. Katselin puoliavoimin silmin vanhan talon suuntaan. Lehvistössä näkyi jotain ruskeaa. Mikähän siinä räpiköi? Näytti epämääräisen muotoiselta. Aikansa säheltäessään sai siipensä supistettua järjestykseen ja muodostui linnun piirteet. Räksähän siinä! Miksi se tuolla tavalla? Näkyi toinen ja kolmas. Liikehtivät oksistossa epävarmasti.
Ahaa! Räksän poikue lähtenyt kotipesästään suuren maailman seikkailuihin!
Räpiköivä lentonsa ei osunut joka kerralla tukevalle oksalle. Räpyttelivät lyhyitä lentelyjä.
Monirunkoinen pensas, reilun viisi metriä korkea on kasvattanut punertavia marjoja. Vastikään kypsyneet. Niitä räksät tavoittelivat nokkiinsa.
Suunnassani lähinnä oleva lennähti oksan latvalle, joka oli liian hento. Oksa taipui nopeasti alaspäin ja linnun ote kirposi. Räksä putosi maata kohti. Sai kuitenkin kohennettua itsensä lentoasentoon ja nousi lähelle talon räystästä. Tavoitti tukevamman oksan.
Yksi kisailija nökötti kuivalla lehdettömällä oksalla. Jäykkä oksa oli sopiva levähdyspaikaksi. Kuivalla oksalla istuja kurkotteli ylöspäin. Hypähti siivilleen. Yritti puolisen metriä ylemmälle monihaaraiselle oksalle. Hentojen oksien latvarykelmä hämäsi. Räksä ei saanut otetta, vaan luisui lähtöpaikkaansa. Yritti toisen kerran. Yritti kolmannen. Viimein oppi. Lensi edellisiä yrityksiään ylemmäs ja pääsi laskeutumaan oksistolle yläsuunnasta.
Räksäliikenne hiljeni. Väsyivätkö? Tuli kaksi pikkulintua nokkimaan marjoja. Mitä lie linut lajiaan, en tunne, mutta ei ole tarviskaan. Lintuja lentelee. Useimpia en tunnista, enkä enää välitä opetella. Käyttäytymistä tarkkailen, kun kohdalle sattuu. En kyttää.
Pikkulinnut vaikuttivat trapetsitaitureilta verrattuna räksänpoikasiin. Kaikkein hennoimpienkin oksien latvahuippuihin tarttuivat erehtymättä. Nokkivat punertavia marjoja. Linnuille oli samantekevää, missä asennossa olivat. Oksa sai heilua suuressakin kaaressa, eivätkä nokkijat häiriintyneet.
Niinhän meillä ihmisilläkin. Alkulento aina haparoivaa. Toiset osaavat peremmin kuin toiset.
